Humputirallaa

Tässä on pidellyt vähän hiljaista kuvien kanssa, kun en ole saanut seuraneitejä mukaani tallille. Mikäs siis parempi ajatus, kuin pyytää omaa isää (joka ei siis tiedä, eikä pahemmin välitäkään hevosista) mukaan kuvaamaan ja katsomaan sitä tyttärensä rahareikää.

Hommahan oli oikein ovela veto, sain kuvia ja pääsin vähän näkemään miltä meidän meno tällä hetkellä näyttää. Kuvia/videota kun ei ole aikoihin sileätyöstä tullut ja peilejä ei kentän laidalla ole, niin en itsekään osannut arvioida onko meidän jolkottelu ulospäin yhtään siveämpää.

Tunneilla ja itsenäisesti todetut asiat ovat hiljalleen alkaneet iskostua omaan ratsastukseen.
Kamalasti veivaava ranne alkaa pysyä suorana, jolloin ohjastuntuma kulkee koko kyynärvarren läpi. Täydellisestä ollaan kaukana, mutta parannusta tapahtuu ja hetkittäin nyrkit ovat jopa pystyssä ja vierekkäin. Sainpa tuossa myös oivalluksen siihen käden elämiseen... Pitkään kun on painotettu käden hiljaa pitämistä, mikä ei sikäli toimi, kun hevosen pää kuitenkin liikkuu, jolloin käden tulisi liikkua mukana. Myötäillä liikettä, ylläpitää tuntuma pehmeästi.
Työnsarkaa siis on, mutta ideasta olen saanut otteen, vaikka omat kädet eivät vielä ihan mukana olisikaan.

Käsi ylös ja jalka alas.

 Viimeisin suuri murhe on oma jalka, jota lähden aina hilaamaan ylöspäin. Jos yritän käyttää pohjetta tai vain keskittyä pitämään jalan hiljaa, se alkaa salaa hivuttautua ylemmäs ja ylemmäs. Ja kyllähän sen itsekin huomaa, painaa jalan ihan lonkasta asti alas - kunnes se taas karkaa.

Koska koko jalan veivaaminen ei ole tarpeeksi, olen kehittänyt itselleni pahan tavan jumputtaa pohkeella, jos apu ei mene välittömästi läpi. Puserran jalalla ja kaivan kantapäällä. Kannukset jalassa osaan hillitä tätä, koska teoriassa minua inhottaa ajatus tökkiä hevosen kylkeä tikuilla... Mutta ilman kannuksia jäänkin häpeilemättä survomaan sitä kantapäätä, jos pienempi apu ei riitä. Ihan kuin ei tietäisi paremmin, mutta kun asiaan ei ole "pakko" keskittyä, se unohtuu ah-niin-helposti.

Tässähän sen taas näkee surullisen hyvin, miten se kantapäällä ratsastaminen saa myös varpaat kääntymään ulospäin, josta luulin jo päässeeni eroon, kun keväällä tähän kovasti kiinnitin huomiota.
Ulos kääntyvä jalkaterä ei itsessään vielä ole paha ongelma, mutta samalla se vääntää koko jalan lonkkaan asti väärään asentoon, ja täyskiero jalka alkaa olla jo ongelma.

Mahtuuhan sitä joukkoon hyviäkin hetkiä. Kuten yleensä se negatiivinen vaan puskee ensimmäisenä silmille ja sen paremman jättää helposti huomiotta. Joku tovihan sitten päätin, että voisin jättää sen virheiden etsimisen pois, kun niitä kuitenkin on aina vaan. Sen sijaan voisi keskittyä niihin parannuksiin ja hyviin juttuihin.

Noh. Kuvia sain ja hetkeen niitä ei sitten olekaan tiedossa, kun ollaan taas vaihteeksi saikulla. Siitä kuitenkin myöhemmin lisää...

Istuntaa, istuntaa, istuntaa...

Minulla kävi tuossa aikamoinen munkki, sain nimittäin stunttipaikan Anne Porevirran istuntatunnille.
Tietämättä mitä meillä olisi edessä, suuntasin tunnille odottavin mielin: eipä tässä olla Firbulan kanssa pahemmin opettajan silmän alle päästy.

Annen tyyli opettaa oli aika hands on. Ei lähdetty vaan sohimaan, vaan mietittiin mitä tehdään, miksi tehdään ja miten tehdään. Saatiin kanssaratsastajan kanssa alkuun pieni kysymystulva, joihin oli siis ihan tarkoitus vastata. Mitä teet kun pysäytät hevosen? Miksi teet niin? Mitä pitäisi tehdä ja miksi?

Tunnilla ei loppujen lopuksi tehty paljon mitään, mutta jouduin henkisesti ja fyysisesti todella kovasti hommiin. Tavallaan virkistävää, ettei vaan pintaraapaista jotain teemaa ja sitten pakonomaisesti viipoteta menemään, koska niin tunnilla kuuluu tehdä. Vaan toistettiin niitä tehtäviä rauhassa, ajatuksella ja huolellisesti, kunnes homma oli selkeä meille niin ajatuksen kuin fysiikan tasolla. Omalla kohdallani en väitä vielä suurien onnistumisien osuneen kohdalle, mutta sinne päin päästiin.

Käytännössä teimme siis pysähdyksiä, peruutuksia ja liikkeellelähtöjä. Koko ajan piti valmistella, olla tietoinen mitä on tekemässä ja millä avuilla, ja sitten toteuttaa siististi.
Käytiin myös x-määrä istunnan peruspalikoita läpi. Oma käsi on ikuinen murheenkryyni, mutta "hyvää rutiinia" on kuulemma alla, joten se saadaan kuntoon. Jalka minulla taas on kuulemma "aika hyvä" josta ilahduin niin kovin! Oikean lonkan jäykkyys, jonka kanssa olen tässä paininut, näkyy kuulemma selvästi, kun vasen jalka asettu niin luonnollisesti ja nätisti, mutta ei se oikeakaan paha ole.

Käynti on hankala askellaji, kun sen ratsastamista ei oikein opeteta. Firren käynti on passahtava ja pahenee vaan, jos pusken sitä liikaa eteen. Taas korostui tämä, että energia ei aina ole vauhtia. Jos tuntuu löysältä, ei ratkaisu aina olekaan se eteen-eteen-eteen (jota ratsastuskouluissa aina jankataan). Itse kun taivun aina hoputtamaan Firreä, jolloin käynnin laatu kuulemma kärsii. Hitaampi tempo ja puolipidätteet istunnalla tuovat takaosaa alle ja heti paranee. Puolipidäte istunnalla onkin se mystinen käsite, jota on paha hahmottaa, jos kukaan ei osaa sitä sinulle oivaltavasti selittää. Anne asetti kätensä alaselkääni ja kehotti ikään kuin työntämään hänen kättään vasten. Ei siis kipata lantiota minnekään, ei vedetä vaan vatsaa sisään, vaan aktivoidaan niitä syviä vatsalihaksia. Sain jujusta kiinni ja tsädäm!

Pysähdykset meillä töksähtää usein, kun en saa niitä valmisteltua kunnolla. Jos otan kädellä yhtään, hevonen ottaa heti seis - töks. Jos jännitän vatsaa, hevonen on jo seis - töks. Puolipidäte syvemmältä valmistelee ja jo tuli lempeämpiä pysähdyksiä. Peruutuksia tehtiin samalla ajatuksella, että istunta ja keskivartalo hakee hevosen takaosaa alle, lisää, kunnes ajatus on taaksepäin. Ja sehän toimi, tyystin ilman kättä.

Tähän asti sain kivoja oivalluksia ja onnistumisia. Oli aika siistiä saada taas ihan uutta ajateltavaa, ihan uusia fiiliksiä siellä hevosen selässä ja yhtälailla uusia tuntemuksia oman kropan kanssa. Mutta sitten päästiinkin pahimpaan: siirtymiset ylöspäin. Olen kuvitellut, että tehdään ihan siivoja siirtymisiä ylös, hankalia ovat ne alaspäin siirtymiset. Ja mitä vielä!
Meillä etujalat siirtyvät ensin raviin ja takaosa raahustaa perässä. Vaikka hevonen astuukin isoine liikkeineen hyvin alleen, se ei kanna takaa tarpeeksi. Se kantovoima ei ole siellä takaosalla, kuten pitäisi. No, ei mitään uutta, mutta mitenkäs ne takajalat käynnistetään ensin?

Heittäydyin vähän epätoivoiseksi, kun en saanut hommaa toimimaan. Patistaessani hevosta se taas venytti käyntiä huonoksi ja starttasi siitä raviin, mitä ei saanut tapahtua. Hyvästä, ryhdikkäästä käynnistä raviin... Noin teoriassa ainakin. Niinpä Anne tuli auttamaan: Tein siirtymisiä taluttajan kanssa :D  Anne siis käveli vieressä, piti sisäohjasta yhdellä sormella (joka huolehti asetuksesta ja teki selväksi, paljonko minulla on tuntumassa tyhjää...) ja sitten siirryttiin. Firre sietää paineistusta aika hyvin, mutta vähän sekin hämmentyi tästä operaatiosta, kun yritin kovasti kasata hevoseen energiaa ravia varten nopeuttamatta tempoa yhtään.

Tuskien taival, mutta kyllähän se tuntui mahtavan erilaiselta, kun siirtyminen tuli todellakin takaa. Nyt ainakin tiedän sen tunteen jota tavoitella, vaikkei se itsekseen niin vaan onnistukaan.

Alaspäin siirtymisissä olennaista oli valmistella siirtyminen muutaman askeleen verran kokoamalla, jotta hevosen on mahdollista suorittaa siirtyminen rojahtamatta eteen. Tässäkin koin Firren herkkyyden, kun se onkin jo käynnissä kun itse vasta ajattelen asiaa. Edelliset harjoitukset alkoivat myös syödä omaa kapasiteettiani ajatella ja toteuttaa. Uppouduin tehtäviin niin täysillä, että pää oli ihan täynnä kaikkea, jolloin yksi palikka lisää alkoi olla jo liikaa. Tavallaan hyvä tämäkin, ehkä sieltä jäi jotain kropan muistiin!

Annen ryhmät ovat tällä hetkellä täynnä, joten harmi kyllä ihan vakituista opettajaa hänestä tuskin saan. Vaikka tulevana maanantaina onkin uusintakierros, siitä seuraavaa tuntipaikkaa ei ole tiedossa kuin vasta lokakuussa. Huippuopetus on mahtava asia, ei ihan joka päivä koe yhtä kannustavaa ja ajatuksia herättävää settiä. Minullekin alkaa hiljalleen avautua tämä, jota Kainulaisenkin tunneilla tahkottiin: energia ei tarkoita automaattisesti vauhtia! Tahti pitää olla, vaikka sitten hidas, mutta tasainen. Joten yritän ehkä jatkossa tyytyä Firren hitaaseen käyntiin ja keskittyä vauhdin sijaan niihin takajalkoihin. Ehkä mä opin!

PS. Käykää osallistumassa ARVONTAAN, vielä ehtii :)

Laukkasulkeiset

Tein tällä viikolla jotain aika tyhmää.
 Tuli nimittäin treenattua laukanvaihtoja, ilman opettajaa.

Verryttelin tekemällä vähän siksak-väistöjä ravissa ja käynnissä, yrittäen saada itseni ja hevosen nopeaksi. Firre väistää oikeaa pohjetta todella kevyesti, vasen vaatii vähän enemmän, mutta tällä kertaa oli jopa raippa mukana, joten sain sanottua pojalle, että nyt oikeasti yrität. Pari napautusta sai Firren ihan uudella tavalla hereille ja homma pelitti hienosti.

Kävin läpi omaa istuntaani pala palalta. Loputtomasti en voi syyttää epämieluisaa satulaa omista istuntavirheistäni, joten parempi nyt vaan tsempata. Yritin pitää jalan alhaalla, silloinkin kun käytin sitä. Ajattelin varpaita eteen, enemmän jopa sisäänpäin, ettei kantapää hinkuttaisi hevosen kylkeä koko ajan. Hevosen liikkuessa en kuitenkaan saa varpaita oikeasti käännettyä sisään, joten tämä liioiteltu ajatus johtaa ehkäpä juuri siihen toivottuun suoraan jalkaterään.

Polven pyrin pitämään kiinni satulassa, nojaten tukiin, jotta kevennys saisi lähteä rehellisesti sieltä lantiosta, eikä olisi pelkkää jalalla pumppaamista. Vatsa sisään, alaselkä pyöreäksi, kyynerpäät kiinni kylkeen. Sen verran mitä kentän pienestä peilistä näkee, oltiin ihan hyvän näköisiä!

Laukassa hain aluksi omaa istuntaa paremmaksi. Oma selkäni on notkoineen joskus melko jäykkä, eikä tahdo joustaa. Pienellä keskittymisellä sain itseni kuitenkin ruotuun ja hevonen kulki hyvin. Tein muutamia vastalaukannostoja, ja Firre teki työtä käskettyä hienosti. Kokeilin ottaa siirtymisiä suoraan käyntiin, pistämällä jalan kunnolla kiinni ja tekemällä siitä puolipidätteen kautta siirtymisen. Nämä olivat vähän haparoivia, mutta pientä onnistumista siellä seassa oli.

Seuraavaksi tein myötä- ja vastalaukasta kaarteita, pitäen laukan samana, vaikka suunta vaihtui. Firrellä putosi kerran kulmassa vastalaukka raville, mutta poika nosti välittömästi oikean laukan, ihan kuin se olisi ollut vähän nolona, että laukka katkesti vaikkei ollut tarkoitus. Itse en ehtinyt edes reagoida rikkoon, vaan kiitin kun poika kuuliaisesti jatkoi matkaa. Tästä pikku mokasta sainkin kipinän kokeilla vaihtoja, että josko niitä sieltä irtoaisi.

Saatiin tehtyä useampi vaihto yhdellä raviaskeleella. Ihan järjestykseen poika ei jalkojaan saanut, mutta ymmärsi mitä halutaan ja yritti toden teolla parhaansa. Olin yksi naantalin aurinko hevoseni selässä, miten hieno fiilis! Jos hevonen saadaan pidettyä kunnossa ja treenit jatkuvat, me muuten opetellaan vaihdot askeleessa, se on päätetty.

Lopuksi tein vielä laukassa molempiin suuntiin parit pienet voltit, yrittäen saada takaosaa vahvemmin alle, ja voltilta taas reippaasti eteen. Pyrkimys oli yleensäkin tehdä monenlaista tehtävää muutama toisto, että Firre taisi kunnon treenit, muttei ehtisi leipääntyä minkään yksittäisen tehtävän viilaamiseen. Tuon hevosen työmoraali ja miellyttämishalu ovat jotain niin upeaa, että olin taas aivan myyty.

Tavallaan uusien juttujen kokeilu ja treenaaminen ilman opetusta on vähän typerää, toisaalta koen, että oma itsevarmuuteni ja osaamiseni ovat kasvaneet, ja uskallan ottaa vähän riskejä. Jos homma menisi ihan pipariksi, ehtii apua pyytää myöhemminkin. Ja tulee sitä apua ja ulkopuolista silmäparia tarvittua joka tapauksessa tulevaisuudessa.

Olen myös törmännyt paheksuntaan, että halutaan vaan tehdä temppuja, ennen kuin perusratsastus on vakaasti hallinnassa. Olen ehkä väärä ihminen arvioimaan oman perusratsastukseni tasoa objektiivisesti, mutta siitä riippumatta olisi aika tylsää kevennellä ja pyöriä erikokoisilla ympyröillä seuraava vuosi, kunnes ohjelmaan tulisi mitään haastavampaa. Oma ratsastus etenee (ainakin toivottavasti) joka ratsastuskerralla, ja jokainen tehtävä opettaa jotain uutta, oli oma osaaminen sitten täysin tehtävän tasolla tai ei.

Sata sydäntä hänelle !

Valoa tunnelin päässä

Keuhkovammaisen kopukkani vointi on tällä hetkellä varsin lupaava.
Firre ei ole yskinyt sulfakuurinsa jälkeen levossa ollenkaan, ja yskää ilmenee yhä vähenevissä määrin, pelkästään verryttelyn alussa kun siirrytään raviin. Päivä päivältä yskähdykset muuttuvat enemmän pärinäksi ja pojan kunto tuntuu nousevan.

Viikonloppuna uskalsin jo vähän lisätä pökköä pesään ja "tehdä jotain" ratsailla. Koska hevoseni on itseäni huomattavasti tasokkaampi, olen päättänyt uskaltaa kokeilla ja tehdä juttuja vähän rohkeammin. Opettakoot minua, siksihän tuollainen opetusmestari tuli hankittua! Oman oppimiseni takia minun on pakko alkaa rohkeammaksi ja yritteliäämmäksi.
 

Käytännössä tein siis laukassa vähän kaaria, hakien huomaamattomasti pätkiä vastalaukkaa. Tämän sujuessa hyvin kokeilin vielä täyskaartoa, josta jatkoin hyvän pätkän vastalaukassa. Ja Fifi-poika puksuttaa menemään, kun vaan säilyttää tuntuman ja pitää jalan kiinni. Ai vitsit mikä fiilis!

Laukkatyöskentely tuntuukin olevan meille helpointa. Istunnan pitäminen jämäkkänä on minulle tavattoman vaikeaa, kun hevosen liike on niin iso. Laukassakin välillä pakka hajoaa, eikä persus pysy penkissä, mutta hyvät pätkät ovatkin sitten oikeasti hyviä.

Ravissa istuminen onkin asia aivan erikseen. Asiaa ei suinkaan helpota se, että Firren mukana tullut yleissatula vaihtui taannoin paremmin istuvaan estesatulaan. Istuinluut huusivat hoosiannaa siinä kivikovassa penkissä ja jalan asento nyt oli mitä oli, mutta ei sovi valittaa, jos satula on hevosen selkään hyvä. Sitten soviteltiin Terhin edesmenneiden hevosten vanhoja koulusatuloita ja löytyihän  sieltä Fifille sopiva Kiefferi. Tietenkään tässä satulassa ei ole kovinkaan syvä istuin ja polvituetkin ovat aika mitättömät, eli satula ei ole minulle mieleinen, mutta...

Oikeasti saa olla vaan tuhottoman kiitollinen, että voidaan sovitella ylimääräisiksi jääneitä varusteita tälle hevoselle, eikä minun tarvitse juosta kaupassa jokatoisen hilavitkuttimen perässä. Vielä kun rahatilanne ei ole mikään juhlallinen, on harvinaisen kiva saada varusteita käyttöön näin. Vaikka satula ei olekaan omalle hanurilleni paras, sen sopivuus hevoselle tulee ensin. Kankisuitset eivät ehkä ole sellaiset superkauniit pyöreäksi ommeltua nahkaa, mutta meillä on kanget. Ja joo, otsapanta ei ole se letille punottu timanttipanta, mutta enköhän ehdi sen vielä joskus tulevaisuudessa itselleni anastaa.

Lopputulemana siis vaihtuvat satulat ovat tehneet omasta istumisestani entistä hankalampaa. Toki koulupenkissä on ihana saada jalka pitkäksi alas, mutta Fifin mukana tullut yleissatula oli niin tukeva, että harjoitusravi oli huomattavasti helpompi istua. Nyt aloitetaan taas alusta, jalka, pylly, lantio, keskivartalo, kaikki paikoilleen ja yritys pitää ne paikoillaan. Hohhoijaa.

Kahden viikon päästä Ponikoululla on pidetään I-tason kisat, Hippo Memorial, jossa ollaan toki mukana, niin koulussa kuin esteillä.  Hyppäämiset jätän ihan siihen 50cm tasolle, enkä haikaile yhtään korkeammalle, mutta koulupuolella ajattelin mennä turvallisesti HeC:n ja riskipelillä myös B-radan. Tuomarina on kunnioittamani henkilö, joten hänen arvostelunsa olisi aika kiva saada. Katsotaan miten treenit etenee ja hevosen vointi  kehkeytyy, ehkä tänä kisana päästäänkin kotia pidemmällekin kisoihin.

Katariina Albrechtin kouluvalmennus

Sunnuntaina Katariina Albrecht saapui Ponikoululle pitämään valmennuksia.
Oltiin kahden ratsukon ryhmissä ja saatiin varsin intensiivistä opetusta.

Kuvat eivät valitettavasti ole kyseiseltä kerralta, mutta tuoreimpina kuvatodisteina meistä kahdesta saavat nyt toimia kuvituskuvina tässä.

Ihan aluksi tehtiin pieni varustetsekkaus. Katariina tarkisti turparemmit, nappasi meiltä alaturpikset kokonaan pois ja vilkaisi satulatkin. Fifin satulassa on hieman vähänlaisesti säkätilaa, ja unelmoinkin kunnollisesta koulupenkistä, mutta nyt kun hevonen toivottavasti muuttaa muotoaan liikutuksen lisääntyessä, ei heti kannata rientää satulaostoksille.

Alaturparemmin poisto perusteltiin näppärällä kysymyksellä: Mikä on alaturparemmin tarkoitus?
No pitää suu kiinni. Vastakysymys: Miksi se edes aukoo suutaan?
No koska ei tunnu hyvältä.

Katariinan lähtökohdat olivat todella hevoslähtöiset ja minä kyllä tykkäsin. Alaturparemmi jäi tunnin jälkeenkin kaapin perukoille, jos käteni on kova, niin annettakoon Fifille oikeus aukoa leipäläpeään.

Aloitettiin miettimällä erilaisia ohjasotteita: taakse vetävää, nostavaa, johtavaa ja epäsuoraa ohjasotetta. Kokeiltiin kaikkia, tehtiin eri ohjasotteilla voltteja ja mietittiin kunkin kohdalla, mihin osaan hevosta ote sai kuolaimen vaikuttamaan hevosessa.
Sitten pohdittiin mikä mahtaisi olla hevoselle miellyttävin tapa vaikuttaa. Suusta ei lähtökohtaisestikaan pitäisi vetää, mutta eipä se suoraan taakse suuntautuva ohjasote monestikaan liene sen mukavampaa.

Ihan jo alkutohinat saivat siis aikamoisen mietintämyssyn ratsastajien päähän: miten hevoseen olisi paras vaikuttaa ja mitenköhän sitä itse on tullut tehtyä...

Kävimme istunnan läpi pala palalta. Missä on jalan oikea paikka, miten kroppa kasaantuu, missä on pään hyvä olla... Seisottiin jalustimilla, laskeuduttiin alas. Saatiin tehdä pari toistoa, jotta palikat pysyivät koossa ja keho suorassa. Itselläni on ollut aika vaikeaa pitää jalka kuosissa, nyt kun on tullut ratsastettua taas yleissatulassa. Jalka karkaa helposti taakse, kuten kuvistakin näkee.

Siirryttiin raviin ja tehtiin molempiin suuntiin reilusti voltteja nostavalla ohjasotteella. Opetuksen "erikoisuus" oli siinä, että pohdimme vaikutustamme hevoseen, emmekä lähtökohtaisesti pyrkineet ratsastamaan hevosia pakettiin. Ulko-ohjasta sai antaa ihan reilusti, jotta hevosen oli mahdollista lähteä kääntymään vapaasti. Vasta kun hevoset olivat kunnolla vertyneet, sai ulko-ohjaa ryhtyä lyhentämään ja hevosta hieman kokoamaan.

Tehtiin myös sellainen harjoitus, että kevennettiin yksi askel alas ja oltiin kaksi ylhäällä. Rytmitaju kyllä löytyi, mutta kaiken muun hallinta tässä kevennyksessä olikin sitten asia erikseen. Harvoin olen todistanut tuollaisia valmennuksia, joissa ratsastajat ja valmentaja voivat nauraa ääneen ihan avoimesti. Huvittavaa se lähinnä oli, kun hevosen kääntäminen voltille ei ollutkaan enää niin helppoa.

 Firre yskähteli tunnin edetessä aika reilusti. Vähän vaivasi tämä seikka, sillä normaalisti ollaan otettu pari yskähdystä aina ratsastuksen alussa, perään pari pärskähdystä ja sitten ei mitään. Nyt köhähtely ei ottanut loppuakseen. Katariinan veikkaus tosin oli, että jos hevonen on ollut niin vähällä käytöllä kun se on ollut, ja joutuu nyt "oikeisiin töihin" niin p*ska lähtee liikkeelle sieltä rööreistä. Että sinällään ei mitään huolen aihetta.

Sainkin ottaa aina pätkän laukkaa kerrallaan ja antaa pojan kävellä hetken välillä. Sitten taas jatkettiin, kunnes tuli hyvä fiilis ja käveltiin. Fifi teki hommia todella, todella mielellään ja käyntipätkissä meinasi ihan kuumua, kun Koko sai viipottaa menemään ja hänen piti muka käppäillä vaan :D

Firre pehmeni ja parani, tämähän oli nyt kun tajuan, meidän ihka ensimmäinen kerta opettajan silmän alla. Haa! Loppua kohti kyllä alkoi poika väsyä, minkä huomaa kuolaimen taakse humpsahtamalla, kun toinen ei jaksaisi enää kantaa itseään. Hiki puski pintaan, vielä reilummin kuin talvikarvanallella normaalisti. Hän siis teki kovasti töitä ja oli muuten aika hieno.

Saatiin mukavasti kehuja. Nyt olen sitten Fifin henkilökohtainen fysioterapeutti, parannetaan poitsun kuntoa ja omaakin toki. Työmoraali on ainakin niin kohdillaan, että ei voi kuin olla tyytyväinen.

Albrechtin tunnille menen varmasti uudemman kerran jos vaan mahdollisuus tarjoutuu. Istuntaan ja hevosen&ratsastajan väliseen harmoniaan perustuva opetus on kyllä enemmän mieleeni, kuin suorituskeskeisyys. Tykkäsin!

Edistysaskelia

Vellottuani pari päivää totaalisen surkuttelun aallokossa, lienee aika ottaa itseään niskasta kiinni ja piristyä vähän. Vaikka olen kieltäytynyt kaksi päivää lähtemästä tallille, koska hevoset ovat typerä harrastus, on siellä edelleen Zeta, joka odottelee minua lässyttämään ja tarjoilemaan namia.

Ja onhan meillä mennyt viime aikoina aina vaan paremmin!

Olen hiljalleen päässyt siihen pisteeseen, että saan Zetan ratsastettua pyöreäksi ja rennoksi joka ratsastuksella. Vaikka kyseessä olisikin viimeiset viisitoista minuuttia, sekin on jo enemmän, kuin täysi ratsastuskerta pää pystyssä teputtaen, sinkoillen ja säpsyen.

Parhaimmillaan huomaan hevosen rentoutuvan heti alkuverkassa, jolloin hommat lähtevät rullaamaan hyvin heti alkuunsa. Onhan ratsastus kuitenkin enimmäkseen mentaalilaji, oma asenne ja mielentila on se avain onnistumiseen. Vaikka hevonen ei olisikaan hyvä, pitäisi sitä kuitenkin ratsastaa hyvin ja yrittää saada purettua se "huonous" mitä se milloinkin on.

Se mistä on tullut meidän uusin kehityskohta on Zetan takajalat. Ukko kun jää mieluusti töpsöttämään pienellä askeleella pohkeen taakse, ja luistaa siinä töistä tyystin. Ja huonosti keskittyvä kuski tyytyy tähän onnellisena, kun hevonen ei kiihdyttele eikä juokse alta. Noh, yhtä huonoja vaihtoehtoja molemmat.

Näitä uusimpia ratsastuskuviani katsellessa olin lievästi järkyttynyt itsestäni, mutta ilahtuin silti Zetan takajaloista. Toki työntöä takaa saisi olla lisää ja liike voisi olla aktiivisempaa yleisestikin, mutta on tässä jo parannusta nähtävissä.

Tosin en voi usko miten kehtaan nojata noinkin voimakkaasti eteen ja kuvitella silti istuvani suorassa. Hyi minä! Lisäksi käsien kantaminen voisi olla aika kova sana, eikö? Tämän tosin tunnistan siellä hevosen selässäkin, ja jopa korjailen käsiä monesti ratsastuksen aikana. Kai ne kädet sieltä jossain vaiheessa löytävät paikkansa, kun kyynärpääkin on hiljalleen alkanut pysyä taaempana.

Jiiiihaaa!

Jalkani asentoa en viitsi nyt edes tarkemmin kommentoida, koska se nyt vaan ei voi olla hyvä, jos lantio on mutkalla ja selkä notkolla. Notkoselkäni on asia, jolle valmennuksissa ollaan saatu tehtyä paljon ja ihan yhtälailla yksin ratsastaessa saan sen kyllä pyöristettyä paremmaksi, mutta oi ja voi, kun sitä näköjään lösähtää aina vaan... Tämäkin on onneksi tiedostamieni asioiden listalla, joten kehitystä voi toivoa puolen vuoden sisään.
Tosin olen toiveikas, että mun saan selän pyöreäksi, saan samalla lantion eteen ja sitä mukaan jalan alas. Ja eiköhän sitten ala näyttää jo luontevammalta tuo istuminen.

Näillä mennään, ja täytyy olla tyytyväinen jo tapahtuneisiin muutoksiin.