Painajainen nimeltä ähky

Tiistaina oli kaunis päivä. Tallilla oli hyvä meininki, juotiin kahvit ja hengailtiin, kunnes hilasin hevoseni talliin, heitin kamppeet päälle ja lähdettiin liikenteeseen.

Oli ensimmäinen kerta kun ratsastin toisen ratsukon kanssa samaan aikaan ja hihkuin jo innosta, kun Ukko ei ottanut mitään stressiä toisesta hevosesta, vaikka oli tiedossa, että vastaantulevat ja ohittavat hevoset ovat olleet hänelle rajukin ongelma. Enemminkin hevonen oli löysä ja haluton.

Päivä oli kuuma, ja edellispäivänä äijä oli tehnyt tunnilla kunnolla hommia, ehkä se on vaan oikeasti väsynyt? Purin ja huuhtelin hevosen, vein sen takaisin tarhaan ja tarjosin mössöt. Ahneen syömisen sijaan Ukko vaan kuoputti ruokakipponsa nurin ja kävi makuulle. Hevonen ei edes piehtaroinut vaan jäi makaamaan. "Ylös, ylös!" huutoa kuuluu pihalta, ja sain hevosen takaisin pystyyn. Juoksin talliin hakemaan liinan, tallimestari piteli hevosta jolta meinaa lähteä takajalat alta ja sitten käveltiin.

Mussukka tuli syliin <3

Hinasin hevosta perässäni pitkin pihaa, tallimestari soitti kaikki eläinlääkärit läpi joiden numero tallin seinältä löytyy ja lämpöhalvaus koetteli siinä hädän hetkellä. Ähkyä epäiltiin, ja puhelimen päässä todettiin, että siltä kuulostaa, mutta kukaan ei päässyt paikalle. Lopulta nappasi, tunnin sisään olisi paikalla. Tytöt toivat vuorotellen vesipulloa minulle juotavaksi kun vedin apeaa hevosta narun päässä.

Lääkäri saapui ja siihen mennessä hevonen ei enää pyrkinyt makuulle, mutta ilme oli tuskainen. Suolistoäänet olivat ylivilkkaat ja suoli täynnä kaasua: diagnoosina kaasuähky. Ukko sai kipulääkkeen sekä b-vitamiiniruiskeen ja letkutettiin. Pätevä, kokenut lääkäri hoiti homman varmoin ottein ja rauhoitteli, että kaasuähky on se "hyvä ähky", että kyllä se tästä.

Hevonen jäi illalla tarhaan möllöttämään ja lähdin itse nukkumaan, seuraavana aamuna olisi 3.30 töitä. Kaksi tuntia ehdin nukkua kun puhelin soi, hevonen on apea ja hieman hikinen. Tallimestari yritti käydä ulkona taluttamassa, mutta pimeä ilta sai herrasmieshevosen hieman pois tolaltaan ja tämä meinasi rynnätä ojaan... Juuh. Päivystävä eläinlääkäri ei ollut innokas tulemaan, suositteli ennemmin klinikalle lähtöä, ja vaati omistajan suostumuksen, kun yöaikaan taksa on tietysti kovempi.

Aamulla oli jo kova nälkä, mutta mitään ei herunut. "Palvelija, aamupalaa ja sassiin!"

Lähdin sitten lopulta soiteltuani eri suuntiin jalat täristen ajamaan takaisin tallille. Pyydettiin päivystäjä kuitenkin paikalle, joka saapuikin onneksi aika pian itseni jälkeen. Kello oli tässä kohtaa jo yli puolenyön. Ukon syke oli normaali, eikä se ollut levoton, mutta ilmeestä kyllä näki, että ahdistaa, ja kyljillä oli turvotusta. Hevosen peräpäästä kaivettiin pienen lantakasan verran paskaa perähuuhtelun avulla ja letkutettiin toinen satsi parafiiniöljyä.

Ilmoitin töihin, että en pääse tulemaan, nyt pitää jäädä kytikselle, ja painuttiin tallimestarin kanssa torkuille. Itse en tosin saanut unta ollenkaan, kun kuuntelin seinän takaa jokaista kopsahdusta tallin puolelta. Aamuviideltä Ukko oli paskonut kerran, pieni huojennus.
Kymmeneltä hän sai ensimmäisen tupon heinää, kahteentoista mennessä oli tullut yksi läjä kakkaa, ja heinätuppojen jakelu jatkui. Neljään mennessä paskaa ei kuulunut, soiteltiin taas eläinlääkäriin, että mitenkäs nyt, ja kun saatiin "soittoaika", nosti herra häntäänsä ja paskoi. Huojennusten huojennus.

Olo helpottaa :)

Olin hereillä 36h, nukkuen tosiaan kaksi kahden tunnin pätkää, ja silmät ovat edelleen melko ristissä. Univaje ja kammottava stressi aiheuttivat jonkinlaisen aivotoiminnan vajeen, käyn oikeasti hitaalla.
Mutta onni onnettomuudessa hevosen vointi huononi silloin, kun olin itse paikalle, kun muitakin oli paikalla, ja saatiin hoito aloitettua heti. Luojan kiitos oli arkipäivä, eikä edes iltamyöhä.

Nyt tilanne näyttäisi ihan hyvältä, kävin eilen hieman ratsastamassa ja nyt siirrytään taas arkeen. Hevoset menevät laitumelle, joten ruokintavälit eivät veny pitkiksi tuoreen äärellä, väkirehuja voi ruveta hissukseen nostamaan normaalia kohti ja hevosen vointia tarkkaillaan huolella.

Vatsahaavan mahdollisuus nousi esille, ja vaikken tietysti toivoisi tätä, on siinä selitys aika moneen asiaan, ja uskon vatsahaavaan koko ajan enemmän. Hevosen levoton ja osin arvaamaton käytös menee kivun piikkiin, laihuus ja lihaksettomuus selittyy myös. Reppana on kuitenkin muuttanut aika monta kertaa Suomeen tulonsa jälkeen, kerännyt stressiä ja ehtinyt romuttaa vatsalaukkunsa. Varmuuttahan tähän ei ilman tähystystä ole, mutta hevosen hoitaminen kuin sillä olisi varmistettu vatsahaava on kuitenkin ihan hyvä vaihtoehto. Reilu heinä ylipäänsä ja pienet annokset ennen & jälkeen ratsastuksen on hyvä hevoselle kuin hevoselle, pienet väkirehuannokset ja vatsaa hoitavat lisukkeet samoin.

Nyt vaan jatketaan kohti huomista ja toivotaan parasta.

Huh huh

Noniin. Takaisin arkeen. Tai onhan tässä oltu jo liki viikko, mutta konetta en ole pahemmin ehtinyt avaamaan.

Vietin tosiaan tallivapaan viikon ja reissusta palatessa oli ihana päästä lauantaina taas tallille. Mutta. Tietenkin tässä oli joku mutta... Firre oli pudottanut perjantaina kengän tarhaan. Jaa. Ei sitten mennä maastoon kuten aiottu, mennään taluttaen pellolle räntäsateeseen... Jaa, siltähän puuttuu molemmat takakengät. Noh, seuraavana päivänä kehtasi sentään käynnissä ratsastaa, kun oli tullut reilusti uutta lunta ja kengät olivat irronneet onneksi tosi siististi.
Kengittäjä oli jo tallin puolesta pyydetty paikalle kun F ei suinkaan ollut ainoa tuhkimo. Mutta tällä oli tietysti jokin este ja homma venähti.

Oman mausteensa viikonloppuun toi Fiipan silmä. Sitä epäuskon ja surun määrää, kun maanisesti vertailtuani totesin toisen silmän olevan hieman turvonnut. Fiilis oli kuin maailma yrittäisi kertoa, ettei minun olisi koskaan pitänyt omaa hevosta hankkiskaan! Mikä musta pilvi meidän yllä on?! Koko ajan tulee jotain uttaa huolenaihetta.

Eipä siinä, silmä oli kuitenkin siisti ja kirkas, rähmää nyt on ollut talviaikaan entuudestaan enemmän. Ei kun huuhtelemaan ja hysterisoimaan, satunpa tietämään keissin jossa hevonen menehtyi silmätulehduksen lääkityksen jälkimaininkeihin.

Onnea on oma hevonen, ei sanonut kukaan koskaan. Noh, hätä ei onneksi ollut tämän näköinen, sillä Fips sai heti maanantaina uudet monot ja silmän turvotus oli seuraavaan päivään mennessä hävinnyt. Tiistaina ukkeli sai vielä akupunktioneulasta, ja mahdollinen tuulen/roskan aiheuttama ärsytys pitäisi olla hoidettu. Samoin selän jännite, joka oli jo viimekertaista paljon parempi!

Ei se aurinko siis taaskaan ole liikaa tänne risukasaan paistellut. Mutta eiköhän tämä taas tästä.

Nauti, jos vain voit

Elä hetkessä. Nauti kun voit. Ota ilo irti. Älä murehdi huomista.

Mutta minä en osaa. Minä murehdin.
Ja tässä alkaa tuntua siltä, että koko hevosharrastuksesta häviää kaikki ilo. Ja sekös vasta surullista onkin. Fiipan toistuva sairastelu on tehnyt minusta varmaan liiankin varovaisen, ja nyt kunnollinen vauhtiin pääseminen ei oikein onnistu.

Kotiinpaluun jälkeen tuli pakkaset ja kivikova kenttä, en uskaltanut kuin kävellä. Sitten tulikin lumi ja paukkupakkaset, joita Fiippa ei kestä yskimättä, eli taas hissuteltiin. Kohta kaksi kuukautta on hissuteltu. Ja kun on hissuteltu, ei voi tehdä liikaa liian nopeasti, joten hissuttelu jatkuu. Tavallaan voisin olla tyytyväinen siihen, että lyhyissä pätkissä on tehty hyvää työtä, mutta hiljalleen tekemiseen tarvittaisiin lisää energiaa, kestoa ja tekemisen meininkiä. Eikä kukaan potki persuksille tai patista tsemppaamaan.

Eikä meillä ole tässä mitään hätää. Hevonen voi hyvin, liikkuu puhtaasti, syö ja paskoo. Itse olen vino kuin korkkiruuvi (huomasin taannoin istuvani samalla tavalla autossa kuin hevosen selässä, vasen kylki lysyssä) ja istuntaongelmieni kanssa hukassa, mutta mikään ei estä treenaamasta.
Mutta minä murehdin ja suren valmiiksi sitä hetkeä, kun hommat taas sortuu, enkä enää jaksa.

Samalla työ- ja koulustressi painaa päälle ja tämä hevosenmuotoinen henkireikä ei olekaan niin rentouttava kuin aina ennen. Jotenkin tuntuu, että haluaisin palata siihen vuosien takaiseen hoitajan rooliin, ihan vaan harjailla ja taputella hevosta, hinkata varusteita ja viihtyä tallilla, jättäen se huolien kantaminen jollekin muulle.

Pääsen huomenna vihdoinkin tunnille. Vuorotyö osaa tehdä elämästä kyllä niin hankalaa, sillä olen useasti tiistai-iltaisin joko a) töissä tai b) nukkumassa, koska herätyskello soi 01.45. Siinä ei hirmuisesti iltatunneilla käydä. Eläin toivossa, että saisin huomenna jonkun tsemppikipinän tähän kaamosmasennukseeni.

Väsynyt vastoinkäymisiin

Voi kirahvipoikaa. Hevonen voi hyvin, äitihenkilö vähemmän.

Satulanmetsästys alkaa tuntua melkoisen toivottomalta. Miksi niissä penkeissä pitää olla kaikissa taaksepäin kapeneva selkärangantila?! Ollaan tässä nyt köpötelty ilman satulaa ja liinan päässä viikon verran ja alkaa olla jo hieman tylsää tämä.

Minua stressaa, vaihteeksi.

Lisäksi olen hieman kahden vaiheilla, menikö meidän uuden kotitallin valinta sittenkin metsään. Vihdoin tänne eteläänkin saapunut syksy vesisateineen on saanut kentän muuttamaan muotoaan siitä, mitä se oli kun talliin tutustuin. Osa kentästä on sateiden jäljiltä huomattavan kova, ja jos se nyt sellaisena pysyy, ei se Firren jaloille sitten sovi.

Voisin hakata päätä seinään.

Turha huolehtiminen piti jäädä taakse, mutta tämä ei nyt ole ihan turhaa. En kuitenkaan halua tietoisena jalkavaivoista rikkoa hevosta lopullisesti. Eikä liikutus oikein onnistu niinkään, että käyttää 2/3 kentästä kierrellen huonoja kohtia.

Luppasilmä <3

 Niin. Sellaista tällä kertaa. Ei paljoa naurata. Miksi ihmisen pitää haalia itselleen tällaisia huolia?
Tuo hevonen olisi niin elementissään kutistettuna omalla terassilla koristeena...

Ei tervettä päivää...

Blogi ei ole hetkeen päivittynyt, mutta eipä tässä ole mitään tapahtunutkaan. Liki kahteen viikkoon en ole nimittäin päässyt ratsastamaan.

Viime viikolla tuli vuokraajalta viesti, että Fifi liikkui jotenkin huonosti, eivätkä olleet sitten paljon muuta tehneet kuin kävelleet. Seuraavana päivänä pyöritin poikaa kylmilteen liinassa, että miltä mahtaa näyttää ja etujalkojen liikkeessä oli pientä epäsymmetriaa. Elättelin kuitenkin toiveita, että kyseessä olisi oma vainoharhainen haukansilmäni, joka pakonomaisesti hakee jotain vikaa.

Seuraavana päivänä kävin selässä toteamassa, että valitettavasti ei ollut vainoharhasta kyse. Toinen etujalka otti sellaista töpöaskelta. Hevonen siis käveli normaalisti, eikä varsinaisesti ontunut ravissakaan, mutta ei liike hyvä ollut. Orastavaa v*tutusta helpotti maailman ihanin syyssää ja mahtava talliporukka: istuttiin pihalla auringossa kahvittelemassa pitkät pätkät, Firre siinä mukana hengaillen.

Tähtisilmä <3

Hevosen jalasta ei siis löytynyt mitään turvotusta, lämpöä tai arkuutta. Näytti lähinnä siltä, että koko lapa olisi niin jumissa, ettei liike oikein kulje raajan läpi. Pari päivää menikin sitten hevosta arnikalla marinoiden ja ihan vaan kävellen. Nyt ollaan otettu kaksi päivää pientä ravipätkää irtona kentällä, että voin tarkkailla liikkumista ja puhdas se on. Ei tosiaan letkeä, mutta puhdas.

Tänään olikin hieroja, joka löysi kyllä kireyttä, muttei mitään huutavaa jumia. Ehkä hevonen on liukastunut tai kompuroinut ja nitkauttanut koipensa, tiedä häntä. Nyt hän kuitenkin vaikuttaisi olevan noin päällisin puolin kunnossa, mutta enpä oikein uskalla innostua.

On vaan vähän mieli maassa ja aivosolut mutkalla, että miten tämä voi olla näin vaikeaa? Kesällä valmistauduin jo henkisesti hyvästelemään Firren, jonka puhkuri vaikutti todella pahalta. Nyt kun keuhkot toimii ja haluaisi uskoa olevansa selvillä vesillä, hevonen teloo itseään minkä ehtii, tai joku pahanilmanlintu istuu sen (vai minun, vai molempien?) olkapäällä ja suoltaa kurjuutta.
Jotenkin en jaksa uskoa, että tämä hevonen tulee olemaan kovin pitkäikäinen. Jos sitä ei saada liikutettua säännöllisesti, keuhkojen tila voi huonontua ja samalla vähäinenkin lihasmassa häviää. Ja jos hevoselle ei saada kunnolla lihasta, se ei varmasti pysy ikääntyessään käyttökunnossa.

Mutta eihän tässä auta kun taas huokaista syvään ja vääntää tekohymyä naamalle, kyllä kai se siitä.

Tarkkaile sitä hevosta vähemmän

Näin minulle viikonloppuna sanottiin. Ja hetkeä myöhemmin toinen tallilainen naurahti, että olen "just tuollainen ratsuihminen". Ollaanko sitä jo tässä jamassa? Hysteerinen curling-mom?


Koko yhteinen taival Firren kanssa on ollut yhtä (anteeksi kielenkäyttöni) paskamyrskyä. Ongelmaa ja haaveria toisen perään. Saikkua viikkotolkulla, huolia vielä enemmän. Siksipä annan itselleni anteeksi sen, jos alan olla hieman vainoharhainen kauramoottorini suhteen.


Samalla herää kysymys, missä menee raja. Minusta hevosta ei tavallaan voi tarkkailla liikaa. Katsella joka päivä miten se käyttäytyy, miten seisoo ja liikkuu. Onko kaikki varmasti ok.
Toisaalta hevonen on eläin. Sillä on tunteet ja huonoja päiviä, kuten kaikilla tuntevilla olennoilla voi olla. Jos se yhtenä päivänä on vähän löysä, sen ei tarvitse välttämättä olla kuolemassa lihaskipuun tai saamassa ähkyä. Se voi olla väsynyt tai ihan vaan laiska: vailla motivaatiota tai ihan yksinkertaisesti huonosti ratsastettu sillä hetkellä.

Toisaalta liialla kyttäämisellä saa itsensä hermoraunioksi alta aikayksikön, ja toisaalta tarkkasilmäinen huomaa heti, jos jotain on oikeasti vialla.


Nyt olisi kuitenkin hyvä hetki päästä irti tästä kokopäivähuolesta, ja antaa mennä vaan. Jos iloa ja onnea olisi vähän enemmän, kun päästää irti siitä jatkuvasta ahdistuksesta, että jotain on kuitenkin vialla. Huomista ei voi ennustaa, eikä näiden eläinten kanssa edes hetkeä eteenpäin.


Itse kun kehotan aina nauttimaan hetkestä, voisin tehdä niin vaihteeksi itsekin.

Minulla nyt sattuu olemaan vähän vaivainen hevonen, joka on vielä ikääntyvä. Parempi siitä on pitää niin hyvää huolta kuin pystyy, jos sen haluaa vielä useamman vuoden pitää hengissä.





Tästä huolimatta haluaisin kaikista vähiten tulla tunnetuksia "sinä tyyppinä" joka yliloimittaa, ylisyöttää, vouhottaa, länträä kymmeniä eri aineita hevoseensa ulkoisesta sekä sisäisesti ja on aina naama kauhusta kalpeana löytämässä vikoja hevosestaan, ja viettää yönsä googlettaen diagnooseja jokaiseen vinoon korvakarvaan.








Mikäs tässä olisikaan, syyssäästä nauttiessa. Olkoot kostean kelin pehmittämät kaviot, ehkä me jotenkin selvitään...  ;)

Nutturaa löysemmälle

Pitää muistaa vähän höllätä, muuten ei kohta veri kierrä.

Nyt viikonloppuna olisin ollut Primuksella pari päivää Kikka Suomion haukansilmän alla, jos hommat olisi menneet kuten suunniteltu. Olisin saanut fiilistellä reissaamista oman hepan kanssa, vierasta tallia ja ihastelevia ihmisiä, jotka haluaa jutella minun hepastani ja saanut opetusta, joka on suoruudessaan ja ehdottomuudessaan korvaamatonta.

Mutta kun ei, niin sitten ei. Painelin tiistaina Kainulaisen valmennustunnille, valmiina loistamaan, mutta Firrelle ei iskenyt pelkkä yskä, vaan hinkuyskä. Mistä pirusta se pamahti, en tiedä, mutta lopputulemana päästin pari kyyneltä, kun tuntui niin pahalta kuunnella pojan köhää, kuten tuntea allaan se hengityksen raskaus. Siinä parkuessani piti todeta, että josko jätetään valkut väliin ja varataan aika klinikalle.

Klinikka-aika saatiin vasta keskiviikolle, sitä odotellessa olen hissukseen liikutellut Firreä, tuplannut yrittimömmöt ruokaan ja sunnuntaihin mennessä yskä oli taas hiipunut pariin alkuverkassa tapahtuvaan köhähdykseen. Tiedä ja näe, ei riitä ymmärrys tälle keuhkovammalle. Tosin on ehkä ihan hyvä jos köhä on ohi tähystykseen mennessä, lääkäri ehkä jopa näkee keuhkojen pinnan kun limaa ei ole kaikkialla. Ehkä me jopa saadaan joku diagnoosi?
Eihän se tuomio asiasta sen kauniimpaa sinällään tee, keuhkoissa on ongelma, eikä se nimeämällä paremmaksi muutu, mutta tavallaan olisi ihana kuulla, että peli ei ole täysin menetetty, keuhkorakkulat eivät ole tuusan nuuskana, tilanne ei olisi satavarma-pitkälle edennyt-paha-puhkuri.

Sattuipa niinkin, että sunnuntain aurinkoinen päiväratsastus päättyi parin huikean suuren esteen ylittämiseen, kuolaimetta, koulusatulalla... Huristeltiin omiamme, kun toiselle ponille pistettiin pari pikkuestettä kentälle ja johan tämä tätiratsastaja innostui, että pitäiskö uskaltaa. Tytöt kentän laidalla kannustivat kovasti, että antaa mennä vaan ja johan mentiin.

Tuossahan ei nyt ole taas mitään ihmeellistä, ja pikkutyttöjäkin naurattaa, mutta minulle kun jäi niin paha maku suuhun viimekertaisesta hyppäämisestä, joka oli pelottavaa ja tuskaisaa ja vaikeaa, niin tämä oli taas hauskaa ja hyväntuulista. Olin meistä molemmista aika ylpeä, ja tulin niin hyvälle tuulelle kun katselin tyttöjen ottamia videopätkiä, missä itse kehun hevosta kovaan ääneen lässyttäen ja me saadaan aploditkin, tämä oli hyvä juuri näin!

Ei tämä arki tuon hevosen kanssa nyt oikein vastaa odotuksiani, mutta minkäs teet. Hevosen ehdoilla on mentävä, olin sitten toivonut tältä yhteistyöltä mitä vaan. Nutturaa löysemmälle ja puskailemaan.

Oma hevonen, oma huoli

Hevosen omistaminen, loistava idea. Unelmien täyttymys. Kunnes ei enää olekaan.

Tiedättehän sanonnan "huoleton on hevoseton". Se on hauska. Anteeksi, oli hauska, koska nyt se on vähän liiankin totta. Muuttui siksi jotakuin sinä iltana/yönä, kun Firbula saatiin kuskattua uuteen kotiin.

Tietty aste huolta lienee ihan normaalia ja ilmenee kaiken uuden kanssa: lemmikin, vauvan, auton tms. Mutta mitäs sitten, kun huoli ei lakkaa?

Vuosien varrella on tullut nähtyä hevosten kanssa vaikka minkälaista haaveria ja onnettomuutta. Hevonen voi kaatua ja naarmuttaa puoli kroppaansa (kimo + lila haavaspray = oikein näyttävää!), on hokkinaarmuja joista pamahtaa imppari ja jalka on kuin tukki, on puuttuvia kenkiä ja lohjenneita kavioita, selittämättömiä ontumisia, yllätyksenä löytyviä vanhoja vammoja. On pelottavaa verenvuodatusta, ähkyjä, kuumeilua... Mutta aina ne voi hoitaa, joskus nopeasti ja joskus pitkän kaavan kautta, mutta kyllä hevonen siitä paranee.
Mutta mitäs sitten, kun hevonen ei parane?

Hevosharrastukseen voi laittaa jokaisen ylimääräisen pennin, ja vähän enemmänkin. Tallilla voi kuluttaa jokaisen vapaan minuuttinsa, ja vähän pidemäänkin. Mutta kun hevonen on oma, ei vastuuta hankinnoista ja menoista voi jättää kellekään muulle, eikä vastuuta hevosen hoidosta voi sysätä muiden harteille. Omat rahat, oma aika. Aina.

Eikä mikään näistä ole ongelma, koska hevosihminen on hullu laji.
Toisaalta sen vastuun ja epätoivon, mitä oma hevonen tuokaan tullessaan, ymmärtää vasta kun se on ajankohtaista. Itse pääsin tähän ryminällä käsiksi: ensihevoseni on kroonisesti sairas, siitä riittää huolenaihetta kunnes se on kuollut ja kuopattu, eikä tilanne tästä paremmaksi muutu. Kukaan muu ei voi tätä taakkaa puolestani kantaa, lääkärikuluja maksaa, eikä päätöksiä tehdä.

Ja koska hevosihminen on todella hullu, en vaihtaisi tätä kokemusta pois. Nuorempi, parempi, terveempi hevonen olisi toki kovin kiva juttu, mutta uskon silti, että Firren on tarkoitus olla tässä. Sen on tarkoitus opettaa minua, hevosihmisenä ja ratsastajana. Ja ihan vaan ihmisenä, joka huolistaan huolimatta ei sure valmiiksi huomista, vaan nauttii hetkestä ja ottaa ilon irti siitä, mistä saa.

Tämän hevosen hankita oli typerin asia, jota olen aikoihin tehnyt. Mutta siitä huolimatta paras juttu koskaan!