Ei köyhä eikä kipee

Sairastuvalta päivää! Otsikolla viittaan siis hevoseeni, itsehän olen parhaillaan molempia.

Keskiviikkona oli jo vähän heikko fiilis, joten ajattelin päästä helpolla ja irtojuoksuttaa hevoseläimeni. Kentälle vaan ja menoksi, joka olikin Ukon mielestä varsin hauskaa, mutta vihreä siellä kentän laidalla houkutti liikaa. Paristi yritin hätistellä poikaa juoksemaan, mutta häntä töttöröllä hän vaan ravasi pitkää sivua eteenpäin ja jatkoi syömistä.

Pakko oli siis lassota poika kiinni ja pistää juoksemaan ympyrälle. Irti pääsemisen riemu kuitenkin oli saanut jotain aikaan ja liinan päässä liiteli sitten villihevonen. Hienohan se oli, mutta vauhti meinasi mennä vähän överiksi. Ja vähän menikin, jolloin ohjaustehosteet pettivät ja tätihenkilö narun päässä mätkähti kumoon. Onneksi ei ollut kukaan näkemässä, noloa tuollainen. Mutta kerta se on ensimmäinenkin. Kertoo ehkä jotain yleisestä olotilasta, kun ei pystyssäkään pysy kun hepo kiskaisee :D

Bot-loimikin oli jo lentoon lähdössä kun mentiin niin vauhdilla. Onneksi oli eturemmi matkassa.

Noh, hevonen on onneksi kaikesta hölmöydestään huolimatta tuhottoman kiltti ja silmät pyörien jatkoi ympyrällä, jolloin kampesin itseni vaan tyylikkäästi hiekasta ja jatkoimme vähän hyssytellen juoksua. Vaikka riimulla juoksuttaminen ei lisää hallintaa, olen toisaalta iloinen, ettei kuolaimia ollut, koska veto suuhun olisi ollut aika hurja siinä kohtaa. Kävi kyllä mielessä, että kapsoni voisi olla aika kova juttu. Keksinpähän taas jotain hankintalistalle...

Pienen episodimme jälkeen Ukko esitteli hienoa liikettä ihan sivistyneesti ja uskalsin jopa irrottaa toisen käden kuvaamista varten. Turvallisuus ennen kaikkea jne. On se kyllä hieno hevonen, jos nyt vaan päästäisiin johonkin hyvään tilaan terveyden ja mielenterveyden kannalta, niin osaisin ehkä iloitakin asiasta. Parhaillaan vaan odotan hevosen menehtymistä ähkyyn tai sydänkohtaukseen.

Olkoon. Flunssan selätys olisi ihan kohdillaan, joten rallipäivää seuraavana en halunnut itse hikoilemaan ainaisen pieleen menevän kerrospukeutumiseni kanssa, vaan pyysin valkkua kyytiin. Olipahan taas valaisevaa, kun paremmalla perstuntumalla varustettu ihminen tunnusteli hevoseläimeni liikkumista. Eteenpäin on menty, Ukko oli kuulemma ihan erilainen, elastinen ja miellyttävämpi kuin edelliskerralla (olisikohan ollut kesäkuuta) kun hän kävi kyydissä. Mutta vinoutta on, oikea puoli fuskaa, ja siihen pitää nyt kiinnittää todella huomiota.

Projekti siis jatkukoon.

Kaunis syyspäivä

Eläinlääkärikäynnin jälkimainingeissa Ukko sai kaksi vapaapäivää ja kolmas päivä oli omien menojen jälkimaininkien takia pelkkä juoksutus, kun olo oli hieman heikko. Niinpä virtaa kertyi pieneen hevoseläimeen kuin suurempaankin kylään ja kaksi päivää painettiin tukka putkella pitkin maita ja mantuja.

Pari kuukautta takaperin olisin ehkä lyönyt hanskat tiskiin ja todennut, että pelottaa liikaa. Nyt tilanne on onneksi sellainen, että tuskan hien virratessa pidin nyrkit tiukasti kiinni ja pistin ponityttöpohkeet paukkaamaan. Pakko oli saada hevonen ruotuun, vaikka vaikeaa olikin. Kolmantena päivänä höyryt olivat jo laskeneet ja raippa olisi voinut olla mukana.

Loppuviikosta voitiinkin taas pitää yksi löysempi päivä. Käytiin alkuun kävelemässä syysmaisemissa ja juoksutin reippaasti maneesissa. On ihana nähdä, miten hevonen löytää hiljalleen ilon liikkumiseen. Ja rentouden.

Juoksuttaessakin Ukko voi jo relata, sen ei tarvitse juosta hirvenä pää pystyssä, vaan se voi rauhoittua kulkemaan matalana, venyttää alas ja hetkittäin jopa  kantaa itsensä niin komeana, että melkein herkistyn.

Tämä on kyllä sellainen aika ihana projekti. Kesällä kävi mielessä, että teinkö kamalan virheen kun tämän hevosen otin, mutta nyt ei voi kuin hymyillä. Hevosen ilme on muuttunut täysin, sen silmissä ei paista enää ahdistus ja epäluulo vaan rauha. Se on seurallinen ja tulee luokse, eikä pakene jokaista nopeaa tai hitaampaakaan liikettä. Hän seisoo paikoillaan, antaa käsitellä itseään ja ilmaisee monesti tyytyväisyyttään. Valkun mukaan Ukko näyttää onnelliselta :)

Parin viikon muutos

 Kuun alussa traikusta asteli melkoisen kuiva riuku. Olihan sillä pyllyssä pari lihasta ja kaulassakin, tosin ei niinkään siellä ylhäällä kuin alla. Ja nuo kylkiluut.

Kauempaa katsottuna hevonen näytti ihan kivalta ja satula selässä vielä paremmalta, kun kyljet jäivät piiloon.

Yksi päivä kuorin hevosen sadeloimen alta esiin ja hämmästyin siinä hetkessä, että voi jestas miten se kiiltää! Karva on muuttunut todella nopeasti hienoksi!

 Oksennustautini yhteydessä vietin peräti viikon päivät pääsemättä itse hevosen selkään ja kun se aika vihdoin koitti, jäin kyydissä hämmentyneenä katsomaan, että ihan kuin kaula olisi jo leveämpi. Samalla alakaula alkaa hiljalleen muuttaa muotoaan.

Kylkiluutkin näkyvät enää hienoisesti. Hevonen siis kerää massaa kiitettävää vauhtia, nyt pitää vaan varoa, ettei siitä tule pulleaa syöttöporsasta kuten emännästään ;)

Vähän tuntuu, että kun hevoset ovat tätä nykyä niin hyvinsyöneitä, normaalipainoinenkin hevonen näyttää useimpien silmissä melko laihalta, vaikka olisi oikeasti juuri siinä sopivassa lihavuuskunnossa. Ukon kun on tarkoitus hypätä, ei liikakiloja tosiaan kaivata painamaan jalkoja. Mutta kyllä se lihasmassaa saa kasvattaa vielä, ja viimeinen silaus kylkiin täytettä, niin ollaan tyytyväisiä

Uskomattominta tässä on tosiaan se, että aikaa hevosen saapumisesta on nyt 3 viikkoa. Hyvä heinä on kyllä yhdenlainen oikotie onneen, ei siinä ihmeitä tarvita. Nyt vaan odotan innolla, miten erilaiselta hevonen voikaan näyttää kun aikaa on kulunut vaikka 3 kuukautta.

Ja mikä ero koko eläimeen varmaankin tulee. Eihän hevonen varsinaisesti kotiudu uuteen ympäristöön ja ihmisiin parissa viikossa, vaikka tuo jätkä niin rennosti tuntuikin asettuvan aloilleen ja olla möllöttää kuin vanha asukki. Että millainen siitä voikaan tulla, kun hänellä on tasainen arki ja tutuksi tulleet ihmiset, ja löydetään yhteinen sävel ja vähän enemmän.

Välipäivä

Koska edellisviikolla treenattiin kohti kisoja, ja tälläkin viikolla on katse suunnattu viikonlopun koitokseen, tuli keskiviikkona pitää vähän välipäivää. Edelleen haluan Firrelle ainakin sen yhden satulattoman päivän viikossa.


Sää oli hieman jakomielitautinen, aurinkoa ja vesisadetta tuli vuorotellen, joten aikomani maastakäsittely jäi vähän vajaaksi, kun auringon taas väistyessä kipitettiin äkkiä sisälle sateensuojaan. Ehdin kuitenkin juoksuttaa ukkelin hyvin.

En kyllä lakkaa ihastumasta hevoseeni aina uudelleen. Firre kiiltää tällä hetkellä niin upeasti, etten ole uskoa silmiäni. Varsinkin auringossa koko elukka kimaltaa kuin mikäkin timantti ;)  Kai siinä hampunsiemenen mainospuheessa omega rasvahapoista oikeassa suhteessa on jotain perää.

Lisäksi olen varsin tyytyväinen, kun olen vihdoinkin saanut hevoseni juomaan tarjottua vettä. Hän ei nimittäin tähän päivään asti ole suostunut juomaan tarjottuja juomia, kun ilmeisesti ämpärit ovat jossain määrin uhkaavia, tai hän epäilee minua myrkytysyrityksestä? Tiedä häntä, suolalla ja kourallisella greenlinea maustettu vesi on kuitenkin kelvannut hyvin laakeasta astiasta. Ehkä vadin malli vähentää hukkumisvaaraa? :D

Hemmetin takatalvi

Säästä on turha valittaa, mutta kyllä turhauttaa. Juuri kun kenttä oli saatu kolattua loskan alta näkyviin, lanattua ja se ehti jopa hieman kuivahtaa täydellisyyttä hipoen, tekivät pakkaset ja lumentulo paluun.

Juuri kun ehti toiveikkaana kuvitella, että päästään kunnolla liikkeelle, niin ei sittenkään.
Ja juuri kun tässä ehti jo huokaista vähän helpotuksesta Firren hyvinvioinnin suhteen, hengitti ukkeli tänään hyvin kevyen peltoliikutuksen jälkeen melko raskaasti.

Onko se nyt kevät kuitenkin? (Siite)pölyä ilmassa, vaikka yöpakkaset ylittää kymmenenkin astetta?
Firrehän sai viime keväänä ihan kylmästi puhkuridiagnoosin, jonka kyllä allekirjoitan, sillä hevonen on yskähdellyt nyt vuoden ympäri. Mutta toisen eläinlääkärin ehdotus, että hevosella on vaan raju siitepölyallergia ei ole ollenkaan kaukaa haettu, alkoivathan oireet meillä juuri keväällä.

Oli miten oli, nyt jännittää. Perjantaina olisi tallin omat harjoituskisat esteillä, jonne ollaan kyllä menossa, mutta kentän pohja arvelluttaa. Pelottaa jos Firre aloittaa nyt taas yskimisen tosissaan, joudutaan uudelle kortisonikuurilla ja kuukauden liikuntatauolle. Pelottaa rehellisyyden nimissä, että jos hevonen menee niin huonoksi, että se pitää päästää pois.

Kaunis, rakas kullanmuru

Kaunis talvipäivä

Räkätaudissa ei jaksa ratsastaa, mutta pakko se hevonen on yrittää liikuttaa. Pellolla kahlaaminen ilman satulaa oli yksi ohjelmanumero, juoksutus toinen. Aurinko teki ystävällisen yllätysvierailun ja sain ihailla kauniisti kiiltävää hevostani.

Näin kun liikuttaisiin ratsastajankin kanssa ;)

Fiippa sai vähän lisäkipinää kun kavereita alettiin ottaa tarhasta sisälle ja pisti hirnahdellen jalalla koreaksi. Häntä töttöröllä tämä hevonen harvemmin liikkuu, joten kyllä kelpasi häntä katsoa.

Aika kivasti se kiiltää, vaikka talvikarva pöllyääkin :)

Talvikarvan pöllyäminen alkoi meillä jo jokunen viikko sitten ja on nyt pahimmillaan. Tallissa katsellessa hevosen karva on aika elottoman näköinen, mutta nyt kunnon valossa sain ilokseni todeta, että kyllä se kiiltää. Kai se chian syöttö jotain positiivista saa aikaan.

Videota oli pakko yrittää ottaa, mutta hieman vaikeaksi meni pidellä kirjaimellisesti kaikki narut käsissä :D  Mutta kyllä hän omaa sielua lämmittää kovasti, hieno pappahevonen.

PS. Facebook muistutti minua tänään. Tänään on päivälleen vuosi siitä, kun näin Firren ensimmäistä kertaa. Vaikka hän siirtyi siis omistukseeni vasta loppukuusta, on tänään ensikohtaamisemme vuosipäivä <3

Uuden kameran kokeilua

Sain tosiaan joululahjaksi kivan pienen Nikonin pokkarikameran. Kapistus on kyllä superkätevä, se mahtuu helposti takin taskuun ja kulkee siis ongelmitta mukana ja pysyy yhdessä kädessä. Jos vaikka oppisin käyttämään jotain videonmuokkausohjelmaa, voisin vaikka saada myday-videon tehtyä tänne. Paino sanalla jos, videoiden muokkaus on jostain syystä jäänyt omalta osaamisalueelta täysin pois ;)

Kaunis salamaräpsy pienipäisestä hevosestani :DDD

Viikonloppuna kamera pääsi tallilla tositestiin, kun räpsin eri asetuksilla kuvia ulkona ja sisällä. Kuten aina uuden laitteen kanssa, olin hieman vaikeuksissa aluksi, minkä nappien takaa löytyy mitäkin, mutta kaipa tämä tästä.

Kamerasta löytyy tällainen soft-kuvaus, hempeä fiilis muokkaamatta.

Pikkupokkarilta ei voi ihmeitä odottaa, ja ilman salamaa kuvaaminen onkin sitten oman vakaan käden taidonnäyte. Suurin osa kuvista oli siis tärähtänyttä mössöä, mutta illan hämärässä tuli muutama onnistunutkin kuva. Salamalla kuvatessa saakin sitten niitä kiilusilmä-kuvia, joissa hevonen ei ole mitenkään edukseen:

Edelleen odotan lottopottia tai muuta äkkirikastumista, jolloin saisin hankittua sellaisin oikeasti hyvän kameran, mutta siihen mennessä tämänhetkinen kuvauskalusto riittänee ihan hyvin. Myöhäisenä synttärilahjana sain vielä uuden puhelimenkin, joka on edellistä huomattavasti parempi, joten kännykkäkamerakuvienkin laatu lienee jatkossa vähän skarpimpi.

Juoksuttaessa piti toki kokeilla vielä videon ottamista ja siinähän se ponipoika jolkottelee :)

Sadepäiviä

Märkää riittää. Ihan oikein liian kanssa. Maneesi on näin syksyn tullen oikea taivaan lahja, vaikka halli onkin tosi pieni, eikä Fifin kokoiselle hevoselle riitäkään varsinaiseen työskentelyyn. Rauhalliseen puomijumppaan ei onneksi liiemmin tilaa tarvita.

Sunnuntaina en itse löytänyt Firren selästä enää mitään kipupistettä. Maanantaina arkuutta oli valitettavasti havaittavissa, tosin vain selän oikealla puolella. Tähän saattoi tosin vaikuttaa myös äkkiseltään todella koleaksi muuttunut ilma, sekä toinen ihminen kopeloimassa selkää, itse en ehkä osaa/uskalla kokeilla riittävällä voimalla. Onneksi löytyy niitä pätevämpiä ympäriltä, on aika onnekas olo tässä.

Olisi niin mukava ottaa hevonen sisälle huonolla ilmalla, mutta keuhkovammaisen paikka on ulkona. Ja juntti ei tunnu osaavan käyttää pihaton makuuhallia, jonne pääsisi mukavasti kaatosadetta turvaan. Kuivatus- ja sadeloimia on kaivettu esiin, kesä on ohi.

Jumpan jälkeen olen nyt monena päivänä päästänyt hevosen irti siksi aikaa, että korjaan puomit pois. Kentällä F keskittyy olennaiseen ja hakeutuu ruohotupsujen tykö. Maneesissa hän maanantaina kierteli ja kaarteli, katsellen nurkkia ja pöristeli kaikelle. Rauhallisempi liikkuminen on alkanut kerryttää pappahevoseen vähän pöllövirtaa. Jännää ja kytättävää riittää kaikkialla.

Tiistaina ei taas jumpat kiinnostaneet pätkän vertaa ja ukkeli kolisteli kaikki puomit maahan. Aikani yritettyäni nostin yhden puomin pikkuesteeksi ja patistin Fifin liikkeelle. Hevosta jännitti kovasti hypätä itsekseen, mutta kun ideasta sai kiinni, niin johan lähti. Suunnan vaihtuessa oli taas kovin jännää ja sainkin kannustaa toden teolla, kunnes saatiin ensimmäinen ylitys ja sitten rullasi. Tulipahan hevoselle vaihtelua tähän kuntoutusjumppaan ja vähän enemmän töitäkin. Kameraa ei ollut matkassa, mutta pitääkin joku kerta irtohypyttää ihan suunnitellusti, niin voin ikuistaa Firren tosikkoloikat, hän kun ei ota tätä estehommaa mitenkään leikin kannalta, se on vakavaa puuhaa!

Kylmäsavet koipiin ja botti selkään.

Tänään otettiin vielä sähköhoidot ja juoksuttelin ihan korottamattomia maapuomeja. Firren selkä tuntui jo siltä, että huomenna kehtaa hypätä itse kyytiin. Saa kyllä nähdä millaiset kyydit tulee, viikon kestäneen kevyen jälkeen. Tavallaan kovin hauskaa, en nimittäin olisi tästä aloittelijaturvallisesta moposta koskaan uskonut... Tänään olisin kovin kaivannut ketjua riimulla taluttaessa. Hurja pappa. Tai siis hurjan ihana.

Voi riemua!

Lauantai oli superpäivä.

 Ulkona oli oikeasti kuuma ja hevonen oli vähän veto pois, mutta tyydyin sitten hölkkäilemään rauhalliseen tahtiin. Erikoisten kiemuroiden sijaan tehtiin ihan vaan siirtymisiä ja osittain olin hyvinkin tyytyväinen, niin hevosen tekemiseen kuin omaan istumiseeni.

Parasta kuitenkin oli se, että Firbula yskähti vaan pari kertaa, vasta hengästyttyään, eikä köhä sitten jatkunut pidempään. Tuli suorastaan toiveikas olo, että kenties tuo otus säilyy ihan käyttökunnossa peloistani huolimatta.

Edellisenä päivänä päädyin ensimmäistä kertaa juoksuttamaan Firren ihan liinan päässä. Jäbä oli tosi pro, siirtyi helposti ympyrälle eikä keksinyt mitään erikoistempauksia. Juoksuttaessakin teetin pojalla siirtymisiä, jotta homma ei menisi pelkäksi kehän kiertämiseksi.

Lisäksi olin varsin tyytyväinen Firren suhtautumiseen juoksutusapua kohtaan. Tuo kyseinen apuohja on minusta ihan voittaja, kun ohjaa hevosta melko lempeästi pyöreämmäksi ja eteen-alas. Voihan tuonkin toki säätää liian kireälle, kuten minkä tahansa viritelmän, mutta sopivassa mitassa tämä on minusta paras.

Olen aikaisemmin "joutunut" käyttämään mm. sivuohjia, jotka ovat omaan makuuni niin turhin keksintö ikinä... Pessoa on myös henkilökohtaisella mustalla listallani, mielestäni tuo naruviritelmä joka nykii hevosta persuksista suuhun on vaan typerä. Paljonhan näitä erilaisia apuohjia näkee käytettävän, eli ovat niitä ainaisia makuasioita, joista on paha lähteä väittelemään.

 Nyt näyttäisi siltä, että hevosen vointi pysyy parempana päivittäisellä liikunnalla. Vaikka olisi kiva antaa hevoselle vapaapäiviä nauttia pellossa villihevosen elämää, se ei tee hänelle hyvää. Päivittäin pitää tehdä jotain, että röörit pysyy auki ja happi kulkee.

Niinpä otetaan juoksutus/irtojuoksutus viikko-ohjelmaan, että hän saa satulattoman päivän kuitenkin. Lisäksi pitää yrittää päästä maastoon viikottain, jotta liikutaan myös tekemättä töitä. Jospa näillä eväillä pysyisi mieli virkeänä ja kunto hyvänä?

 Tätä sopii ainakin toivoa, sillä meillä olisi nyt tulossa parit aika jännät valmennukset, joita odotan niin innolla, etten meinaa pysyä pöksyissäni. Toisaalta on turha lipaista ennen kun tipahtaa, kaikki suunnitelmat voivat helposti mennä pipariksi jos hevosen kunto niin määrää. Katsellaan ja ollaan toiveikkaita!