Klinikka kutsuu

Olin muutaman päivän poissa kuvioista, kun piti saattaa seminaarityö palautuskuntoon ja hoitaa siinä ohessa yksi muutto. Valitettavasti tallillta kantautui sellaisia uutisia, että Firren yskä ei ota hellittääkseen ja pojan hengitys käy levossakin melko raskaaksi.

Eihän siinä auttanut kuin varata aika klinikalle keuhkojen tähystykseen, että mikä tilanne nyt todellisuudessa on. Ja eilen sitten hurautettiin Vermoon.

Positiivista reissussa oli se, että Fifi, joka on olevinaan vaikea lastata, meni koppiin melko ongelmitta, vähän hitaasti ja epäröiden, mutta ei lastaamisessa mennyt kuin max.10 minuuttia. Paluumatkalla poika marssi koppiin ilman mitään mutinoita.

Negatiivista sitten riittääkin. Firren keuhkot ovat täynnä paksua limaa, keuhkoputkentulohdus ja puhkurin oireet. Taudin kroonisuudesta on paha sanoa varmaksi, kun hän on meidän tarkkailussa ollut vasta kuukauden, mutta ei tuo nyt hyvältä näyttänyt.

Kortisoni, joka yleensä on ykköslääke näissä tilanteissa, jätettiin nyt määräämättä, koska kirsikkana kakun päällä näyttää siltä, että Fifillä on ollut jossain vaiheessa kaviokuume. Nythän pappa on täysin oireeton eikä mikään viittaa moiseen taipumukseen, mutta ammattilainen näkee kavioista senkin, mitä maallikko ei.

Eli viikko mennään antibiooteilla ja avaavalla lääkkeellä, kävellen ja katsellen. Heinät kastellaan, Firren ollessa sisällä ei lakaista ja yritetään nyt pitää poika niin pölyttömänä kuin mahdollista. Parasta toivoen ja pahinta peläten - ehkä kortisonia ei tarvitakaan ja oireet helpottavat kertahoidolla.

Känninen lörppähuuli <3

Huoli vaan on suuri, kun olen yhden hevosen kanssa jo käynyt läpi näitä hoitokuvioita, ja seurannut sivusta miten kaikki voi mennä pieleen parhaista yrityksistä huolimatta.

Katariina Albrechtin kouluvalmennus

Sunnuntaina Katariina Albrecht saapui Ponikoululle pitämään valmennuksia.
Oltiin kahden ratsukon ryhmissä ja saatiin varsin intensiivistä opetusta.

Kuvat eivät valitettavasti ole kyseiseltä kerralta, mutta tuoreimpina kuvatodisteina meistä kahdesta saavat nyt toimia kuvituskuvina tässä.

Ihan aluksi tehtiin pieni varustetsekkaus. Katariina tarkisti turparemmit, nappasi meiltä alaturpikset kokonaan pois ja vilkaisi satulatkin. Fifin satulassa on hieman vähänlaisesti säkätilaa, ja unelmoinkin kunnollisesta koulupenkistä, mutta nyt kun hevonen toivottavasti muuttaa muotoaan liikutuksen lisääntyessä, ei heti kannata rientää satulaostoksille.

Alaturparemmin poisto perusteltiin näppärällä kysymyksellä: Mikä on alaturparemmin tarkoitus?
No pitää suu kiinni. Vastakysymys: Miksi se edes aukoo suutaan?
No koska ei tunnu hyvältä.

Katariinan lähtökohdat olivat todella hevoslähtöiset ja minä kyllä tykkäsin. Alaturparemmi jäi tunnin jälkeenkin kaapin perukoille, jos käteni on kova, niin annettakoon Fifille oikeus aukoa leipäläpeään.

Aloitettiin miettimällä erilaisia ohjasotteita: taakse vetävää, nostavaa, johtavaa ja epäsuoraa ohjasotetta. Kokeiltiin kaikkia, tehtiin eri ohjasotteilla voltteja ja mietittiin kunkin kohdalla, mihin osaan hevosta ote sai kuolaimen vaikuttamaan hevosessa.
Sitten pohdittiin mikä mahtaisi olla hevoselle miellyttävin tapa vaikuttaa. Suusta ei lähtökohtaisestikaan pitäisi vetää, mutta eipä se suoraan taakse suuntautuva ohjasote monestikaan liene sen mukavampaa.

Ihan jo alkutohinat saivat siis aikamoisen mietintämyssyn ratsastajien päähän: miten hevoseen olisi paras vaikuttaa ja mitenköhän sitä itse on tullut tehtyä...

Kävimme istunnan läpi pala palalta. Missä on jalan oikea paikka, miten kroppa kasaantuu, missä on pään hyvä olla... Seisottiin jalustimilla, laskeuduttiin alas. Saatiin tehdä pari toistoa, jotta palikat pysyivät koossa ja keho suorassa. Itselläni on ollut aika vaikeaa pitää jalka kuosissa, nyt kun on tullut ratsastettua taas yleissatulassa. Jalka karkaa helposti taakse, kuten kuvistakin näkee.

Siirryttiin raviin ja tehtiin molempiin suuntiin reilusti voltteja nostavalla ohjasotteella. Opetuksen "erikoisuus" oli siinä, että pohdimme vaikutustamme hevoseen, emmekä lähtökohtaisesti pyrkineet ratsastamaan hevosia pakettiin. Ulko-ohjasta sai antaa ihan reilusti, jotta hevosen oli mahdollista lähteä kääntymään vapaasti. Vasta kun hevoset olivat kunnolla vertyneet, sai ulko-ohjaa ryhtyä lyhentämään ja hevosta hieman kokoamaan.

Tehtiin myös sellainen harjoitus, että kevennettiin yksi askel alas ja oltiin kaksi ylhäällä. Rytmitaju kyllä löytyi, mutta kaiken muun hallinta tässä kevennyksessä olikin sitten asia erikseen. Harvoin olen todistanut tuollaisia valmennuksia, joissa ratsastajat ja valmentaja voivat nauraa ääneen ihan avoimesti. Huvittavaa se lähinnä oli, kun hevosen kääntäminen voltille ei ollutkaan enää niin helppoa.

 Firre yskähteli tunnin edetessä aika reilusti. Vähän vaivasi tämä seikka, sillä normaalisti ollaan otettu pari yskähdystä aina ratsastuksen alussa, perään pari pärskähdystä ja sitten ei mitään. Nyt köhähtely ei ottanut loppuakseen. Katariinan veikkaus tosin oli, että jos hevonen on ollut niin vähällä käytöllä kun se on ollut, ja joutuu nyt "oikeisiin töihin" niin p*ska lähtee liikkeelle sieltä rööreistä. Että sinällään ei mitään huolen aihetta.

Sainkin ottaa aina pätkän laukkaa kerrallaan ja antaa pojan kävellä hetken välillä. Sitten taas jatkettiin, kunnes tuli hyvä fiilis ja käveltiin. Fifi teki hommia todella, todella mielellään ja käyntipätkissä meinasi ihan kuumua, kun Koko sai viipottaa menemään ja hänen piti muka käppäillä vaan :D

Firre pehmeni ja parani, tämähän oli nyt kun tajuan, meidän ihka ensimmäinen kerta opettajan silmän alla. Haa! Loppua kohti kyllä alkoi poika väsyä, minkä huomaa kuolaimen taakse humpsahtamalla, kun toinen ei jaksaisi enää kantaa itseään. Hiki puski pintaan, vielä reilummin kuin talvikarvanallella normaalisti. Hän siis teki kovasti töitä ja oli muuten aika hieno.

Saatiin mukavasti kehuja. Nyt olen sitten Fifin henkilökohtainen fysioterapeutti, parannetaan poitsun kuntoa ja omaakin toki. Työmoraali on ainakin niin kohdillaan, että ei voi kuin olla tyytyväinen.

Albrechtin tunnille menen varmasti uudemman kerran jos vaan mahdollisuus tarjoutuu. Istuntaan ja hevosen&ratsastajan väliseen harmoniaan perustuva opetus on kyllä enemmän mieleeni, kuin suorituskeskeisyys. Tykkäsin!

Oma rakas nallekarhu

Ihan valokuvaustarkoituksessa piti kiivetä Fifin selkään ilman satulaa. Olin jo aikani suunnitellut, että saisisin hyviä, postikortin kaltaisia kuvia itsestäni ja heppasestani tuolla takalaitumella, jossa saisi hyvän taustan kuvaamiselle.

Sää ei tietenkään halunnut tehdä oikein yhteistyötä ja aamulla paistanut aurinko meni heti piiloon, kun oltiin valmiita poseeraamaan. Myös vihertämistään aloitteleva ruoho häiritsi kuvaussessiota, sillä Fifin mielestä laidunkausi alkoi nyt !

Yritä siinä nyt sitten poseerata, kun toinen tahtoo vaan syödä. Mutta saatiin me pari ihan hauskaa kuvaa, komeasta poikasesta ja räjähtäneestä paskanlappaajasta.

Tätä se oli enimmäkseen, sähellystä :D

Rakas <3

Sirkusheppa osaa kuopia käskystä. Ei muuta kun espanjalaista käyntiä harjoittelemaan!

Pääsiäiskisat

Ponikoululla pidettiin pääsiäisenä pienet kotikisat, tarjolla niin esteitä kuin koulua. Vaikka Firre oli ollut tontilla vasta viikon, pitihän sitä lähteä kokeilemaan mitä mieltä poika on hyppelystä ja kouluaidoista. Ja kannattihan tuo!

Lauantaina aloitettiin esteillä, luokkana toki huima 40cm. Harjoitusta oli alla sen verran, että pompattiin edellisenä iltana kerran tuon korkuinen este, ihan silleen salaa kenenkään näkemättä. Yli meni, käsissä pysyi, nou problem.

Niinpä seitsemän pikkuhypyn rata olisi voinut olla aivan kakkupala vaan, mutta tunnetusti minä jännitän, eikä esteiden loikkiminen tosiaan ole se mun juttu. Tajuhan siinä meinasi lähteä, kun alkoi pelottaa niin kovin! Mutta onneksi on hyvä hevonen, joka ei pahemmin jännitä, eikä oikein mitään muutakaan. Firre tuntui olevan kovin tyytyväinen kun kentällä oli muita hevosia ja esteetkin on melko kiva juttu.

Verkkailin kevyesti ja sitten menoksi. Fifi teki työtä käskettyä, eli kun nappasin harjasta kiinni ja toivoin parasta hyvissä ajoin ennen estettä, hevonen ponnisti siitä kohtaa yli. Ha-haa!
Tuloksena oli puhdas rata, kolmanneksi nopein aika ja ruusuke koristamaan kaapin ovea.
Eihän sitä kellekään tarvitse kertoa, että megahypyissä mukana pysyminen oli kuskille liikaa ja kahdesti meinasin keikahtaa alas?! :D

Summa summarum, minä en edelleenkään ole esteratsastaja. Tosin ilman harjoittelua on paha tulla tässäkään yhtään paremmaksi. Mutta tiedänpä ainakin nyt, että tuo hevonen on maailman paras, se tekee just eikä melkeen mitä pyydetään ja sillä uskallan minäkin rähmäkäpälä hypätä.
Jatkossa sitten vaan vähän reeniä, rohkeampia lähestymisiä, enemmän ratsastusta ja vähemmän toivomista. Hyvä ensikerta kaiken kaikkiaan.

Sunnuntaina suunnattiin tutun turvallisesti kouluradalle. Ähelsin talvikarvaista hevostani showshinen avulla kuntoon epätoivon vimmalla, letittelin ja puunailin. Kukaan muu ei tietenkään letittänyt, eikä valkoisia housujakaan ollut kuin muutamat, mutta pitihän meidän nyt laittautua kun oli ensistartti kyseessä. Fifi ei ollut moksiskaan kaikesta sähellyksestä, letit sai laitettua alusta loppuun sitomatta hevosta kiinni. Olin vähintäänkin tyytyväinen.

Kentälläkin poika oli hieno. Ei mitään stressiä, kouluaidat ei pelottaneet, tuomaripäätyä katseltiin pari kierrosta ja sekin oli sillä selvä sitten. HeC:1 on minulle niin läpi tahkottu rata, että en typeränä edes harjoitellut sitä etukäteen juuri tämän hevosen kanssa ja aloittaessani suorituksen tajusin, etten ole koskaan laukannut lävistäjää Fifillä. Krhmm, vaihtaako, innostuuko, mitä tapahtuu?

Poika oli taasen hieno, teki työtä käskettyä ja jokainen moka oli ihan ratsastajan tekosia. Laukannostot olivat huonot, isossa ravissa istuminen vähän verottaa tehtävien valmistelua. Ensimmäinen laukkalävistäjä loppui kesken, kun pelkäsin Fifin vaihtavan ja jäin itse jäkittämään. Peruutukseen tuli liikaa askelia. Mutta yleisesti ottaen hyvä rata, prosentteja 64 ja rapiat, toinen sija ja onnellinen hevosenomistaja.

Vaikka kyseessä oli hyvänmielen kotikisat, voinen olla aika tyytyväinen Fifin ominaisuuksiin kisaratsuna. Ekat yritykset ja heti ruusukkeet kädessä. On hän melkoinen velikulta !

Kuvaoksennus

Maanantaina oli kaunis päivä. Rankan viikonlopun jälkeen päätin antaa pojan vähän relata ja hassutella, eli juosta irti. Kuvasatoa olkaa hyvät.

Hevonen on niin hieno, että edelleen hankala uskoa, että hän on minun !

Kisakauden avaus

Käytiin tuossa taannoin Zetan kanssa avaamassa kisakausi Snappertunassa Västä-Nylands Ryttaren järjestämissä seurakisoissa.

Kevään ensimmäiset kisat jännittivät aika kovasti, eikä aamu parantanut asiaa laisinkaan. Ruokittiin hevoset ja nakattiin muut pollet tarhaan. Zeta ja kohtalotoverinsa Somnus jäivät sisälle puunattavaksi, jossa Zetan pieneen nenään juuttui ensimmäinen kookas herne. Hermostunut hevosparka joutui vielä letityshyökkäyksen kohteeksi, josta hän pyrki pääsemään kovin karkuun ja sai ratsastajansa hieman ärtymään. Ärtynyt ihminen + hermostunut hevonen = ei hyvä.

Ottaessani kuljetussuojat esille Zetalla meni pikkarit totaalisen vinoon. Poika menetti malttinsa täysin ja hyöri ja pyöri minkä kerkesi. Suojien saaminen jalkaan oli jo eräänlainen taidonnäyte minulta, joka päättyi vetisen hätäkakan lotinaan, suoraan käsilleni. Kiitos Zeta.

Näissä tunnelmissa olikin oikein mukava lähteä matkaan. Kisapaikka oli meille entuudestaan tuntematon ja stressitaso kohosi pilviin. Mikä siinä kisaamisessa on muka niin hauskaa?!

Pääsimme perille. Tallialueella oli kivasti tilaa ja sula ulkokenttä oli iloinen yllätys. Oma startti oli ensin ja aika pian olinkin jo hevosen selässä verkkaamassa. Zeta käyttäytyi yllättävän hyvin tehden vaan parit loikat tuulisessa säässä. Verryttelyssä saatiin aika hienoja pätkiä, hetkittäin tuntui siltä, että ratsastus oli parasta mitä meiltä on koskaan nähty.

Se siitä autuudesta sitten, rata ratsastettiin tietenkin maneesissa, jossa kaikki ulkona saavutettu harmonia hävisi tyystin. Päätyovi, katsomo ja katsojat, tuomari, kaikki - kääk. Rata ei ollut täysi fiasko, mutta jotain yleisestä hermostumisen tasosta kertonee se, etten aivan muista mitä radalla tapahtui. Tuskin hengitin ollenkaan.

Tehtiin pari rikkoa ja saatiin paperiin kolmoset, muuten arvostelu oli tuttua ja turvallista vitosta-kutosta. Lopputoteama oli reilu "yhteinen jännitys näkyi tänään selvästi" ja prosentteja 52 ja rapiat. Jäätiin luokkamme viimeiseksi, mikä ei yllätä, mutta toisaalta olen tyytyväinen, sillä tällä kertaa jännitti enemmäin kuin koskaan, mutta pysyin kyydissä ja saatiin hyväksytty tulos.

Kuvia ei tältä reissulta tullut ollenkaan, oli kädet täynnä vähän muuta. Oppia saatiin kuitenkin taas rutkasti. Taas kirkastui ajatus, että hevosen on mahtoton olla rento ja liikkua hyvin eteen, jos selässä istuu p*skajäykkä suolapatsas. Lisäksi pitäisi muistaa, että herkkää ja reaktiivista hevosta pitää uskaltaa ratsastaa rohkeasti, eikä jäädä matkustamaan jonkun reaktion pelossa.

Zeta on viimeisen melkein vuoden aikana opettanut minua kovin ottein. Ja hyvä niin.