Kisadebyytti

Käytin 16.10 Ponikoulla ihka ensimmäisissä kisoissa Ukon kanssa.

Luokkia oli tarjolla raviohjelmasta eteenpäin, mutta Ukon tämänhetkisen tilanteen perusteella luokkavalinta oli Helppo C. Puntaroin omaa osallistumistani pitkään ja hartaasti, mutta totesin sitten, että kun sen harjoitusravissa pysty nätisti istumaan, olisi radan ratsastus minulle ja hevosen selälle melko tuskaa, joten jätän väliin. Ukon vuokraajan kannustin kuitenkin starttaamaan, hän kun on minua näppärämpi ja istuu kauniin eleettömästi tuollakin jättiravissa.

Päätös oli ehkä ihan hyväkin. Pelotti niin kamalasti, että mitä koko reissusta tulee, että suunilleen hyperventiloin, jalat tutisi ja sammutin auton monta kertaa lähtiessä ja saapuessa :D
Ukko pisti kuitenkin parastaan ja käyttäytyi hienosti. Verryttelyyn mentäessä hevonen oli pinkeä, mutta mitään ylimääräisiä liikesarjoja hän ei esittänyt. Verkka jännitti minua eritoten, kun Ukko ei tosiaan niistä liian lähelle tulevista muista ratsukoista pidä, mutta kuinkas ollakaan sekin sujui ilman ensimmäistäkään säpsyä tai spurttia.

Radalle mentäessä hevosta ja kuskia jännitti molempia todella paljon, mutta lopputulos oli aika siisti. Jännittynyt hevonen ei esiintynyt liian edukseen, askel oli vähän lyhyttä ja rikkoja tuli useampi, mutta kokonaisuus oli tasainen ja oikein kiva. Ne jotka eivät ole Ukkoa kotioloissa nähneet esiintymässä, eivät olisi enempää voineet odottaa, ja me tiimiläiset olimme kovin tyytyväisiä, kun reissusta selvittiin ilman ylimääräistä hässäkkää, hevonen ei poistunut radalta, eikä mitään muutakaan!

Prosentteja tuli 57 ja rapiat, mutta eipä niistä tällä ensikertalaisreissulla oltukaan kiinnostuneita. Tärkein oli kokemus, uskallus edes lähteä kotitallillta minnekään. Ensimmäistä kertaa kun käytiin siis yhtikäs missään, olihan siinä jännää kerrakseen. Ukko on onneksi ihan 10+ lastattava ja matkustaja, joten porkkanaa vaan naamaan ja kehuja päälle. Hieno poika!

Ennen kisoja kävin satulapajasta noukkimassa Krafftin Gastro-lisäravinteen, jota mainostettiin juuri stressitilanteisiin hyväksi, kuten kuljetus ja olosuhteen muutokset. Ukko soi jauhetta mössöjensä seassa 3 päivää ennen kisoja, kisa-aamuna ja vielä seuraavana päivänä, joista kahtena hän sai sallitun tupla-annoksen (ekstra kovaan stressiin). Paha tietenkään arvioida mitä hevosen maha olisi sanonut ilman kyseistä tuotetta, mutta omaa mieltä se ainakin vähän rauhoitti, ja uusia vatsaoireita emme ainakaan saanut, joten voisihan tuota syöttää toistekin, jos jännitä tilanteita on tiedossa.

Kaikki kuvat otti Henna Meriläinen, lämmin kiitos!

Pappamobiililla kisoissa

Toukokuun viimeinen viikonloppu oli taas Ponikoululla jokavuotisten Hippo Memorial -kisojen aikaa. Lauantaina kisattiin koulua ja sunnuntaina esteitä, mutta oma suoritus jäi tänä vuonna ihan vaan turvallisesti kouluosuuteen.

Kaikki kuvat otti Henna M, Isoin kiitos!

Kuukausi tässä ehti vierähtää ilman Firreä, mutta kyllä oli helppo paluu. Tein aamutallin ja aloin aika kiireesti letittää Pappaa. Ötökkäloimen kaulakappale oli hangannut jouhet melko olemattomaan kuntoon, joten sykeröt sai ylipäänsä tehtyä vaan puoleen kaulaan. Rumat töttöröt tuli, mutta mitä voi odottaa jos vartissa pitää saada letitettyä ja satuloitua.

Kaunis hän oli kuitenkin, kuten aina. Verkkaan marssittiin itsevarmoina, oli jotenkin niin helppoa hypätä vanhan, tutun ja luotettavan hevosen kyytiin. Viimeisen kuukauden aikana on tullut perspektiiviä vähän lisää. En tietenkään saanut hevosesta kaikkea irti ilman mitään treenejä, mutta noin yleisesti tekeminen on helppoa.

Filppus oli omaan tyyliinsä vähän löysä, mutta tein siirtymisiä ja herättelin pehmeästi. Verkassa onnistuin kaiken kukkuraksi istumaan harjoitusravissa kuten siellä kuuluu istua, liike "tuli ulos" lantiosta. Radalla sama jousto hävisi, mutta sain taas yhden arvokkaan ahaa-elämyksen siitä, mihin istunnallani pyrin.

Ihan kuin se lähtisi vähän ylämäkeen?!

Radalle päästyä pistin vaan menemään. He C:1 on tuttu rata, osaan sen ulkoa, joten lasketeltiin vaan menemään. Pyrin tekemään hyvät tiet, mutta muutamat kulmat olin sittenkin arvostelupaperin mukaan oikonut tyhmästi.

Yleisesti kaarien ja ympyröiden symmetria oli hyvää ja tehtävät suoritettu täsmällisesti pisteissä, siitä saatiin plussaa. Jäntevyyttä ja rohkeutta kaivattiin kuitenkin lisää, mikä nyt ei Firren kohdalla yllätä ollenkaan.

Pisteitä saatiin 6,0-7,0 josta olen varsin tyytyväinen. Huonoimman numeron ollessa kutonen ei voi uikuttaa. Varsinkaan, kun tuomarin sanottiin etukäteen olevan tosi tiukka täti :D  Itsehän toimin sihteerinä loput luokat, eikä hän nyt mitenkään järin tiukka ollut, realisti tosin.

Lopputulos oli sitten 64,5% ja 3.sija. Parhaat prosentit ikinä kouluradalta minulle, että voidaan nyt vihdoin huokaista, että jotain kehitystä on omassa ratsastuksessa tapahtunut. C-tasolla tuo 64 ei edelleenkään ole mitään ihmeellistä, mutta ihan kiva nousu kuitenkin.

Juhlan aihetta oli tuloslistojen tultua juuri näissä kisoissa jaetut palkinnot. Ruusukkeiden lisäksi Hippo memorialissa jaetaan niittäin myös tuollaiset pystit, joita olen tässä monta vuotta luonnollisesti tavoitellut ja himoinnut, ja kolmas sija minulle vihdoin sellaisen toi!

Kuvia katsellessa itkettää kantapäät ja kädet, miten nuo ulokkeet voi seilata ties ja missä, kun mielestäni pidän ne omalla paikallaan? Kantapäitä painan mukamas alas, kun olen kuvista jo ajat sitten huomannut tämän nousun ja siellähän ne nousee heti kun en niihin keskity ja käytän jalkaa. Ja kädet... Ei jestas. Ranne mutkalle, ei pystyssä tietenkään ja käsi siirtyy kaulan toiselle puolelle. Tätäkin olen tsempannut pitämällä käsiä liioitellusti alhaalla ja omalla puolellaan, mutta radalla taas unohtuu kaikki muu, kun keskittyy tehtäviin. Oppia ikä kaikki, tiedämme kesän treenikohteet (edelleen, taas).

Mokista viis, päivä oli onnistunut ja superkiva! Lisäksi paikalla oli huimasti superkauniita hevosia ja mukavia ihmisiä, rentoa juttelua ja ajatustenvaihtoa. Kisat on kyllä jees!

Vuoroin vieraissa

Lauantaina Firre oli liikkunut jo aamusta, kun itse kurvasin töiden jälkeen tallille pettämispuuhiin. Jätin ukkelin tarhaamaan pidemmäksi aikaa kun seuraa oli tarjolla ja suuntasin toisen uljaan mustan kanssa kentälle.

Aurinko paistoi niin ihanasti, että mieli oli korkealla, kunnes huomasin olevani taas aivan oudon avaruusaluksen ohjaimissa: vieras hevonen alla.

Riina on melkoisen iso tamma, jonka liike on vähän eri kaliiberia kuin Firrellä. Muistan hyvin kun koeratsastuksessa kauhistelin Firren isoa laukkaa, jossa oli niin vaikea istua. Niihin aikoihin olin tottunut Zetan pienempään liikkeeseen. Nyt sain todeta, että Firren liike ei todellakaan ole kovin iso, ainakaan kun verrataan vaikkapa juuri Riinaan.

Tein pitkään käynnissä töitä saadakseni hevosen asettumaan rehellisesti, mamma kun tarjosi ensin leuka vinossa kulkemista. Ravissa edelleen asettelin ja taivuttelin. Oli kammottavan vaikeaa, kun ne avut joihin olen nyt rutinoitunut, eivät toimineetkaan toisella hevosella. Piti kovasti keskittyä omaan asentoon ja apuihin, jotta sai hevoselta jotain vastakaikua. Hiljalleen touhu kuitenkin parani.

Ensimmäinen laukannosto tosin tarjosi taas sirkushuveja, kun Riina pomppasi laukkaan ja viiletti ympäri kenttää harppovin askelin. Itse irtosin satulasta, seisoin jalustimilla ja nauroin ääneen. En päässyt istumaan kunnolla alas, iso liike sai minut hienosti irti ja siinähän sitten pidätät pelkällä kädellä, joka ei hevosta kiinnostanut. Vauhti myös tuntui paljon hurjemmalta kuin mitä todennäköisesti oli. Iso askel kuitenkin vie eteenpäin nopeammin, vaikka hevonen ei edes kiihdyttelisi.

Oli mielenkiintoista huomata, miten helposti jäinkään kädellä kiinni. Firren kanssa kun ollaan saavutettu sellainen piste, jossa käytän kättä hyvin vähän ja saan istunnalla ja jalalla tehtyä enimmät. Nyt kun istuminen oli vaikeaa, jäinkin käyttämään epätoivoisesti kättä. Tämä ei tosiaan tehonnut ja sain jumppailla urakalla löytääkseni yhteisen sävelen. Hyvä herätys, sillä vaikka yhden hevosen kanssa osaisinkin käyttää siistejä apuja, se ei selvästi ole tuolla selkärangassa asti.

Raviväistöt, jotka ovat Riinalle helppoja, sujuivat sentään oikein hienosti ja muutamat temponlisäyksetkin tehtiin tyylikkäästi. Kivaa oli, vaikka jouduinkin taas nöyrtymään oman osaamattomuuteni äärellä.

Sunnuntainakin oli edessä vieraan hevosen selkään kipuaminen. Kaveri tuli katsomaan Firreä ja sai liikuttaa tämän ja itse jumppasin Risto-ruunan kanssa. Siinähän taas oltiin. Käynnissä fiilis oli melko kiva, löydettiin tuntuma ja ajoittainen pyöreys. Ravissa oltiinkin taas pulassa. Ristolla on ns. heittoistuinravi, mutta koska olen oppinut viimeisen vuoden aikana näköjään jotain, annoin hevosen liikkua eteen ja kevensin jämäkästi mukana, istuen pystyssä jalka pitkänä. Nimittäin viimeksi kun tämän hevosen selässä kävin jäi valmennustunti kesken, kun vauhti kiihtyi ja roikuin suussa saamatta hevoseen mitään otetta. En halunnut kiusata itseäni enkä hevosesta sellaisella kohelluksella, mutta nyt ei tuntunut ollenkaan pahalta.

Ongelmaksi muodostui kääntäminen, ulkoavut ja asetus. Hevosen tasapaino ei ole paras ja epätasapainossa oleva ratsastaja ei tietenkään helpota asiaa. Otettiin aika monta pääty-ympyrää, jotta saatiin tahti säilymään ja haluttu tie ratsastettua. Laukassa taas kaarteissa vauhti kiihtyi tai tippui raville. Taas nousi omia heikkouksia esille, tosin ihan eri tavalla kuin edellispäivänä tai Firren kanssa. Minä kallistun herkästi, enkä istu keskellä suorassa. Ja joka hevonen ei tätä keikkumista kompensoi.

Lisäksi onnistuin pätkittäin pitämään kyynärpään oikeasti kiinni kyljessä ja käden hiljaa, josta sain kiitoksena pyöreänä kulkevan hevosen. Heti kun käsi pelasi jotain ja istunta rakoili, mentiin taas vaunuhevostyylillä enemmän ylös kuin eteen. Mutta sentään koettiin niitä onnistumisen pilkahduksia, pieniä maistiaisia siitä miten homma toimii.

Viikonloppu oli rankka rykäisy, mutta kyllä taas niin opettavainen, että oksat pois! Toivottavasti pääsen jatkossakin ajoittain vieraiden hevosten kyytiin vähän harjoittelemaan :)

Pitkäperjantain estekisat

 Pitkäperjantaina tallilla pidettiin pienet harjoituskisat esteratsastuksessa. Vaikka kisat olivat tiedossa hyvissä ajoin, en päässyt treenaamaan hyppyjä ollenkaan, kun kenttä on ollut jäässä aina sopivasti, ettei hyppäämistä ole tarvinnut miettiäkään.

Noh, pitihän se kuitenkin lähteä kaivamaan verta nenästään. Vaikka luokkavalinta 40cm olikin omalla tavallaan hyvin vaatimaton, olenhan minäkin hypännyt kuuttakymppiä ihan kisatilanteessa sujuvasti, se oli ainut järkevä vaihtoehto. Olen kuitenkin sairaalloinen jännittäjä mitä esteisiin tulee, eikä Firre ole se kaikista varmin hyppääjä. Hevonen haluaa, että ratsastaja vähän kertoo mitä tehdä, ja jos näin ei ole, lopputuloksena voi hyvin olla kielto tai supervaltava megaloikka, jossa voi vaan toivoa pysyvänsä kyydissä.

Team Think Pink valmiudessa :D

Verkka suoritettiin aina ryhmässä ennen luokkaa. Siellähän sitten yritin ratsastaa eteen ja olla liikaa hermoilematta. Kumpaankin suuntiin sai hypätä yhtä radan estettä ja yllättävän iisisti ukkeli näille pompsautteli. Tuli siis onneksi jo verkassa sellainen luottavainen olo, että ehkä me nyt ei a) rysäytetä esteen sekaan ja kuolla molemmat tai b) hevonen nakkaa minua alas, jolloin vain minä kuolen :D

Eihän siinä, radalle mentiin. Hypyt lähti kivasti ja taidettiin ottaa vain yhdelle okserille sellainen vähän liioiteltu pomppu. Höpötin hevoselle koko suorituksen ajan ja kehuin sitä ääneen joka esteestä. Radankin muistin ja päästiin toiseen vaiheeseen. Tässä kohtaa alkoi jo oma jaksaminen olla rajoillaan. Se on melkoisen jännä, miten kamala stressi ja jännittäminen saa oikesti mehut imettyä ihmisestä.

Lopputuloksena oli puhdas suoritus ja peräti kolmanneksi nopein aika! Wuhuu, saatiin sijoitus ja ruusuke myös (kuten kaikki osallistujat...) Oli kyllä yllättävän kivaa menoa. Vaikka estekorkeus onkin sitä luokkaa, että tuo hevonen voi käytännössä ylittää esteet vähän isommalla laukka-askeleella, eikä edes joudu hyppäämään, on se oma jännitys ja hevosen puskeminen ilmeisesti vähän paremmin hanskassa.

Koin tosiaan hieman huvittaaksi sen ristiriidan mitä itse tunsin ja mitä videolta näin. Oma sydän hakkasi tuhatta ja sataa, painettiin huikeaa urheilusuoritusta, jännitti ja kuolemanpelko suunnilleen suhisi korvissa ja videolla näkyy alitempoinen laukka ja rauhallisen tasainen, hieman kömpelö esterata...

Noh. mitäpä siihen taas lisäämään. Joka hyppykerta totean, että ei tämä vaan ole omaa alaa, ja silti päädyn aina uudelleen risuja ylittämään. Onneksi on sentään kiltein ja upein heppakaveri ikinä!
 Ehkä kuitenkin ennen toukokuisia kisoja voisin olla fiksu ja käydä jopa estetunnilla, voisi kummasti avittaa asiaa ;)

Ja kuvista kiitämme Siniä <3

Ken on heistä kaikkein kaunein?

Kuten tuossa edellisessä kuvapostauksessa kävi ilmi, pidettiin tyttöjen kanssa pieni photoshoot tuossa hiihtolomaviikolla. Olin jo tovi sitten miettinyt, että tallin hevosista voisi ottaa uusia, yhtenäisiä kuvia tallin nettisivuille, joilla ei vielä ole Fifistä mitään kuvia.
Kun sain tuon nuorison mukaan ideaani, piti vaan pistää hösseliksi. Ilma ei tietenkään tehnyt yhteistyötä ja kuvausympäristö on perinteisen harmaa, mutta heposet osasivat edes osittain olla edukseen.

Toki Firre sykäyttää omaa sydäntä eniten, mutta sanokaapas te, ken on heistä kaikkein kaunein?

r. Firsts "Fifi"

r. Helmi

r.Icke Namngiven "Icke"

aasiruuna Knud's Ivar "Iivari"

r.Jack de todos los Santos "Jasu"

r.Kokosas "Koko"

t.Wisteria van het Dellehof "Kukka"

r.Stendyssens Almiro "Miro"

r.Pikkupinko "Pinko"

t.Prygunya "Prigi"

t,Airiin II "Riina"

r.Grikis "Risto"

r.Knatte "Tupu"

r.Urho Tapio "Tutti"

r. Caballos Zando "Zeta"

Parhaan poseeraajan palkinnon saa kyllä aivan heittämällä Zeta, joka seisoi patsaan lailla pään asentoa ja ilmettä vaihdellen niin ylväänä, että oksat pois. Kyllä kahjo punainen tietää olevansa komea :D

Ja kameran takana seisoi koko session ajan Living my life -blogin Sini. Kiitos vielä!