Pahansuopa hevosmaailma

Playssonilla on käynnissä Mitä mieltä SINÄ olet -haaste, joka herätti heti innon kirjoittaa tästä aiheesta, joka on kutkutellut jo tovin mieltäni.

Hevoset ovat siitä eriskummallinen harrastus, että tapoja ja tyylejä on varmaankin yhtä monta kuin harrastajia. Samalla varmaan jokainen on omasta mielestään oikeassa. Vaikka saman asian voi hoitaa monin eri tavoin ilman, että siitä on eläimelle tai ihmiselle mitään haittaa, herättää erilaisuus yllättävän suuria tunteita.

Minun on hankala uskoa, että kovinkaan moni ihminen tekee tarkoituksella väärin. Jos jonkun hevonen humpsahtaa kuolaimen taakse, on joku äkkiä paheksumassa, että hevosta rullataan, vaikka todellisuudessa voimaton hevonen ei jaksa kantaa itseään ja ratsastaja ei osaa sitä sieltä nostaa.
Tai jos netissä leviää kuvasarja estekisoista, joissa hevonen aukoo voimakkaasti suutaan... "Siellä sitä vaan kiskotaan minkä käsistä lähtee", vaikkei olla oltu näkemässä miten ratsastus on todellisuudessa sujunut.

Sitä en sano, että olisi mitenkään hyvä asia, että hevonen kulkee kuolaimen takana, saatika, että sitä rullattaisiin sinne tarkoituksella. Suutaan aukova hevonen herättää yhtälailla pahaa mieltä. Mutta kenestä meistä ei saisi yhtä huonoa valokuvaa? Kuka ei koskaan ole ratsastanut oikeasti huonosti, vaikka kuinka yrittää? Kuka meistä on seppä syntyessään?

Hevosen voi ruokkia heinällä ja kivennäisillä, kauraakaan se ei välttämättä kaipaa. Sen voi myös ravita mysleillä ja erinäisillä kaurattomilla rehuilla. Lisäravinteita voi olla kymmenen purkkia, oli niille oikeasti tarvetta tai ei. Kuka siitäkin kärsii, että jonkun toisen hevonen syö eri tavalla kuin omasi syö/söisi?

Jotkut vannovat kengättömyyteen, toiset eivät edes harkitse moista hullutusta, kun omiensa kaviot murenevat käsiin muutenkin. Kenen persuksia se hiertää, että toisen hevosella on kengät ja toisella taas ei? Ja auttakkoot armias, kun yksi öljyää kavioita ja toinen harjaa vaan vedellä. Tökötit pilaavat kavion luontaisen toiminnan vs. sarveisen läpi ei oikeasti imeydy mitään. "Minun kengittäjä sanoi..." versus "Mutta minunpa kengittäjä sanoi näin..."  Josko nyt vaan hoitaisit ne oman kopukkasi kaviot ja antaisit muiden tehdä kuten tekevät?

Jos kisoissa ei mene hyvin, on minusta järkevääkin analysoida mikä meni pieleen. Esimerkiksi Zetan kanssa ongelmana oli viulunkieleksi jännittyvä hevonen, jota en saanut ratsastettua mitenkään. Helposti voidaankin väittää, että siinä syytetään vaan hevosta, kun vika on siellä satulan päällä. Toki, siellä se vika useimmiten onkin, mutta minusta selitys läpi suorituksen jännittyneestä hevosesta kertoo jo itsessään sen, ettei ratsastaja saa sitä rennoksi. Mutta ylipäänsä, ketä syyttely auttaa eteenpäin? Syytti sitten hevosta tai itseään, ei se mihinkään johda. Pitää vaan treenata lisää ja ratsastaa paremmin. Ja tämähän pätee sittenkin, kun ruusukkeita alkaa sadella. Koskaan ei olla valmiita.

Mutta mikä ihme siinä kuohuttaa? Jos nyt oletetaan, ettei nuori suomalaistyttö tarkoituksella syötä hevoselleen vatsavaivoja, tai kisko sitä suusta huvikseen, kun heppa päättää ottaa hatkat, miksi aina täytyy olla paheksumassa ja tietämässä paremmin? Kukaan meistä harrastajista tuskin haluaa olla huono, kukaan ei halua nähdä kuvaa itsestään könöttämässä hevosen selässä kuin aloittelija. Kukaan hevosenomistaja ei halua aiheuttaa hevoselleen vammoja, ja sitten hoidella niitä (väärin, jos ulkopuolisia kuunnellaan).

Tietysti jos aihetta on, niin voi ja se pitääkin sanoa ääneen. Oikeista epäkohdista ei pidä vaieta, eikä eläimen kaltoinkohtelua suvaita. Neuvoja voi antaa, miettiä ääneen vaihtoehtoja ongelmien syyksi ja ratkaisuksi, mutta mitä on se julma syyttely ja yleinen lynkkaaminen? Onko se kateutta vai silkkaa tyhmyyttä? Onko ihminen vaan niin yksinkertainen, ettei ajattele asiaa yhtään sen pidemmälle, kuin sen yhden valokuvan sekuntin tai lukemansa artikkelin verran?

Minä olen kateellinen usein ja paljon. Toisinaan katson itseäni puolet nuorempia tyttöjä, jotka kisaavat menestyen ja mietin, miten pitkällä voisin olla, jos olisin saanut oman kaakin nuorena ja päässyt hyvään oppiin. Olen kateellinen heille, jotka oppivat nopeasti ja ovat rohkeita, pelottomia. Katselen niitä klassisen kauniita kouluratsukkoja ja mietin, tulenko koskaan saavuttamaan läheskään yhtä viehättävää olemusta hevosen kanssa. Ja sitten tulevat ne, joilla on varaa kaikkeen: hevoset, varusteet, hulppeat tallipaikat ja parhaat valmentajat. Kyllä nyt piru vie minullekin kelpaisi. Mutta ihan ääneen voin sen myöntää, sen sijaan, että toteaisin kaikkien minua onnekkaampien ja parempien olevan ilkeitä akkoja, joilla on ties mitä taipumuksia ja kultalusikka persuksissaan.

Minun mielestäni koko hevosmaailma kaipaisi suuren annoksen sympatiaa, empatiaa ja realismia. Se, että joku on oppinut tekemään asiat toisella tavalla kuin sinä, ei tee hänen tyylistään väärää, tai sen huonompaa. Voihan se sitäkin olla, mutta mahdollisesti vain sinun mielestäsi.

Hyvä ratsastaja pitää huolta hevosesta - ja itsestään!

Eläinten käyttö ihmisen omiin tarkoitusperiin on aikamoinen eettinen kysymys.

Menemättä nyt enempää lihansyöntiin, tehotuotantoon ja tuotantoeläimien hyvinvointiin, on eläinten pito lemmikkinä ihan yhtälailla asia, jota voi jäädä pohtimaan. Hevonen kun toimii suurimmalla osalla hevosihmisiä harrastekaverina ja/tai lemmikkinä. Oli hevonen sitten rakas perheenjäsen (omassa tapauksessani suurin karvaisista lapsistani) tai vaan harrasteväline, olisi sen hyvinvoinnista pidettävä tunnollisesti huolta.

Moni satsaakin hevosen elinoloihin ja ruokintaan, sekä monipuoliseen liikuntaan. Moni myös laadukkaisiin ja täysin sopiviin varusteisiin ja hoitotuotteisiin. Innokkaimmat myös hoidattavat hevosiaan, käyttävät solariumia, hierontaa ja mitä erilaisimpia hoitoja.

Olennainen osa hevosen hyvinvointia, ellei nyt sitten se kaikista olennaisin, on nimenomaan liikunta. Ja suurin osa hevosen liikunnasta tapahtuu ihmisen kanssa, raviurheilu sivuutettuna, ihminen siellä hevosen selässä. Niinpä ratsastaja itsessään on hyvin iso osa hevosen hyvinvointia.

 Silmään pistääkin ensimmäisenä hevosen ja ratsastajan yhteensopivuus koon puolesta. Iso ratsastaja ei kuulu pienen ponin selkään. Vaikka pitkä ihminen ei välttämättä ole ratsulleen liian painava, haittaa liian pieni ratsu pidemmän päälle istuntaa. Toki pienet poniolennot kaipaavat joskus aikuisen ihmisen ojennusta tai läpiratsastusta, mutta tämän tuleekin olla sitä joskus tapahtuvaa, josta nyt ei ole hevoselle mitään haittaa.

Ison hevosen selkään sopii kookkaammankin ratsastajan kiivetä, mutta painoasiat ovat puhututtaneet viime aikoina. Itsekin olen tietysti miettinyt asiaa, minähän en ole mikään hoikka tikkukoipi, en ole koskaan ollutkaan. Monesti kuulee sanottavan, että hyvän kehonhallinnan omaava ratsastaja ei rasita hevosta lihavanakaan samalla tavalla kuin hölskyvä perunasäkki, vaikka olisikin kiloiltaan kevyt. Epäilemättä totta tämäkin, kyllähän kevyemmän taakan ryske on ryskettä kuitenkin, missä hallittu painavampi taakka kulkee mukavammin mukana. Tämän ei kuitenkaan tulisi tarkoittaa, että satakiloinen ihminen voi hypätä siron, pienen hevosen kyytiin huoletta.

Tutkimuksia (esim. tämä) hevosen kantokyvystä on tehty maailmalla, mutta miten niihin suhtautuu onkin asia erikseen. Tutkimukset ovat kuitenkin toteutettu melko suppealla otannalla, eikä niitä ole vertailtavaksi asti. Jotkut toteavat, että ratsastajan paino voi hyvin olla 20% hevosen painosta, toisten numero on 15-18%, ja vasta päälle 25% paino alkaa todella rasittaa hevosta. Rasittumiseen vaikutti myös hevosen rakenne, selän leveys ja jalkojen rakenne, vankka malli kestää enemmän kuin siro.

Itse mietin, että jos hevonen rasittuu yhdestä liikutuskerrasta niin huomattavasti, että se näyttää epämukavuutta, ei tällainen toiminta antaisi hevoselle aktiivikäytössä montaakaan tervettä elinvuotta. Hevosestahan se toki riippuu, miten tämä näyttää jos sattuu, toiset kun nöyrinä juoksevat menemään minkä käsketään, vaikka mikä olisi. Tässäkin valossa sopii miettiä, että jos hevosta on tarkoitus liikuttaa päivittäin, tulisi sen kantaman taakan olla alakanttiin siitä, mitä se pystyy kantamaan. Jos siis tavoitteena on tulevaisuus, eikä lyhytaikoinen käyttö hevosta hajottaen.

Prosentteja auki laskien alkaa järkevä painoraja normaalikokoiselle (n.500kg) hevoselle olla 90kg. Ja toki todella isokokoinen ja vankkarakenteinen hevonen kantaa enemmänkin. Ja muutenkin painavampikin ratsastaja voi hevosen selkään mennä, mutta liikutusta tulisi alkaa miettiä sen mukaan. Ja kaikkiaan: mitä vähempi painoa selässä, sitä parempi, tietenkin. Vaikka Firre painaakin varmasti enemmän kuin 500kg, on osa sen painosta kyllä ylipainoa, joka ei sekään tee hyvää. Vankkarakenteinen se on myös, mutta koen tuon 90kg olevan sittenkin ihan yläraja tälle hevoselle.

Toisekseen tullaan ratsastajan kuntoon. Jos ratsastuksessa pyritään kivan harrastelun sijaan siirtymään urheiluun, tulee ihmisen ylläpitää omaa kuntoaan ja kestävyyttään. Vatsalihaksia tarvitaan, etenkin niitä syviä. Selkä vaatii voimaa, jalkoja pitää kyetä hallitsemaan, jotta avut olisivat mahdollisimman pienet, mutta tehokkaat. Ja kyllähän ihan tavan harrastelijan sopii yhtälailla huoltaa itseään, kun tarkoitus olisi sittenkin liikuttaa hevosta mahdollisimman hyvin ja turhaan kuluttamatta.

Yksi hyvä pointti, joka kävi tuossa hevosta huollettaessa ilmi oli se, että moni hierottaa kyllä hevostaan, muttei itseään. Ja vino ratsastaja voi hyvin tehdä vinon hevosen, eikä se hevosen käsittely pidemmän päälle auta, jos ratsastajassa ei muutu mikään. Tässäpä oiva juttu itseäni ajatellen, että ehkäpä olisi aika itsekin käydä jossain, josko lantion vinouteen, jalkojen eripituisuuteen, notkoselkään ja tiettyihin kiputiloihin saisi apua, jolloin oma ratsastus voisi parantuakin. Ja sekös olisi hevoselle vasta hyväksi.

Hevosenkäsittelyn jalo taito

Kuva: Pq Photography

 Minähän en ole mikään hevosalan ammattilainen, ja jos rehellisiä ollaan, olen melkoisen laiskasti lukenutkin teoriaa hevosista. Mutta kaikki ne vuodet, jotka vietin ratsastuskoulun tuntien sijaan hevosia harjatessa, kisoihin laittaessa, maastossa taluttaessa ja yleisesti vaan hengaillessa opettivat korvaamattoman paljon.

Olen tässä viimeaikoina joutunut kohtaamaan sellaista hevosmiestaitoa, josta se taito puuttuu pahemman kerran. Kuka se minä olen paheksumaan toisten tekemisiä, jokainen taplaa tyylillään, mutta välillä kyllä pistää sieluun, kun toiminta menee hevosen kannalta vähän epäreilun puolelle, kun sen kohtelu on joko naurettavan pelokasta, epäjohdonmukaista tai hermostunutta kireää sähläämistä.

Kuvat: Nelli Paakkanen

 Minulle hevonen on aina ollut ystävä, talli sellainen rauhan tyyssija. Hevosten kanssa ollessa on vaan hyvä olla. Hevoset eivät ole teinivuosien jälkeen olleet enää harrastus, vaan elämäntapa. Olennaisempaa kuin se ratsastaminen, oppiminen ja kisoihin tähtääminen, on se suhde jonka saa tuon valtavan eläimen kanssa luotua. Hevosen kanssa pitää olla mukavaa, mieluiten hauskaa. Kyky lukea hevosta on tässä kohtaa melko oleellinen seikka. En tiedä onko se minulla verissä, vai onko pienestä pitäen kotona pyörineet koirat edesauttaneet tätä, että olen melko luonnostaan oppinut aistimaan fiiliksiä eläinten kanssa. Olen kai ihmisenä muutenkin melko herkkä, havaitsen ihmisten mielialoja pienestä ja sama pätee hevosissa.

Tietysti vieraan hevosen kanssa on aina syytä olla vähän varovainen. Liika itseluottamus kostautuu helposti, kuten itsekin olen saanut viimeisen vuoden aikana oppia, saadessani ensimmäiset kerrat koskaan kaviosta. Läski tummuu ja mieli nöyrtyy, se on hevosten kanssa melkoinen vakio.
Silti hevosta ei pitäisi pelätä, ei silloin voi olla rento ja rauhallinen. Ja jos ei voi olla rauhallinen, ei koko touhusta tule kummankaan puolelta oikein mitään.

Vaikka usein sattuukin kaikenlaista, minusta hevoselle ei pidä raivota. Hevoselle on turha huutaa, sitä ei lyödä eikä läimitä. Jatkuva nalkuttaminen, "ei, ei, ei" -toistelu ja hevosen hermostuttaminen omalla pinkeydellä on niin turhaa. Hevonen on eläin, ei patsas. Se liikkuu, minun mielestäni se saakin liikkua. Se saaa tuoda julki jos siihen sattuu tai se kokee epämukavuutta, miksi ei saisi?
En tarkoita, että hevosen on ok potkia jos sitä ei huvita, tai purra ihmistä veren vuodatukseen asti, jos satulavyö kiristyy. Mutta jos hevonen toimii näin, on ehkä hyvä hetki pysähtyä miettimään, mitä itse voisi tehdä toisin. Hevonen on kuitenkin hyvin, hyvin, hyvin harvoin lähtökohtaisesti agressiivinen.

Eri asia on se, jos tuo yli puolen tonnin lihaskimppu tulee päälle, kyllähän siinä kohtaa sopii kirota ja korottaa ääntään, ei hevosystävällisyyden nimissä kannata henkeään menettää, saatika opettaa hevosta huonoille tavoille. Mutta nämä äärimmäiset tilanteet, joissa hevoselle pitää selvästi ilmoittaa, että nyt loppu, eivät onneksi ole yleisiä. Yleisempää on se, että ihminen on huolimaton ja purkaa suuttumustaan hevoseen, vaikka tapahtuma olsi hyvin voitu välttää omilla toimilla.

Kuva: Nelli Paakkanen

 Korvissa kuitenkin soi, kun taannoin kuuntelin toisesta karsinasta kantautuvaa kitinää ja naputusta, kun hevonen "käyttäytyi huonosti" ja oli "ihan mahdoton". Onneksi kyseessä ei ollut omani, koska olisin mahdollisesti joutunut siinä kohtaa puuttumaan asiaan vähemmän kaunopuheisesti, koska omalleni ei kukaan huuda, ei nimittäin ole tarvetta.

Ihmettelen vaan toistuvasti sitä, onko se ymmärtämättömyyttä vai pelkoa, kun hevosen pitäisi suolapatsaan lailla seisoa paikoillaan, ja jos se kehtaa vaihtaa painoa jalalta toiselle, se ansaitsee välittömästi läppäyksen ja huudot, että nyt ollaan aloillaan. Ei pysty ymmärtämään.

Hyvin pidetty hevonen uskoo usein puhetta, elekieltä ja äänenpainoja. Hevosta voi komentaa ja sen käytöstä korjata ihan asiallisestikin. Siinä on aika valtava ero mennäänkö sinne kukkahattutäti-puolelle, jossa hevosen tekemisiin ei puututa mitenkään, vai raivotaanko sille kaikesta, mikä ei satu ihmistä miellyttämään ja mätkitään päälle.

Äiti 70-luvulla Sveitsissä.

 Faktahan on, että hevosten kanssa ei koskaan ole valmis. Aina oppii lisää, aina tulee uusia tilanteita ja ongelmia ratkottavaksi, kaikkialla on mahdollisuus kehittyä, puhuttiin sitten ratsastuksesta tai käsittelystä. Itse olen kuitenkin tyytyväinen siihen, että vaikken ratsastajana ole kaksinen, maasta käsin pärjään vähän kilipäistenkin hevosten kanssa. Liekö hevosmiestaidot periytyneet. Olin aika otettu saadessani käsiin nämä vanhat kuvat, suvussa tämä rakkaus kulkee.

Isän äiti, johon en valitettavasti ehtinyt tutustua.