Ostoksille mars!

Maanantaina vietiin kissa leikattavaksi ja suunnattiin siitä sopivasti Hööksille. Facebookin tapa mainostaa sivupalkissaan niitä sivuja joilla olet taannoin vieraillut johti minut taas tuhon tielle. Mainoksessa killui nimittäin kivan raikas pikee-paita, keltaraidallinen sellainen. Meiltähän löytyy keltainen huopa ja pintelit, mutta itselläni ei ole yhtikäs mitään keltaista päällepantavaa kruunaamaan värikoodia.

No nyt on keltaista!

Hööksillä oli paidat vielä alessa ja liikkeessä vielä koiratuotteistakin alennus tarjolla. Oih ja voih.
Sovittelin parit alehousut, jotka eivät tietenkään sopineet, ja päädyin vähän katselemaan täysihintaisia housujakin. Kiva, simppeli tummansininen neule on ollut toivelistalla jo pitkään, ja nyt sellainenkin löytyi.

 Housuista päädyin sovittamaan raikkaan petroolin värisisiä pöksyjä, jotka olivat vähän erilaista materiaalia kuin yhdetkään aikaisemmat housuni. Pinta on astetta karheampi, kuin tavallisissa puuvillahousuissa, ehkä se hylkii likaa paremmin? Anyway, sukkapuntit veivät voiton. Olen surrut siniruudullisten housujeni hajoamista, sillä ne olivat ainoat sukkapuntilliset housuni ja tykkäsin niistä hurjasti. Nyt on sitten yhdet sukkapuntit taas kaapissa ja värisuora petroolin suhteen ehjä, kun itsellänikin on jotain yhteensopivaa hevosen romppeisiin.

Kassalla myyjä tosiaan mainitsi vielä koiratuotteiden alesta ja kehotti vilkaisemaan hyllyjä. Viekas nainen ;)  Minähän pomppasin heti kurkkimaan "tarvitaanko" jotain. Lelut eivät meillä säily ehjänä kovinkaan pitkään, joten otettiin tuollainen aika jämäkkä lätkä kokeiluun. Leluhan on näitä kelluvia vesileluja, mutta siellä on vinku sisällä, joten sopii kotikäyttöön aivan mainiosti. Ja jämäkämpi kangas ehkä kestää hitusen pidempään, kuin pehmeä peruslelu.

Kakkapussejakin oli niin iloisissa väreissä, että heti alkoi käsi nykiä laarin suuntaan. En nyt tiedä mitä iloa kakkapussin väristä on, kun se menee suoraan roskiin, mutta hullu kun on... :D

Liikkeessä kun oltiin, päädyin tietysti hypistelemään myös otsapantoja (löysin täydellisen megablingin, joka olisi hieno kankisuitsiin), himoitsin huopia, kuolasin sarjakuvaprintillisen sadeloimen perään (jota vielä saa hevoskoossa) ja katselin saappaitakin sillä silmällä. Ehkä tässä kevään mittaan vihdoinkin teen senkin investoinnin, että hankin itselleni ihan kunnon saappaat.

Joulukalenterin luukut 11&12: Joulukuvia

Muutaman vuoden minulla on ollut tapana ottaa typeriä joulukuvia ja teettää näistä sitten omat joulukortit. Ajatus on varsin hauska, sillä itse ainakin vastaanotan mieluummin omaperäisiä ja henkilökohtaisia terveisiä, kun jonkin cittarin kassalta matkaan napatun tonttukortin. Tai noh, kortti kuin kortti on kiva, jos sellaisia sattuu enää saamaan, mutta vähän erikoisempi on silti hauskempi!

Fifi ei erityisemmin arvostanut päähinettään, tai koko kuvaustouhua :D

Näinpä nappasin taas eräs aamu hovikuvaajani kyytiin ja hurautettiin tallille. Lumesta ei ole tietoakaan täällä etelässä, joten maisema jätti toivomisen varaa, mutta sille emme valitettavasti voineet mitään tehdä.

Aurinko kylläkin suostui paistamaan, mutta koska vanha kamerani ei tosiaan ole mikään maailman paras vekotin, tuli aika monesta kuvasta sitten ylivalottuneita. Lisäksi rotisko alkaa tosiaan osoittaa hajoamisen merkkejä, nimittäin automaattinen tarkennus ei toimi kovin hyvin. Moni muuten onnistunut kuva ei ollut tarkka ollenkaan. Lisäisin sen uuden kameran sinne joululahjatoivelistalle ;)

Kuvien osittain kehnoa laatua piti sitten hieman lähteä parantelemaan jollain muokkauksella. Minullahan ei uusimalla läppärillä ole minkäänlaista kuvanmuokkausohjelmaa, tuli oikein ikävä sitä ikivanhaa photoshoppia joka minulla nuorempana oli. Mutta niinpä ystäväni google taas auttoi hädässä ja löysin tuollaisen ihan netissä toimivan muokkausohjelman: Pixlr Online photo editor.
Helppoa ja näppärää, tuolla vehkeellä näitäkin kuvia on nyt muokkailtu.

Mitään järin hienoja nämä muokkaukset eivät ole, tiedetään, mutta ihan hauskoja kuvia kaiken kaikkeaan, eikös? Pieni Fifi-poro ja apurinsa Alli Adalmiina Tötterström lähettävät pirteitä terveisiä!

Tämähän tästä vielä puuttui...

Viime viikko oli yksi iso katastrofi. Koira on ollut sairaana ja Viikin pieneläinsairaalan odotushuoneen lattialta on siivottu pissaa ja oksennusta ihan urakalla. Äitihenkilö on aika loppu.

Sunnuntaina päätin olla uhkarohkea ja jättää koiran ensi kertaa koko viikkoon yksin kotiin, koska "äiti ratsastaa nyt". Pari tuntia omaa aikaa, pään tuuletusta, ihana hevonen, kauniit maastot.
Ja paskanmarjat.

Sairastarha tuli tutuksi.

Pistin hevosen kuntoon, hyppäsin selkään ja heti ensimmäisellä askeleella... Fifi ontuu.
Siinä kohtaa tuli tippa linssiin, hyppäsin alas, riisuin satulan, pidättelin suurempaa parkua ja tutkin tilannetta. Toinen etunen oli ihan pois pelistä.

Tässä kohtaa olin valmis jättämään hevosen seisomaan keskelle pihaa oman onnensa nojaan: mä en jaksa näitä elukoita. Onneksi tallin omistajat tulivat hätiin, että katsotaanpas mikä on hätänä. Itse onnettomana lamaantuneena seisoin tumput suorana vieressä täysin toimettomana. Tässä kohtaa taas huomataan se ulkopuolisen avun ihanuus: toinen ei tunteile eikä mene kipsiin, vaan ottaa asiat asioina.

Näyttää siis siltä, että Fifi on saanut joltain kaverilta kaviosta. Jalka on päällisin puolin ehkä, ei edes turvonnut tai lämmin. Painellessa siis löytyi pientä arkuutta ihan jalan yläosasta, jossa on mukavasti lihasta suojaamassa, joten mitään ei pitäisi olla rikki. Lihasruhje vaan.

Illalla käydessäni uudemman kerran kylmäämässä ja arnikoimassa, hevonen ontui edelleen, mutta käveli jo isoin, reippain askelin. Seuraavana aamuna kävely oli jo nopeasti katsottuna normaalia.

Illalla uskalsin jo käydä lyhellä kävelyllä ennen kylmäystä ja arnikamarinointia. Jäykkähän se on, mutta ei varsinaisesti könkkää. Huomisella voisikin katsoa liinan päässä pätkän ravia, että liikkuuko ja miten.

Toivottavasti ja ilmeisesti selvittiin siis ihan vaan säikähdyksellä, mutta kyllä tässä on taas kestämistä. Ehdin jo vannoa, että näiden kolmen kakkiaisen jälkeen minulle ei enää minkäänlaista elukkaa tule, mutta enpä nyt tiedä osaisiko sitä oikeasti elää ilmankaan. Kauhulla vaan odotellaan, että mitäs kissa sitten osaltaan keksii, koska kyllähän me tiedämme: ei kahta ilman kolmatta.

O.T.E. hierontaa hevoselle

Muuttostressi, mahdollisesti huono satula, uudet ratsastuspohjat, minä ratsastajana... Pappamobiililla on viimeaikoina ollut paljon kestettävää. Niinpä oli taas hieronnan paikka, ja kuinkas kävikään sopivasti, että meidän uudella kotitallilla käy Hevilon Erja hoitamassa hevosia, joten buukkasin Fifin hoidettavaksi.

O.T.E -hieronta on "faskiavenytystä", eli siinä käsitellään tavallisesta hieronnasta poiketen nimenomaan lihaskalvoja. Koska nämä kalvot ovat sidoksissa toisiinsa, saa tällä hoidolla käsiteltyä koko kehoa tehokkaasti. Itse olen alkanut niin ihmis- kuin eläinhoidoissa kallistua vahvasti tällaisten vaihtoehtoisten hoitomuotojen puolelle, koska aivan tavallinen hieronta, niin miellyttävää kuin se onkin, ei kanna kovin pitkälle.

O.T.E. -hieronnassa on tarkoitus hoitaa koko kehoa, ei vaan yksittäistä kohtaa. Keho on kokonaisuus ja mikään sen osa ei toimi yksin. Kaikki vaikuttaa kaikkeen, liikunnasta ja ravinnosta alkaen. Ja kyllähän maalaisjärki sen sanookin, että paikka x voi olla jumissa, koska kohta y on kipeä, jonka seurauksena tulee esim virheasentoja, jotka rasittavat paikkaa x. Ongelmien syyn selvittäminen on vaikeaa, usein jopa mahdotonta, mutta aina voi spekuloida ja pohtia vähän pintaa syvemmälle.

Käytiin hevosen perusasiat läpi ja Firren kopelointi alkoi. Herra oli hieman epäileväinen alkuun, ja löytyihän sieltä niitä jumejakin aika kivasti. Hanuri oli herralla aika kireä, mutta pehmeni hyin käsittelyn aikana. Samoin sään molemmin puolin oli pahat kohdat, jotka lienevät juurikin satulan aiheuttamat.

Omaksi yllätyksekseni myös Firren niska oli aika tukossa. Ei kuulemma ajatukset juokse sellaisessa päässä ;)  Selittäisi monen monta asiaa...

Oli aivan ihana seurata miten Fifi pehmeni ja leppyi hoidon edetessä. Lopussa hän oli aivan luppasilmäinen ja unisen näköinen, täysrentoutunut nallekarhu.

Saatiin ihan kirjallinen raportti, mikä on todella jees, jos haluaa jälkikäteen pohtia tilannetta...

Katsottiin vielä viimeisenä meidän satulaa, jota olen epäillyt hieman liian kapeaksi. Hyvä vaan, että pyysin ammattilaisen apua, satula ei nimittäin olekaan liian kapea vaan päinvastoin: leveyttä on se hippu liikaa, että ratsastajan kanssa satula pääsee painumaan hieman liikaa säkää kohden, vaikka näyttääkin noin tallissa mallattuna oikein hyvältä.

Lopputulema oli siis se, että satula on ok, mutta mielellään katsotaan muita. Ja niinhän me tehdään. Seuraava hoito on parin viikon päästä, jolloin nähdään onko samat paikat jumiutuneet uudestaan. Yksi syy jumeille nimittäin on melko varmasti muutto ja sen tuoma stressi ja jännitys. Toisena sitten varusteet ja liikunta, joka on tosin nyt ollut kivan monipuolista ja myös satulatonta.

Mielenkiinnolla odotan seuraavaa hoitoa, ja silloin toivottavasti olen saanut haettua sovitukseen muutamat satulat, joita voidaan sitten yhdessä katsoa.

Hoidosta seuraava päivä otettiin lunki kävelylenkki. Koska pääsin tallilla mukavasti keskellä päivää, jolloin tiluksilla on aivan hiljaista, sain napattua koiran mukaan matkaan ja kävelylle. Uuden kodin ainut miinus (joka on minulle itselleni henk koht suuri plussa) on koirat, jotka saavat olla irti. Itse rakastan heitä, koirat kuuluvat mielestäni tallille, mutta kun tuo oma piski pelkää vieraita ja paremman idean puutteessa ratkoo jännittävät tilanteet rähinällä, ei hän tule kovin paljoa enää kanssani tallilla kulkemaan.

Näin päiväkävelylle voitiin kuitenkin lähteä rauhassa kolmisteen, kun ketään muita ei tallilla näkynyt. Peltotie, jolta suunnataan maastoon, on hyvän pitkä pätkä autotonta väylää, ja siinähän me nautiskeltiin kolmistaan auringosta ja päiväkävelystä. Uskalsin jopa päästää koiran toviksi irti juoksemaan ja meinasi ihan tippa tulla linssiin, kun puolinoutaja paineli tuhatta ja sataa menmään, kun ympärillä oli vaan aakeeta-laakeeta peltoa. Samalla hevonen sai ahmia vihreää, joten olivat molemmat tyytyväisiä. Ihanat pöppänät.

Perhepotretti

Kisaviikonloppuna tallilla näkyi kivasti kameroita, joten sainpa nakitettua Sinin nappaamaan meistä kunnon perhepotretin, kun tuo villapyllykoira oli tiiviisti menossa mukana.

Herp derp. Elikot ei poseeraa ikinä mukana :D

Mamman kauneimmat muruset <3

Minä vahingossa Hööks...

Ai juma nyt taas. Kisoja edeltävänä iltana on hyvä jäädä suremaan pakkomielteisesti sitä, ettei ole oikein kivaa korvahuppua. Tallillahan on huppuja, että jos sattuisi aurinkoinen ja kärpäsrikas päivä, olisi kyllä mitä käyttää. Mutta kun ne värit... Ja taas mentiin.

Vatvoin asiaa useamman tallilaisen kanssa, että kun meidän motto kuitenkin on "jos ei taidolla, niin tyylillä", niin pitäisi meillä sitten olla oikeat värit kisa-asussa. Ja no, montakohan kertaa olen päättänyt, etten osta nyt yhtään mitään mitä ei tarvita, mutta mutta mutta...

Suuntasin sitten Biltemaan, että jos sieltä löytyy se huppu yhdessä värissä ja edullisesti, niin antaa mennä. Ja eihän siellä ollut huppuja minkäänlaisia! Koirankakkapussivarastot on tosin täytetty taas, että ihan hukkareissu ei sentään ollut.

Kello oli vähän yli 7 illalla, että nippa nappa kerkesin vielä hurauttamaan Hööksille, sieltä nyt ainakin löytyisi huppu. Liisa Ihmemaassa-efekti iski taas, teputtelin ympäri kauppaa pää pyörien ja kaikkea ihastellen. Pinkit suojat oli hyvin lähellä lähteä mukaan, mutta sain vielä hillittyä itseni. Pahaa teki kyllä siinä kohtaa, kun silmiin osui PINKIT GLITTER-BOOTSIT! Aijai, nauroin myyjällekin, että eihän Fifi edes tarvitse buutseja, mutta kyllä se niitä voisi minun mielikseni käyttää... No, vielä ei ollut niiden aika.

Kyllähän minä sain huppuni. Mariini on hyvä ja turvallinen, sopii yhteen monen kanssa ja tässä oli sopivasti vielä vähän kultaista blingiä, joka natsaa uuden kultaisen otsapannan kanssa. Ja paljetteja, oh sweet jesus. No nyt on!

Mutta kun se ei jäänyt tähän. Ei tosiaan. Hevonen tarvitsee herkkuja ja mamma vähän muutakin.

Ötökkäkarkotteet tulevat nyt jo ihan tarpeeseen. Aurinko tosiaan tuo öttiäiset esiin ja niitähän riittää. Josko tämä uudempi (?) Effolin suihke olisi jotenkin parempaa kuin perinteinen. Kokeillaan.

Käteen saattoi myös tarttua pinkki Claridge Housen riimu. Äää, ponityttövaihe kukoistaa nyt. Mutta kun oli edullinen, sopivan jämäkkä ja Fifin tarhariimu on tosiaan aika räjähtänyt. Ja se on pinkki, ihanan kirkas pinkki.

Ja  sitten oli vielä koirien leluja 6e kipale. Sehän ei ole paljon mitään, ja hyllyssä oli vielä muutama tuommoisia tuff-leluja, jotka kestävät himpun kovempaa käsittelyä ennen kuin ovat silppuna pitkin nurkkia. Alli osasi onneksi arvostaa!

Jälkihuomiona voisin lakonisesti todeta, että hevoseni ei ymmärrä mikä lik-it on, eikä ole koskenutkaan siihen. Vielä hienompi nami-nuolukivi oli sekin varsin epäilyttävä, kyllä sitä nuuhkittiin, mutta kieli pysyi visusti suussa, maistaa ei voinut. Kyllä kannatti!