Ei tervettä päivää...

Blogi ei ole hetkeen päivittynyt, mutta eipä tässä ole mitään tapahtunutkaan. Liki kahteen viikkoon en ole nimittäin päässyt ratsastamaan.

Viime viikolla tuli vuokraajalta viesti, että Fifi liikkui jotenkin huonosti, eivätkä olleet sitten paljon muuta tehneet kuin kävelleet. Seuraavana päivänä pyöritin poikaa kylmilteen liinassa, että miltä mahtaa näyttää ja etujalkojen liikkeessä oli pientä epäsymmetriaa. Elättelin kuitenkin toiveita, että kyseessä olisi oma vainoharhainen haukansilmäni, joka pakonomaisesti hakee jotain vikaa.

Seuraavana päivänä kävin selässä toteamassa, että valitettavasti ei ollut vainoharhasta kyse. Toinen etujalka otti sellaista töpöaskelta. Hevonen siis käveli normaalisti, eikä varsinaisesti ontunut ravissakaan, mutta ei liike hyvä ollut. Orastavaa v*tutusta helpotti maailman ihanin syyssää ja mahtava talliporukka: istuttiin pihalla auringossa kahvittelemassa pitkät pätkät, Firre siinä mukana hengaillen.

Tähtisilmä <3

Hevosen jalasta ei siis löytynyt mitään turvotusta, lämpöä tai arkuutta. Näytti lähinnä siltä, että koko lapa olisi niin jumissa, ettei liike oikein kulje raajan läpi. Pari päivää menikin sitten hevosta arnikalla marinoiden ja ihan vaan kävellen. Nyt ollaan otettu kaksi päivää pientä ravipätkää irtona kentällä, että voin tarkkailla liikkumista ja puhdas se on. Ei tosiaan letkeä, mutta puhdas.

Tänään olikin hieroja, joka löysi kyllä kireyttä, muttei mitään huutavaa jumia. Ehkä hevonen on liukastunut tai kompuroinut ja nitkauttanut koipensa, tiedä häntä. Nyt hän kuitenkin vaikuttaisi olevan noin päällisin puolin kunnossa, mutta enpä oikein uskalla innostua.

On vaan vähän mieli maassa ja aivosolut mutkalla, että miten tämä voi olla näin vaikeaa? Kesällä valmistauduin jo henkisesti hyvästelemään Firren, jonka puhkuri vaikutti todella pahalta. Nyt kun keuhkot toimii ja haluaisi uskoa olevansa selvillä vesillä, hevonen teloo itseään minkä ehtii, tai joku pahanilmanlintu istuu sen (vai minun, vai molempien?) olkapäällä ja suoltaa kurjuutta.
Jotenkin en jaksa uskoa, että tämä hevonen tulee olemaan kovin pitkäikäinen. Jos sitä ei saada liikutettua säännöllisesti, keuhkojen tila voi huonontua ja samalla vähäinenkin lihasmassa häviää. Ja jos hevoselle ei saada kunnolla lihasta, se ei varmasti pysy ikääntyessään käyttökunnossa.

Mutta eihän tässä auta kun taas huokaista syvään ja vääntää tekohymyä naamalle, kyllä kai se siitä.

Säikähdyksellä selvittiin

Sunnuntain jälkeen ramppasin tallilla pari päivää aamuin illoin kylmäämässä ja arnikoimassa Firren koipea. Tiistaihin mennessä käynti oli jo normaalia, mutta kun liinan päässä katsoin hevosen liikettä myös ravissa, oli se kuitenkin epäpuhdas. Keskiviikkona näytti jo paremmalta.

Torstaina kipusin taas kyytiin ja kokeilin selästä käsin miltä liike tuntuu. Huojennus oli valtava, kun hevonen liikkui ratsastajankin kanssa taas puhtaasti. Selvittiin siis todellakin pelkällä säikähdyksellä ja lihastärskyllä.

Pappaa kävelypäivät eivät haitanneet, pääsihän hän keskittymään olennaiseen.

Pappamobiili seistä törötti sairastarhassa ja kävi kanssani lyhyillä kävelyillä 4 päivää. Hänen keuhkonsa kiittävät. Terveelle hevoselle parin päivän seisominen nyt ei tuntuisi missään, mutta keuhkovammaisen kohdalla se liikkuminen on niin tärkeää. Eilen ja tänään liikkellelähtö onkin ollut varsin köhäisää, muttei sentään jatkunut koko liikutuksen ajan.

Toiveikkaana mennään siis tälläkin saralla. Jos hengityselimistön tilanne olisi nyt sen verran tasapainossa, että lyhyt liikuntatauko ei romuttaisi koko hommaa taas alkutekijöihinsä. Ja samalla toivon, että uusia huonon tuurin haavereita ei tulisi ihan heti uudestaan. Palauttaessani hevosen pihattoon jäin crazy horseladyn lailla sivustalle istuskelemaan ja tarkkailemaan tilannetta. Ihan kuin yksi akka siinä voisi mitään tehdä, jos hevoset keskenään nahistelevat ja jotain sattuu...

Pappa ja junioriystävänsä Ripa.

Mutta ehkä tämä nyt tästä. Toivossa on tunnetusti hyvä elää.

Firbula taitaa tosin olla aika toivoton? :D

Takaisin ratsaille

Papan sairasloma loppui ja tästä lähdetään taas hissukseen liikkeelle. Jee!

Tiistaina ratsastin huimat 15min, ja koska tiesin etukäteen, etten tule oikeastaan tekemään mitään, päädyin ratsastamaan ihan vaan riimulla. Keskiviikkona sama laiskiaislinja jatkui, vaikka keikuin Firren kyydissä puolisen tuntia, sittenkin mitään muuta tekemättä, kun vähän hölkkäilyä eteenpäin.

Pappamobiili on selvästi vähän väsy, hikikin meinasi tulla, vaikka ulkona tosin olikin melko lämmin. Kunto lienee siis taas nollassa, että rauhassa saadaan mennä, ennen kuin kehtaa taas olla tekevinään "oikeasti töitä".

Minulle tämä riimuratsastelu on varsin hauskaa touhua, kun ei tarvitse välittää ohjista ja tuntumasta, eikä käsien asennosta, senkus pistetään menemään. Tulee melkein semmonen länkkärifiilis, että voisi laukata iloisesti auringonlaskuun ;)  Hauskaa tuossa on myös se, että Firre toimii ihan kivasti ilman ohjaustehosteita. Hyvää vaihtelua molemmille jatkossakin, uskoisin.

 Oli kyllä melkoisen juhlallista päästä parin viikon tauon jälkeen takaisin oman sotaratsun kyytiin. Pappa on vaan niin ihana, sen kanssa voi hömpätä menemään tälleen, siinä missä joku toinen hevonen olisi parin viikon laidunloman jäljiltä ihan viripää. Rakastuin uudelleen.

Muutenkin oli varsin fantsu päivä, kun sain luottogroomini mukaan kuvaamaan, ja olihan tuo loppuperhekin menossa mukana, vaikkei niitä pahemmin heppahommat kiinostakaan (tai koiraa kyllä kiinnostaa hevosenpaska, että sikäli hän on mielellään mukana...).

Terkkuja klinikalta

Keskiviikkona oli tuo pelätty klinikka-aika ja puhkurituomio sieltä rapsahti.

Valmiina lähtöön. Firre ei arvostanut.

Hyvää tässä keikassa oli se, että hengitysäänet olivat normaalit ja hyvät, veriarvoissa ei mitään poikkeavaa, eikä tähystyksessä näkynyt mitään erikoista, keuhkot siistit ja limattomat. Tosin tämä tekee yskimisestä entistä surullisempaa, kun siellä hengitysteissä ei näennäisesti ole mitään mikä yskittäisi.

Niinpä pappamobiili saa nyt viettää kaksi viikkoa laidunlomaa, jonka jälkeen palataan hiljalleen liikeelle. Lääkekuuri kestää kepeät neljä viikkoa, ja astmapiippu laulaa ihan aamuin illoin.

Avaava lääke saattaa jäädä käyttöön tämänkin jälkeen, kortisonilla pyritään saamaan tuo reaktio hengitysteissä nollattua, jotta tilanne voi rauhoittua.

Huumeet alkaa vaikuttaa, rento olotila.

Nyt siis toivotaan parasta ja pelätään pahinta. Sen päätöksen jo tein, että jos lääkkeiden sivuvaikutukset menevät pahaksi, eli jos Fifille paukahtaa ärhäkkä kaviokuume, hän lähtee vihreimmille laitumille samantien. Sitä kiputilaa, jossa Emppu hevosen näin kärvistelevän, en halua hänen kärsivän, enkä kokea itsekään uudestaan.

Onhan tässä itketty ja kiroiltu, mutta pitää nyt katsoa miten tilanne kehittyy ja mitä sitten tehdään. Ärsyttää suunnattomasti mennä tallille, hilata hevonen laitumelta ja kiusata sitä astmapumpulla, ja sitten vaan palauttaa se takaisin peltoon. Missä on se minun harrastamiseni?
Ajan 30km suuntaansa ainakin kerran päivässä bensaa poltellen, suihkiakseni pirun kalliita lääkkeitä hevosen nokkaan, ilman mitään takuita, että tästä koko touhusta on mitään apua.

Onni onnettomuudessa, löydettiin apteekista pienten lasten piippu, johon molemmat lääkket sopii.

Toisaalta teen kaikkeni, mielelläni, jotta tuo ihana papparainen saataisiin taas käyttökuntoon. Jos hänestä nyt ei kisatykkiä tule, niin ei sitten, kunhan olisi liikutettavissa ja voisi hyvin. Vaikka oirelevakin puhkurihevonen voisi elää pihan perällä ihan kelvollista elämää, koskaan hengästymättä ja siten ihan tyytyväisenä, ei se ole meille kuitenkaan vaihtoehto. Itse ajattelen, että jos hevonen on niin vaivainen, että se ei pysty normaalisti, tai edes jotenkin kevyesti liikkumaan, se pitää päästää pois.

Naurettavan kaunis kaakki.
Ps. Onko hän mielestänne kovin lihava?

Otettakoon loppuun vielä huumoriosuus. Fifi oli klinikalle päästyään hyvin pettynyt, että hänet on taas raahattu jonnekin vieraaseen paikkaan. Siinä se seistä möllötti, silmät mulkoillen ja korvat mutkalla. Hyvin huolestuneena, hieman sisäänpäin käpertyneenä ja epäluuloisena.
Terhi katseli Firreä aikansa ja totesi, että nyt hän tietää kenestä tuo hevonen muistuttaa: MARTTI ALANEN.

MTV:n sketsisarja Kingin hahmo, Martti, joka mulkoili maailmaa ujosti ja hieman kömpelösti kommentoi lyhyin virkkein menoa. Tässä meille seisoi Fifi Alanen, seitsemäntoista, koputtelee kahdeksaatoista. Tahtoisin pois, maitokaapin taakse piiloon, siellä on viileä olla. Ystäväni Helmi siellä odottaa.

"Fifi Alanen, seitsemäntoista"

Eläinlääkäri piti meitä varmaan vähän kahjoina, kun vedet silmissä puhuttiin "Fifin äänellä" ja nauraa kotkotettiin, kun heppa seisoi jalat supussa, otsatukka marttimaisen suorassa paikoillen jähmettyneenä.