Mamman mussukka

Viime viikolla kävi ns. hyvä munkki, kun sain tytöt tallilla kuvaamaan ratsastustani. Otettiin astetta tehokkaampi treeni, ja yritin todella ratsastaa kieli keskellä suuta, kun olin saamassa todistusaineistoa.
Miltä me näytetään, jos oikein yritän?

Noh, tältä. Kaunis hevonen ja kuljettaja, joka kaipaa hyvinkin kriittistä valmennusta ja pian!

Tulee itku tuon ranteen kanssa :'D

Ensireaktio kuvien kanssa oli taaskin se, että "voiiii, oiiii, miten kaunis heppa. Mamman kultamurunen". Ja toisena tuli se, että on se nyt piru, etten saa käsiäni kuriin. Ja notkoselkä on tehnyt paluun, vaikka mielestäni sain sen keväällä pyöristettyä aika hyvin.

Ratsastus itsessään sujui hyvin. Fifi on hoksannut avotaivutuksen idean, joka oli sille aluksi todella vaikea, ja itse olinkin hukassa, kun ne omat avut eivät tuottaneetkaan haluttua, totuttua tulosta. Jotain yhteistä kehitystä tässä on sentään tapahtunut.

Tehtiin tuossa yksi päivä meidän ensimmäiset sulut, jotka tuskin olivat kovin tyylikkäät tahi tasokkaat, mutta sainpa kuitenkin hevoselle kerrottua mitä siltä toivon ja pappa yritti parhaansa mukaan. Pieni onnistuminen tämän tervassa tarpomisen keskellä!

Sellainen ongelma tässä kyllä kytee, että Fifi jaksaa työskennellä "kunnolla" melko lyhyen ajan. Heti kun herraa alkaa väsyttämään, se painuu matalaksi ja humpsahtaa kuolaimen taakse, josta sen saa suurella vaivalla nostettua ihan hetkeksi ylös, ja taas valutaan.

Tähän kai pitäisikin tähdätä, että likimain jokaisella ratsastuksella pyrkii tekemään sen hetken kunnolla hommia, jotta se työskentelymuoto saisi sitä voimaa. Puolipitkällä ohjalla ravailu kun ei edelleenkään hyödytä meitä, vaikka sitä mieluusti tehdäänkin.

Poden tässä parhaillaan pientä tuskastumista ratsastukseni kanssa. Vaikka näitä kuvia voikin esitellä ihan mielellään, ja katsoakin tuskatta, on koko ajan sellainen epätoivo, kun päivittäinen treeni ei ole niin sujuvaa kun toivoisin sen olevan. Tässäpä kenties aihetta ihan omaan postaukseen, juttu kun kumisee tuolla takaraivossa usein...

Muuttopäivä

Sunnuntaina heräsin ennen kellonsoittoa, mahaa nipisti ja stressitaso oli silmien avautumisesta lähtien aika katossa. Meillä oli edessä muuttopäivä.

Kahvia koneeseen ja liikkeelle. Kaveri oli tulossa avuksi ja oltiin iloisesti puoli tuntia etuajassa pihalla odottamassa, kun olin niin tohkeissani, että aikataulut meni sekaisin.

Aamupalaa autossa.

Päästiin kuitenkin ajoissa liikkeelle. Irtojuoksutin Firren isolla ympyrällä, että päivälle tulisi edes jotain liikuntaa. Poika jolkotteli aika kivasti menemään. Herralle tarjoiltiin mössöt ja pidettiin back on trackia selässä, kun itse tankkasin lisää kahvia hermostuksissani.

Auto oli tosiaan saatu pakattua edellisenä iltana, joten jäljelle jäi vaan kaikkien kaappien tarkastus, ettei nyt unohtunut mitään, ja sitten päästiin matkaan.

Pappa oli taas sitä mieltä, että hän ei mieluummin tulisi autoon ja kolisutti lastaussiltaa etusillaan, pyllyn heittelehtiessä vuorotellen eri puolille karkkun, eteenpäin ei oltu kuitenkaan tulossa. Oma hermostuneisuus ei tietenkään auttanut asiaa erityisemmin, mutta ei siinä ehditty kuin viitisen minuuttia tuskailla, ja herra marssi autoon kertalaakista.

Valmiina matkaan.

Aamupäivän sää oli harmaa ja liikenne hiljaista, matka taittui siis hyvin rauhallisissa merkeissä. Parempi puolisko ajoi hevosauton, itse köröttelin perässä. Painotin ensimmäistä kertaa hevosta kuljettavalle, että mutkia ei sitten vedetä suoraksi, ja kyyti olikin oikein tasaista :)

Päästiin perille, purettiin hevonen ja vietiin se melkolailla suoraan pihattoon. Issikat katsoivat uutta tulokasta uteliaina, mutta eivät jaksaneet liiemmin vaivautua reagoimaan. Uusin tulokas, nuori suokki, oli taas aivan pähkinöinä ja alkoi seuraamaan Fifiä kuin hai laivaa. Kiljahtelua ja vinkumista riitti, sitten taas  ravailtiin samaan tahtiin rinta rinnan, ja vinguttiin lisää.

Rauhanomaiselta vaikutti, joten hiljalleen oma stressitaso alkoi laskea. Tuijotin hevosten menoa pitkän tovin, sitten purettiin kamat ja siivottiin auto. Muut lähtivät palauttamaan menopeliä, kun itse jäin vähän järjestelemään meidän kamppeita ja tuijottamaan hevostani vähän lisää.
Ja tavaraahan meillä riitti, varsinkin kun olen tässä haalinut kirppiksiltä kuivatusloimia pihattoelämää varten, ja onhan tuossa nyt varasuojaa ja -riimua, jokuset suitset ja huovat ja muut hilavitkuttimet.

Huominen jännittää toisaalta myös. Onko hevonen kunnossa, nahisteleeko se muiden kanssa, malttaako se syödä ja juoda? Miten se käyttäytyy uudessa paikassa, miten me kotiudutaan?
Eikä pelkästään hevonen, vaan minä toki myös. Talli vaikuttaa todella, todella ihanalta. Ihmiset on hyväntuulisia ja juttelee, joten varmasti viihdytään, mutta samalla tietysti harmittaa ihan kamalasti jättää taakse talli, jolla olen nyt pitkään viihtynyt kuin kotonani.

My day kuvina

Lauantai. Kello soittaa kuuden jälkeen. Kahvia naamaan (ja mukaan) ja menoksi.

                                         Seitsemältä ollaan jo tien päällä. Suunta eteenpäin!

Olen tallilla ennen kahdeksaa. Tytöt ovat nakanneet hevosille aamuheinät ja menneet takaisin nukkumaan. Hilaan talliasukit tarhaan vikkelästi.

Seuraavaksi taaperran laitumelle. Osa hevosista on varsin aamu-unisia, mutta pappa on jo jalkeilla. Vinssaan hevosen perässäni talliin aamulääkkeille.

Lääkkeiden jälkeen heitän Fifin tarhaan möllöttämään. Mikäs kiire tässä olisi. Nauttikaamme terveellisistä elämäntavoista edullisen energiajuoman merkeissä.

Kun olin tarpeeksi pitkään kipitellyt ympäriinsä haalien epämääräisesti tavaroita kasaan, enkä saanut kamalasti mitään aikaan, hain heppaseni sisälle, suoritin pikaisen savenpoiston ja nakkasin BOT-selänlämmittimen selkään. Tällä viikolla ollaan ennen liikutusta lainattu tätä, ja omat BOT onkin hankintalistalla. Samalla kun selkälihakset saivat lämmetä, puunailin ja pintelöin papan ratsastuskuntoon.

 Hömppäiltiin puoliltapäivin menemään kentällä ihanassa auringonpaisteessa, meinasi ihan kuuma tulla, vaikka tämä heinäkuu muistuttaakin enemmän ankeaa syksyä. Testissä olivat meidän uudet kanget, jotka ovat niin p*skajäykkää nahkaa, että oli oikeasti vaikea pitää ohjia kädessä, kun eivät taipuneet nyrkkiin ollenkaan.  Olin uittanut suitsia öljyssä jo kahdesti, että sain ne edes koottua, mutta eipä tuo vielä riittänyt.

Ratsastuksen jälkeen oli taas tauon paikka. Keli oli kaunis ja kehtasi istuksia pihalla.

Huilin jälkeen hoidin meidän varusteet pois ja vaihdoin samalla Fifin iilimadoille vedet. Tyyppejä on enää kaksi jäljellä. Yksi madoista, Masa, karkasi herrojen astiasta hetikohta heidän meille jäätyään, ja Mittarimato menehtyi jokunen päivä sitten. Iilimadoilla pitäisi olla uudemman kerran nälkä vasta elokuun lopulla, jolloin Fifillä olisi sitten taas hirudoterapian paikka.

Kankiin tuli myös mätettyä lisää öljyä. Marinoitukaa!

Varusteiden jälkeen oli hevosen pesun vuoro. Fifi ei taaskaan oikein arvostanut pesariin joutumista, mutta tilanne oli voivoi, hänet piti saada edustuskuntoon ennen muuttoa.

Vein suihkunraikkaan Fifin takaisin laitumelle ja nappasin mukaani tämän pupupojan, eli Zetan.
Käytiin tyttöjen kanssa ratsastamassa, mutta harmi kyllä Zeta oli sen verran kankea ja haluton liikkumaan eteen, etten tehnyt ratsailla oikein mitään. Kunhan yritin saada hevosta edes hitusen venyttämään askelta ja rentoutumaan.

Kuuden jälkeen illalla hyppäsin taas auton rattiin ja hurautin Ruskeasuolle noutamaan hevosautoa Firren muuttoa varten. Oltiin vähän etuajassa, joten käytiin koiran kanssa lenkki Keskuspuistossa bongailemassa raivokkaasti rusakoita.

Tässä kohtaa pitkä päivä ja järkyttävä muuttostressi alkoi painaa, ja oikeaan kyynärvarteeni iski julmettu hermosärky. Vihaan muuttamista aivan yli kaiken, mutta tämä hevosen muuttaminen on kyllä astetta pahempi rupeama.

Parempi puolisko ajoi hevosauton tallille, itse ajelin perässä. Tulipahan ajeltua taas yhdelle päivälle...

Kun päästiin takaisin tallille, pakattiin hevosen tavarat nopsasti autoon. Olin saanut melko hyvin mätettyä roinaa ikea-kasseihin, joten tämä sujui kivuttomasti.

Kello näytti jo päälle yhdeksän illalla, kun lähdettiin vielä porukalla laitumelle nakkaamaan hevosille sadeloimet niskaan, kun yöksi oli luvattu runsaasti sadetta. Samalla kiusasin Fifiä vielä iltalääkkeellä, josta kortisoni sopivasti loppui toiseen annokseen. Nyt on sitten lääkekuuri loppu, pärjätään jatkossa toivottavasti ilman. Avaavaa lääkettä tosin jäi vielä avaamaton pakkaus, jos nyt tuntuu siltä, niin sen voi toki käyttää pois.

Astetta jännempi maastoretki

Meidän tallillta lähti porukat vuonohevosten PM-kisoihin Ruotsiin, joten talli pyörii nyt viikon verran talkoovoimin. Itse olen viettänyt muutaman päivän tallilla aamusta iltapäivään touhuten kaikenlaista.

Suomi Finland - heinäkuu

Keskiviikkona vettä tuli melkolailla taukoamatta joko kaatamalla tai tihkuna, ja kyllä tuntui juhlalliselta painaa kuomat jalassa näin heinäkuussa, kahlaten märällä laitumella hevosten perässä, yrittäen saada märkiä sadeloimia vaihdettua kuiviin. Onneksi auton takapenkki on koiraa varten vuorattu, kyllähän sinne kelpasi kuraisia loimia ahdata. Mihin sitä muka lava-autoa kaipaa?!

Torstaina lähdettiin tyttöjen kanssa maastoon, minä vetovastuussa. Ötököitä riitti parvikaupalla Firre-paran pään ympärillä ja meinasinpa itsekin tukehtua kärpäseen, joka reippaassa ravissa lensi suoraan suuhun ja jota yritin siinä vauhdissa räkiä ulos.

Alkulenkki sujui hyvin rauhallisissa tunnelmissa, Firre köpötti hissukseen menemään ja yskätkin jäivät täysin yskimättä, kun sai lönkötellä puolipitkällä ohjalla. Tässä köhimisessä on sekin kurja, että lyhyellä ohjalla ja peräänannossa liikkuessa ilmatiet menevät tietysti hieman kasaan, kun niska nousee ja pää nyökkää, joka vaikeuttaa hengittämistä, jos se on työlästä muutenkin.

Takaisin päin tultaessa koettiin kauhunhetkiä, kun metsätiellä tuli vastaan hevonen jolla oli perässään kärryt, ja vielä käsihevonen peesissä. Autistinen lehmäni ei voiut käsittää tätä näkyä ja oli saada aivohalvauksen järkytyksestä. Kärrymies otti ympäri meidät kohdatessaan ja jatkettiin sitten matkaa näiden perässä, kauhusta kankeana edelleen. F jännittyi niin täysin, että kulki hyvän tovin passikäyntiä. Mikäs siinä, mammaa vähän nauratti, että aikamoinen askellajihevonen on alla, kun töpötys tuntui ihan autenttiselta issikkamenolta :D

Jatkettiin hissukseen turvalliselle laukkasuoralle. Annoin tunnetusti nopeamman ponipojan mennä edeltä, ettei tule tarvetta ohittaa ja turhia vaaratilanteita, Pappamobiili kun ei ole osoittanut mitään aikaisemmin kiirettä vaikka jäisi nopeimmista jälkeen. Mikäs siinä, laukattiin hyvässä tempossa menemään. Tytöillä oli huisin kivaa ja halusivat ottaa suoran uusiksi, joten otettiin. Mutta siinä kohdin Firrellä keitti yli ja jätkä lähti aivan tuhatta ja sataa kaverin perään, eikä jarruista ollut tietoakaan. Niin lujaa en ole tainnut koskaan hevosen kyydissä mennä, ja rehellisyyden nimissä jännitti aika lailla, että jos tulee jokin sivuloikka, niin meikämanne on jorpakossa. Siinä sitten paahdettiin vailla ohjaustehosteita menemään, kunnes päästiin tien päähän ja saatiin kaikki seis.

Huh hei, olipahan menoa ja meininkiä. Latvian lehmä oli aikamoinen sport horse sittenkin, ja satulahuopa oli lenkin päätteeksi hiottu läpi. Ei siinä, hyvää vaihtelua hevoselle ja hauska huomata, että siellä turvahevosen sisällä piilee vähän enemmän hevosta, kuin ensivaikutelma antaa ymmärtää. Reippaille maastoille saatan kuitenkin jatkossa harkita muuta kuoltainta, kuin tavan kolmipalaa, sen verran tätiratsastajaa minussa alkaa olla.

Tänään otettiinkin ihan "töitä" eilisen hurjastelun päälle ja pappa oli hieno. Tehtiin meidän ensimmäiset sulkutaivutukset ja vaikka laatu olikin todennäköisesti luokkaa Ö, nostan hattua meille molemmille. Itse en ole kummoinen kuski ja hevonen oli saapuessaan aikamoinen rautakanki koulukiemuroiden hienosäädön kanssa, eikä tämä sairastelu ole tosiaan helpottanut asiaa. Hyvä me!

Huolia, murheita, harmeja

Sain kun sainkin koko eläintarhani hoidot järjestymään ja pääsin pariksi päiväksi hevoseni synnynmaille Latviaan. Kovista yrityksistä huolimatta matkakumppani ei innostunut ajatuksesta lähteä paikalliselle tallille katselemaan hevosia sillä silmällä, joten reissu jäi ihan kaupunkilomaksi. Hyvä näinkin, en valita.

Innostuin etenkin kuvan koiran takia.

Pääsin ehjänä kotiin ja intoa puhkuen tallille, saadakseni kuulla, että hevoseni oli ollut oikea sika. Firre oli kuulemma kieltäytynyt tulemasta laitumelta talliin! Antoi kyllä kiinni, eikä keksinyt mitään temppuja, mutta seisoi pellonreunassa paikoillaan suolapatsaan lailla, eikä liikkunut eteen millään.
Vaivoja hänellä ei sentään ollut ja liike oli puhdasta, eli kyse oli tosiaan ihan vaan possutempusta.

Tavallaan en laisinkaan ihmettele, viimeiset kolme viikkoa hevonen on haettu laitumelta talliin lääkittäväksi. Ei ole kivaa se, eikä varmaan hirmusti huvita. Ja kuinkas ollakaan, kun narun päässä on joku pehmompi kuin mamma, Firre näki tilaisuutensa tulleen ehdottaa, että jos kuitenkaan ei.
Mielenkiinnolla lähdin itse hakemaan lehmääni laitumelta ja tuttuun hitaseen tapaansa se löntysti perässä talliin. Sentään omalle ihmiselleen ei kehdannut olla hävytön :D

Firrellä on tosiaan vielä viikon verran lääkitys päällä, niinpä järkytykseni oli melko suuri, kun hevoen alkoi yskiä ratsastaessa heti raviin siirryttyä. Köhä ei ollut vaan alkuverryttelyn aikaista, vaan jatkui yksittäisinä köhäyksinä ratsastuksen läpi. Ahdistus hiipi rinnan alle, että tässäkö sitä nyt ollaan, lääkkeistä huolimatta...

Seuraavana päivänä köhiminen oli jo maltillisempaa, etten oikeasti osaa sanoa mistä nyt kiikastaa. Papan hengitysyrtti-lisäravinne on ollut jokusen päivän loppu, lieneekö sillä sitten oikeasti noin selkeä vaikutus. Kuitenkin yskä oli tipotiessään muutamaa päivää aikaisemmin, kun viimoiset kerrat ennen reissuani ratsastin.

Ehdin siis hetkellisesti jo vajota epätoivoon, henkisesti jo kuoppaamaan tuon hevosen. Itku kurkussa ja mieli maassa, että tätäkö tämä nyt on. Hevonen on kuitenkin ollut minulla vasta neljä kuukautta, eikä ilon hetkiä ole liikaa mahtunut joukkoon. Toisaalta Fifi on ollut todella pirteä ja hyväntuulinen, hengitys ei ole ollut poikkeavaa ja liikkuessa on löytynyt intoa reilusti. Ei sillä ainakaan ole paha olla, jos nyt osaan omaan arviooni luottaa.

Epätietoisuudessa siis jatketaan, päivä kerrallaan, pihattoon muuton lähestyessä. Voihan kyseessä olla se eläinlääkärin ehdottelema allergiapohjainen puhkuri, jota siis siitepölyt kannustavat, ja joka rauhoittuu syksyllä. Tiedä sitten. Murhetta ja päänvaivaa tässä tosiaan riittää, mutta niin kauan, kun hevonen tuntuu voivan hyvin köhästään huolimatta, täytyy jaksaa yrittää.

Hevosenkäsittelyn jalo taito

Kuva: Pq Photography

 Minähän en ole mikään hevosalan ammattilainen, ja jos rehellisiä ollaan, olen melkoisen laiskasti lukenutkin teoriaa hevosista. Mutta kaikki ne vuodet, jotka vietin ratsastuskoulun tuntien sijaan hevosia harjatessa, kisoihin laittaessa, maastossa taluttaessa ja yleisesti vaan hengaillessa opettivat korvaamattoman paljon.

Olen tässä viimeaikoina joutunut kohtaamaan sellaista hevosmiestaitoa, josta se taito puuttuu pahemman kerran. Kuka se minä olen paheksumaan toisten tekemisiä, jokainen taplaa tyylillään, mutta välillä kyllä pistää sieluun, kun toiminta menee hevosen kannalta vähän epäreilun puolelle, kun sen kohtelu on joko naurettavan pelokasta, epäjohdonmukaista tai hermostunutta kireää sähläämistä.

Kuvat: Nelli Paakkanen

 Minulle hevonen on aina ollut ystävä, talli sellainen rauhan tyyssija. Hevosten kanssa ollessa on vaan hyvä olla. Hevoset eivät ole teinivuosien jälkeen olleet enää harrastus, vaan elämäntapa. Olennaisempaa kuin se ratsastaminen, oppiminen ja kisoihin tähtääminen, on se suhde jonka saa tuon valtavan eläimen kanssa luotua. Hevosen kanssa pitää olla mukavaa, mieluiten hauskaa. Kyky lukea hevosta on tässä kohtaa melko oleellinen seikka. En tiedä onko se minulla verissä, vai onko pienestä pitäen kotona pyörineet koirat edesauttaneet tätä, että olen melko luonnostaan oppinut aistimaan fiiliksiä eläinten kanssa. Olen kai ihmisenä muutenkin melko herkkä, havaitsen ihmisten mielialoja pienestä ja sama pätee hevosissa.

Tietysti vieraan hevosen kanssa on aina syytä olla vähän varovainen. Liika itseluottamus kostautuu helposti, kuten itsekin olen saanut viimeisen vuoden aikana oppia, saadessani ensimmäiset kerrat koskaan kaviosta. Läski tummuu ja mieli nöyrtyy, se on hevosten kanssa melkoinen vakio.
Silti hevosta ei pitäisi pelätä, ei silloin voi olla rento ja rauhallinen. Ja jos ei voi olla rauhallinen, ei koko touhusta tule kummankaan puolelta oikein mitään.

Vaikka usein sattuukin kaikenlaista, minusta hevoselle ei pidä raivota. Hevoselle on turha huutaa, sitä ei lyödä eikä läimitä. Jatkuva nalkuttaminen, "ei, ei, ei" -toistelu ja hevosen hermostuttaminen omalla pinkeydellä on niin turhaa. Hevonen on eläin, ei patsas. Se liikkuu, minun mielestäni se saakin liikkua. Se saaa tuoda julki jos siihen sattuu tai se kokee epämukavuutta, miksi ei saisi?
En tarkoita, että hevosen on ok potkia jos sitä ei huvita, tai purra ihmistä veren vuodatukseen asti, jos satulavyö kiristyy. Mutta jos hevonen toimii näin, on ehkä hyvä hetki pysähtyä miettimään, mitä itse voisi tehdä toisin. Hevonen on kuitenkin hyvin, hyvin, hyvin harvoin lähtökohtaisesti agressiivinen.

Eri asia on se, jos tuo yli puolen tonnin lihaskimppu tulee päälle, kyllähän siinä kohtaa sopii kirota ja korottaa ääntään, ei hevosystävällisyyden nimissä kannata henkeään menettää, saatika opettaa hevosta huonoille tavoille. Mutta nämä äärimmäiset tilanteet, joissa hevoselle pitää selvästi ilmoittaa, että nyt loppu, eivät onneksi ole yleisiä. Yleisempää on se, että ihminen on huolimaton ja purkaa suuttumustaan hevoseen, vaikka tapahtuma olsi hyvin voitu välttää omilla toimilla.

Kuva: Nelli Paakkanen

 Korvissa kuitenkin soi, kun taannoin kuuntelin toisesta karsinasta kantautuvaa kitinää ja naputusta, kun hevonen "käyttäytyi huonosti" ja oli "ihan mahdoton". Onneksi kyseessä ei ollut omani, koska olisin mahdollisesti joutunut siinä kohtaa puuttumaan asiaan vähemmän kaunopuheisesti, koska omalleni ei kukaan huuda, ei nimittäin ole tarvetta.

Ihmettelen vaan toistuvasti sitä, onko se ymmärtämättömyyttä vai pelkoa, kun hevosen pitäisi suolapatsaan lailla seisoa paikoillaan, ja jos se kehtaa vaihtaa painoa jalalta toiselle, se ansaitsee välittömästi läppäyksen ja huudot, että nyt ollaan aloillaan. Ei pysty ymmärtämään.

Hyvin pidetty hevonen uskoo usein puhetta, elekieltä ja äänenpainoja. Hevosta voi komentaa ja sen käytöstä korjata ihan asiallisestikin. Siinä on aika valtava ero mennäänkö sinne kukkahattutäti-puolelle, jossa hevosen tekemisiin ei puututa mitenkään, vai raivotaanko sille kaikesta, mikä ei satu ihmistä miellyttämään ja mätkitään päälle.

Äiti 70-luvulla Sveitsissä.

 Faktahan on, että hevosten kanssa ei koskaan ole valmis. Aina oppii lisää, aina tulee uusia tilanteita ja ongelmia ratkottavaksi, kaikkialla on mahdollisuus kehittyä, puhuttiin sitten ratsastuksesta tai käsittelystä. Itse olen kuitenkin tyytyväinen siihen, että vaikken ratsastajana ole kaksinen, maasta käsin pärjään vähän kilipäistenkin hevosten kanssa. Liekö hevosmiestaidot periytyneet. Olin aika otettu saadessani käsiin nämä vanhat kuvat, suvussa tämä rakkaus kulkee.

Isän äiti, johon en valitettavasti ehtinyt tutustua.

Takaisin ratsaille

Papan sairasloma loppui ja tästä lähdetään taas hissukseen liikkeelle. Jee!

Tiistaina ratsastin huimat 15min, ja koska tiesin etukäteen, etten tule oikeastaan tekemään mitään, päädyin ratsastamaan ihan vaan riimulla. Keskiviikkona sama laiskiaislinja jatkui, vaikka keikuin Firren kyydissä puolisen tuntia, sittenkin mitään muuta tekemättä, kun vähän hölkkäilyä eteenpäin.

Pappamobiili on selvästi vähän väsy, hikikin meinasi tulla, vaikka ulkona tosin olikin melko lämmin. Kunto lienee siis taas nollassa, että rauhassa saadaan mennä, ennen kuin kehtaa taas olla tekevinään "oikeasti töitä".

Minulle tämä riimuratsastelu on varsin hauskaa touhua, kun ei tarvitse välittää ohjista ja tuntumasta, eikä käsien asennosta, senkus pistetään menemään. Tulee melkein semmonen länkkärifiilis, että voisi laukata iloisesti auringonlaskuun ;)  Hauskaa tuossa on myös se, että Firre toimii ihan kivasti ilman ohjaustehosteita. Hyvää vaihtelua molemmille jatkossakin, uskoisin.

 Oli kyllä melkoisen juhlallista päästä parin viikon tauon jälkeen takaisin oman sotaratsun kyytiin. Pappa on vaan niin ihana, sen kanssa voi hömpätä menemään tälleen, siinä missä joku toinen hevonen olisi parin viikon laidunloman jäljiltä ihan viripää. Rakastuin uudelleen.

Muutenkin oli varsin fantsu päivä, kun sain luottogroomini mukaan kuvaamaan, ja olihan tuo loppuperhekin menossa mukana, vaikkei niitä pahemmin heppahommat kiinostakaan (tai koiraa kyllä kiinnostaa hevosenpaska, että sikäli hän on mielellään mukana...).