Täydellinen syyspäivä

Tiistai oli ennalta päätetty maastopäiväksi. Luontoäiti oli meidän puolella tässä, ja sää oli niin kaunis, kun se syksyllä vaan voi olla.

Pistin hevosen kuntoon ja auringon paistaessa kirkkaalta taivaalta alkoi tulla jo kuuma. Niinpä päädyin lähtemään metsään ilman takkia - syyskuun lopussa!

Päästiin edellisviikolla juniorisuokin matkaan maastoretkelle ja sain samalla tietooni tosi hyvän lenkin. Puhelin mittasi lenkin pituudeksi tasan 10km ja käynnissä aikaa kului 2h. Tänään otettiin sama reitti ihan keskenämme ja vaikka mukaan mahtui monta ravi- ja laukkapätkää meni reissuun sittenkin 1h 50min.

Kauniissa kelissä kyllä kelpasi tarpoa. Matkalle mahtuu pätkät rauhallista autotietä pitkin, kunnon metsäpolkuja kivikkoisina ja tasaisina, hiljaista hiekkatietä ja parisataa metriä asuinalueenkin läpi. On hakkuualuetta ja hiekkakuoppaa. Maisemat vaihtuu ja puskissa suhisee.

Seurassa maastoillessa Firre on oikea turvahevonen, ainakin kahden ratsukon kesken. Isommalla porukalla ryhmäpaine hieman kasvaa ja kiire muiden perään alkaa, mitä ei yhden kaverin kanssa ole tähän mennessä ollut.

Yksin hän on yhtälailla maastovarma, mutta hieman epäilevämpi. Ainakin tänään matka taittui hyvin tehokkaasti ympärilleen pälyillen, josko jossain olisi se peura tai sapelihammastiikeri, jota pitää varoa. Yhtään säpsähdystä tai pörinää ei tullut, eikä hevonen jännittynyt missään vaiheessa, mutta täysillä hän ei antautunut rentouden maailmaan.

Itse olisin halunnut vaan matkustella pitkin ohjin, mutta jouduin käyttämään ohjaustehosteita melko tauotta. Firbula on kyllä sellainen pöhkö, että se jää katselemaan johonkin suuntaan ja jatkaa kävelyä puolihuolimattomasti eteenpäin, muttei suinkaan suoraan. Muualle katsellessaan se ajatuu helposti pois tieltä :D  Muutamaan otteeseen siis kokeilin, että mitä tapahtuu jos en suorista hevosta ja pidä sitä kirjaimellisesti kaidalla tiellä. No, pusikkoon me tepasteltiin... Herraa se ei tosin haitannut, koska valmiiksi ryteikössä seistessään oli hyvä hetki napsia matkaevästä.

Olisi kyllä ihana löytää vielä vähän uusia reittejä. Talvea ajatellen kivikkoiset metsäpolut ovat vähän huono reittivalinta, mutta niiltä juuri pääsee niille alueille, jotka olisivat talven ja lumien tullen ihan turvallisesti käyttökelpoisia.

Ai että. Tänään kyllä kelpasi. Nyt sopii vaan toivoa, että syksy jatkuisi edes enimmäkseen yhtä kuivana ja aurinkoisena, kyllä sitä kurassa ja mudassa ehtii tarpoa ihan riittävän pitkään.

Ihanakamala Tavela

Ratsastusmaisemat parhaimmillaan, sanoisin.

Yliopiston hevosharrastajien kerho Troijan hevonen järjestää säännöllisesti vakituntien lisäksi erilaisia kursseja ja kokeiluja muilla talleilla. Nyt kun tarjolla oli teho-koulupäivä, oli pakko ilmoittautua mukaan matkaan. Ja niinpä iloinen akkaporukka suuntasi aamuvarhaisella Tampereen seuduille, Tavelan Equillence Centeriin.

Ohjelmassa oli tunnin istuntaunti, puolentoistunnin koulutreenit kangilla, sekä tunnin maasto, jonka päätteeksi lähdettiin vielä uittamaan hevosia. Ai mikä mainio suunnitelma!

Ihana, suloinen Vinha <3

Saavuttiin tallille ehkä hieman turhan myöhään, ja aikataulut alkoivat mättää heti :D  Helteet olivat muuttaneet kentän saharaksi, joten päätimme yhteistuumin siirtyä nurmelle ratsastamaan hiekan sijaan. Niinpä piti veivailla hevosille hokit jalkaan. Tähän meni kiitettävästi aikaa.

Team Troija

Päivä oli kaunis ja nurmikenttä aika upeissa maisemissa. Itse en ole ennen varsinaisesti nurmella treenannut, joten kokemus oli varsin kiva. Menin ensimmäisen tuntini Vinha-suokilla, joka oli aivan ihastuttava tyyppi. Ei mikään järin osaava ratsu, mutta sitäkin yritteliäämpi ja hyväntuulinen. Alku oli vähän haparoiva, mutta sitten mennä puksutettiin tosi kivasti. Kunnon maastomopo!

Haettiin istuntaa siirtymisillä ja ympyröillä. Istuinluut pyöräilee takaperin -ajatus on minulle monen kertomuksista tuttu, mutta vasta nyt koin tämän opin itse tunnilla ja sain ajatuksesta kunnolla kiinni. Harjoitusraviin löytyi hyvä fiilis ja hevonen kulki rentona.

Satula tosin oli minulle huonoin mahdollinen. Käynnissä homma pysyi kasassa, ravissa hankaloitui huomattavasti, mutta laukassa istunta kippasi eteen, vaikka kuinka yritin vääntyä oikeaan asentoon. Ei se satula ihmisen puolesta ratsasta, eikä siitä voi kaikkea syyttää, mutta jos penkki ei päästä kuskia hyvään asentoon millään, alkaa homma mennä vähän vaikeaksi.

Ensimmäisen tunnin jälkeen pidettiin tauko, juotiin kahvit ja saatiin vähän herkkuakin. Ai vitsit, kyllä kelpasi! Tavelan ehdoton plussa oli hyvä meininki, oikein miellyttävä ilmapiiri.

Toiselle tunnille sain Kiddy-tamman, ja odotin kuuta taivaalta, kun sain alleni "tavallisen ratsuhevosen", kun tuo suokki oli kuitenkin vähän omaa luokkaansa. Mutta kuinkas kävikään! Emme ymmärtäneet toisiamme ollenkaan. Jossain vaiheessa itseäni alkoi hermostuttaa, että on se nyt kumma, kun hevonen ei toimi, ja tamma hiiltyi samaan tahtiin, että mitä pirua se ratsastaja haluaa... Tein tuskissani ja sydän sykkyrällä hommia, kunnes väistöt vasemmalle alkoivat onnistua edes jotenkin. "Älä vedä, älä purista, istu keskellä, pidä ulkoa, pidä ulkoa, älä roiku sisällä, pidä ulkoa" hoin itselleni. Huh. Suunta vaihtui ja pakka hajosi jälleen. Hevonen juoksi alta, jäin kädellä kiinni, annoin ryhdin romahtaa kun tuli vaikeaa. Ja kuinkas ollakaan, ratsastin samalla satulalla ja istuminen oli ihan mahdotonta änkeämistä.

Olisin voinut tirauttaa pienet itkut, koko ihana koulutreeni meni niin pieleen. Vaikka hevonen olisi vieras ja satula huono, saisi ne perus käyntiväistöt kuitenkin onnistua. Mutta kun ei, niin ei. Muut tuuppaili ravin jälkeen väistöjä laukassa, kun itse siirryin takaisin käyntiin, saadakseni hommaan jotain rotia. Onneksi tästä ei ole todistusaineistoa, hävettää. Hieman olen tainnut jämähtää Firre-moodiin kesän aikana.

Lannistuneena arvoin itselleni Venni-tamman maastoratsuksi. Maastoreissu alkoikin jännästi, kun jonon perällä ollut lastenponi heittäytyi lentäväksi lihapullaksi ja teki pienen ohitusliikkeen. Hengissä selvittiin ja matka jatkui. Metsän reunaan päästyämme tuli ilmoitus, että mennään "reipas pätkä laukkaa". Jahas, kivaa. Kunnes ensimmäinen hevonen starttasi, oma ratsuni otti jalat alleen ja sitten mentiin. Ai kiesus sitä kyytiä! Pidin harjasta kiinni ja toivoin, että turvajalustimien kumpparit pitää, kontrollia hevoseen oli nimittäin nolla prosenttia.

Hevosille laukkasuora oli ilmeisen tuttu, sellaista paahtoa siellä mentiin. Ja minä alan todella olla tätiratsastaja, rehellisyyden nimissä pelotti aika paljon. Samaan aikaan päässä kävi ajatus, että "tää on maailman siisteintä ikinä",  noin lujaa en nimittäin ole koskaan hevosella painanut menemään. Sydän pamppaili itsellä ja ratsulla kun hidastettiin vauhtia. Aikamoista!

Jatkettiin tallille, riisuttiin satulat, vaihdettiin kengät ja suunnattiin järvelle. En ole päässyt täällä eteläisessä Suomessa koskaan uittamaan hevosta, joten olin aika intona. Hevosen tepsuttivat hyvillä mielin veteen ja kuopsuttivat menemään. Yksikään heppa ei kuitenkaan suostunut ihan uimaan asti, mikä oli tosi harmi, kun kaikkilla oli hiki ja vesi oli ihanan lämmintä.

Päivä oli kaikkine epäonnistumisineen aivan mahtava, ja seura ensiluokkaista :)  Tallilla vietettiin melkein 9h ja koko päivän liikkeelläolosaldo venyi lopulta kuutentoista tuntiin. Voin sanoa, että vähän väsytti.

Kaikki kuvat meidän porukasta napsi ratsastuksenopettaja Oona Seppälä, kiitos kaunis!

Firbulan viikkokatsaus

Terve tyypit!

Sain vähän aikaa sitten vihiä, että hooman kirjoittaa mun elämästä jotain blogia. Selvisi samalla sekin arvoitus, miksi se aina heiluu puhelin kourassa ottamassa kuvia musta - itse kun en oikein välitä tuosta linssiluden hommasta, muut kaverit on siinä paljon parempia.

Kyllähän tosimies pinkin kestää, mutta... ei se nyt oikeasti imartele.

Ensijärkytyksen jälkeen totesin, että pakko ottaa kynä kauniiseen kavioon ja kertoa teille mikä on homman nimi. Hooman kuitenkin maalailee jotain ruusuntuoksuisia kuvia meidän arjesta, vaikka paska se täällä haisee, joten korjataan vääryys ja tässä meidän viime viikko, miten se oikeasti meni:

Maanantaina meillä oli mukamas estetreenit. Todellisuudessa pompsauttelin naurettavien tikkujen yli, eihän ne edes yltäneet polveen! Hooman kuitenkin kehui mua kamalasti, joka oli aika jees, koska oon salaa vähän mammanpoika. Ja kehut kaunistaa. Hooman ratsasti taas gp-luokkaa, itse otin ihan rennosti siinä. Ihan kivaa oli. Vähän vaihtelua arkeen, ettei aina olla niin vakavia. Vaikka harvakseltaan sitä setämies jaksaa tätä hoomanien touhua enää vakavasti ottaakaan.

Tiistaina mulla kävi joku vieras tyttö ratsastamassa. Otin homman ihan lungisti ja tein mitä pyydettiin. Mikäs siinä, sopiihan sitä hurmata välillä uusia ihmisiä. Sain taas paljon kehuja, että oon tosi hyvä tyyppi. Niin, mä oon, i know.

Keskiviikkona äitihooman loisti poissaolollaan. Sen sijaan pihattoon pölähti vuokraaja. Mikä se semmonen ees on? Niin ne kaikki aina sanoo. Anyway. Mentiin baanalla ja jouduin vähän hommiin. Mutta tuokin hooman on ihan jees, hyväksyn hänet. Taputtelee ja tarjoaa ruokaa, eihän sitä kamalasti muita laatukriteerejä voi hoomaneille asettaa. Asiat tärkeysjärjestykseen, tiedättehän.

Torstaina äitihooman saapui taas paikalle. Ihme epeli. Päätin olla vekkuli ja kävelin kylmän rauhallisesti eri suuntaan, kun hän yritti ottaa minua kiinni. Kierros riitti, olen nimittäin pelännyt monta päivää, että hooman kuolee lämpöhalvaukseen. Ainakin se hikoilee kuin pieni sika. Siis onhan tuolla lämmintä pitänyt, mutta joku raja pitäisi olla.
Oli kuulemma rennon päivän paikka, joten suunnattiin ilman satulaa baanalle. Itsellänihän olisi ollut virtaa vaikka mihin huippusuorituksiin, mutta onhan se hauska välillä pitää vapaata. Hieman kyllä jännitti, kun horisontissa siinsi lastenvaunut ja mies. Ei sellaisia saisi olla, kärryissä saattaa istua lohikäärme, tiesittekö veljet sitä? Olin varsin huolissani, mutta äitihooman kehtasi nauraa asialle. Moukka, sanon mä!

Perjantaina hooman tarjoili sapuskaa ja jäi pitkäksi aikaa ähisemään joidenkin rensseleiden pariin. Jotkin uudet suitset se oli taas tuonut mukanaan ja kiroili jonkin timanttirihman kanssa. Turhamainen kun on. Mut puettiin taas kokopinkkiin ja jouduin pujahtamaan kouluhevosen rooliin. Hoh hoijaa. Mentiin jotain sipsutuksia, eli siirtymisiä, mutta ei tuo hooman osaa oikein kertoa mitä se haluaa. Valmisteli mukamas käyntisiirtymistä laukasta, mutta vaihtoahan se pyysi - meni eukko sitten ihan lukkoon, kun diagonaalin lopussa vaihdoin laukan puhtaasti askeleessa. Ihme epeli, vaikka toistan itseäni. Uudestaan en moiseen ryhtynyt, kun ei se osaa päättää mitä se haluaa. Mutta kyllä sen kanssa pärjää.

Hooman on muutenkin ollut nyt aika jees. Vihdoin se tajusi, että en mä halua mitään puuroja syödä. Siis ei tässä mitään eläkeläisiä olla, mulla on kaikki hampaat suussa, ruoka saa olla ihan pureskeltavassa muodossa. Nyt se sitten syöttää noita happamia myrkkyjä melkein kuivan sapuskan seassa, niin saan vihdoin syömäkelpoista apetta. VIHDOIN!

Lauantaina hooman ilmestyi taas aamupalan aikaan. Ei sillä ole kyllä edelleenkään mitään kunnioitusta meidän porukan päivärytmiä kohtaan.. No, suostuin kuitenkin mukaan. Hooman höpötti jotain pystyssä pysymisestä metsässä, että pitäisi selvitä hengissä. En ihan ymmärtänyt. Jos nyt kerran lentää nenilleen maastossa kun siellä on esimerkiksi niitä giganttisia käpyjä, niin ei sitä nyt tarvitse jäädä märehtimään loppuiäksi.
Mustikkametsälle suunnattiin kiipeilemään. Ängettiin myös jollekin polulle umpimetsään, josta jouduin ihan itse ehdottamaan hoomanille ympäri kääntymistä, kun alkoi mennä liian ahtaaksi. Ei se kyllä mitään tajua... Noh, kuljetin meidät polkuja ja teitä pitkin iloisin mielin eteenpäin. Mentiin muutama pätkä ihan eteenpäin, kerrankin äitihooman ei hissutellut. Raksi seinään!

Sunnuntaina tulin aivan hylätyksi. Kukaan ei saapunut koko päivänä minua katsomaan. Eipä sillä, enhän minä olisi mitään halunnutkaan tehdä, kun ponien kanssa vietettiin sunnuntaipiknikkiä, mutta vähän vihlaisia sydäntä. Äitihooman kävi kuulemma pettämättä mua jossain muualla. Hävytön!

Mutta eipä tässä tähän hätään muuta.
Hörinää & örinää fanit.

Kesäterveisin, Firre

Astetta jännempi maastoretki

Meidän tallillta lähti porukat vuonohevosten PM-kisoihin Ruotsiin, joten talli pyörii nyt viikon verran talkoovoimin. Itse olen viettänyt muutaman päivän tallilla aamusta iltapäivään touhuten kaikenlaista.

Suomi Finland - heinäkuu

Keskiviikkona vettä tuli melkolailla taukoamatta joko kaatamalla tai tihkuna, ja kyllä tuntui juhlalliselta painaa kuomat jalassa näin heinäkuussa, kahlaten märällä laitumella hevosten perässä, yrittäen saada märkiä sadeloimia vaihdettua kuiviin. Onneksi auton takapenkki on koiraa varten vuorattu, kyllähän sinne kelpasi kuraisia loimia ahdata. Mihin sitä muka lava-autoa kaipaa?!

Torstaina lähdettiin tyttöjen kanssa maastoon, minä vetovastuussa. Ötököitä riitti parvikaupalla Firre-paran pään ympärillä ja meinasinpa itsekin tukehtua kärpäseen, joka reippaassa ravissa lensi suoraan suuhun ja jota yritin siinä vauhdissa räkiä ulos.

Alkulenkki sujui hyvin rauhallisissa tunnelmissa, Firre köpötti hissukseen menemään ja yskätkin jäivät täysin yskimättä, kun sai lönkötellä puolipitkällä ohjalla. Tässä köhimisessä on sekin kurja, että lyhyellä ohjalla ja peräänannossa liikkuessa ilmatiet menevät tietysti hieman kasaan, kun niska nousee ja pää nyökkää, joka vaikeuttaa hengittämistä, jos se on työlästä muutenkin.

Takaisin päin tultaessa koettiin kauhunhetkiä, kun metsätiellä tuli vastaan hevonen jolla oli perässään kärryt, ja vielä käsihevonen peesissä. Autistinen lehmäni ei voiut käsittää tätä näkyä ja oli saada aivohalvauksen järkytyksestä. Kärrymies otti ympäri meidät kohdatessaan ja jatkettiin sitten matkaa näiden perässä, kauhusta kankeana edelleen. F jännittyi niin täysin, että kulki hyvän tovin passikäyntiä. Mikäs siinä, mammaa vähän nauratti, että aikamoinen askellajihevonen on alla, kun töpötys tuntui ihan autenttiselta issikkamenolta :D

Jatkettiin hissukseen turvalliselle laukkasuoralle. Annoin tunnetusti nopeamman ponipojan mennä edeltä, ettei tule tarvetta ohittaa ja turhia vaaratilanteita, Pappamobiili kun ei ole osoittanut mitään aikaisemmin kiirettä vaikka jäisi nopeimmista jälkeen. Mikäs siinä, laukattiin hyvässä tempossa menemään. Tytöillä oli huisin kivaa ja halusivat ottaa suoran uusiksi, joten otettiin. Mutta siinä kohdin Firrellä keitti yli ja jätkä lähti aivan tuhatta ja sataa kaverin perään, eikä jarruista ollut tietoakaan. Niin lujaa en ole tainnut koskaan hevosen kyydissä mennä, ja rehellisyyden nimissä jännitti aika lailla, että jos tulee jokin sivuloikka, niin meikämanne on jorpakossa. Siinä sitten paahdettiin vailla ohjaustehosteita menemään, kunnes päästiin tien päähän ja saatiin kaikki seis.

Huh hei, olipahan menoa ja meininkiä. Latvian lehmä oli aikamoinen sport horse sittenkin, ja satulahuopa oli lenkin päätteeksi hiottu läpi. Ei siinä, hyvää vaihtelua hevoselle ja hauska huomata, että siellä turvahevosen sisällä piilee vähän enemmän hevosta, kuin ensivaikutelma antaa ymmärtää. Reippaille maastoille saatan kuitenkin jatkossa harkita muuta kuoltainta, kuin tavan kolmipalaa, sen verran tätiratsastajaa minussa alkaa olla.

Tänään otettiinkin ihan "töitä" eilisen hurjastelun päälle ja pappa oli hieno. Tehtiin meidän ensimmäiset sulkutaivutukset ja vaikka laatu olikin todennäköisesti luokkaa Ö, nostan hattua meille molemmille. Itse en ole kummoinen kuski ja hevonen oli saapuessaan aikamoinen rautakanki koulukiemuroiden hienosäädön kanssa, eikä tämä sairastelu ole tosiaan helpottanut asiaa. Hyvä me!

Maastoilun iloja

Otettiin kisaviikonlopun jälkeen ensimmäinen maastoretki Fifin kanssa, kun Terhi vei tuntilaisia maastoon ja lähdettiin pitämään perää. Oletin, että hevoseni olisi hieman väsynyt, mutta mitä vielä!
Poika mennä posotti ihan intopiukeana menemään edellisen hännässä kiinni ja Latvian lehmää sai ihan pidättää. Pari kertaa karkasi jopa laukalle :D

Tämä into oli ihan positiivinen yllätys, kun Firre on kunnostautunut niin tavattoman tasaisella olemuksella. Maastossa oli mukavaa ja otettiin yksi reipas laukkapätkäkin. Autoja tuli hiekkatiellä vastaan tasan yksi, ja tämäkin antoi todella kohteliaasti tietä, joten ylimääräisiä jännitysmomentteja ei ensimmäisellä maastoreissulla tarvinnut kokea.

Myönnettäköön, että hieman jännitti. Itse Ruskeasuon kasvattina olen tottunut tarpomaan niitä Keskuspuiston ratsastusteitä, jotka ovat vähyydessään kuitenkin ihanat siitä, että pohja on kelistä riippuen täydellinen ja autoja ei ainakaan tarvitse varoa. Eivät ne raivopäiset maastopyöräiliät mitään kivoja ole nekään, mutta kohtaamiset tarjoavat vähemmän hengenvaaraa, kuin moottoriajoneuvon kanssa kuitenkin.

Seuraavana päivänä tuli toinen maastoilupäivä heti perään, kun lähdin Sannan ja hevosensa Kittyn seuraksi samoilemaan. Oltiin mietitty jo etukäteen, että pitäisi lähteä vaan rohkeasti tutkailemaan reittejä, että mitä on tarjolla. Tuolla Siuntiossa ollaan mukavasti sivussa, mutta täysin autotottomia reittejä ei lähtökohtaisesti ole tarjolla. Palloillessamme pitkin metsää löydettiin tosin hauska polku, joka kulki ihan pöpelikössä. Saivat hevoset vähän nostella jalkojaan ja itse fiilistellä rauhaa.

Toisin kuin isomman ryhmän kanssa, Fifi oli taas letkeä itsensä, eikä pojalla ollut samaa intoa/kiirettä kuin edellisenä päivänä. Kuumahko Kitty pisti reippaasti menemään ja me tultiin hissukseen perässä.
Yksi reipas laukkapätkä otettiin taas, kun tuolla on autoilta kielletty tie sähköaseman (?) luokse, jota uskaltaa päästellä. Tytöt karkasivat näkyvistä aika vikkelään, ja siinä kohtaa Firrekin otti jalat alleen, mutta ei päästy lähellekään noiden nuorten nopeuksia. Huh-huh. Toivoin vaan, että mutkan takana odottaisi ihan ehjä ratsukko, ja odottihan siellä.

Huisin hauskaa oli! Tästä jatketaan varmaan yhteisiä vaelluksia, eri reittivaihtoehtoja tutkien.