PeRan koulukisat

 Kisapäivä koitti. Huonosti nukutun, lyhyeksi jääneen yön jälkeen piti olla ennen aamukuutta jo hakemassa tyttöjä kyytiin. Sumuinen aamu oli liikenteen puolesta hiljainen ja matka taittui näppärästi. Tallilla odotti yllättävän puhdas hevonen, joka oli nopeasti puunattu ja letitetty. Ja sitten alkoi lastaus...

Firre ystävällisesti ilmoitti, ettei hän halua kiitoskaunis matkustaa mihinkään. Etujalat lastaussillalla jurotti paikoillaan hän, kunnes riittävän paineistettuna jatkoi matkaansa sivulle. Laidan liinan ja riimunnarun lukot napsahtivat rikki ja varpaita tallautui, kun hevonen kolmesti kyllä asteli koppiin, mutta rynni sieltä holtittomaa vauhtia taas ulos. Itsellä alkoi hermo kiristyä siinä rytäkässä aika kivasti. Luovutin hevosen hyvissä ajoin groomille ja jäin pitelemään liinaa sivummalle, koska hermostuneesta lastaajasta ei ole mitään iloa kellekään. Mutta eipä se tilannetta sen kauniimmaksi tehnyt.

Kun aikaa oli kulunut riittävästi, aloin olla jo niin nuttura kireällä, että luovutin ja pyysin tallin omistajaa apuun. Lyhyt hetki harrastettiin vielä väistötemppuja, kunnes Firre siirrettiin jalka kerrallaan lastaussillalle ja siitä koppiin. Halleluja, ja kirosanatulva.

Verkassa ulkokentällä

Oltiin lähtiessä niin pahasti aikataulusta jäljessä, että soitettiin kisapaikalle josko omaa starttia olisi mahdollista siirtää. Ihanat kisajärjestäjät totesivat vaan, että "ei ongelmaa" ja minut nakattiin luokan viimeisesksi. Huh helpotus.

Päästiin siis perille, käytiin maksamassa lähtömaksut ja katseltiin vähän ympärillemme. Kisapaikka oli todella kivan oloinen. Iso kenttä verkkaa varten, valoisa maneesi, siisti talli ja yleisesti hyvä fiilis.

Kun olinkin luokkani viimeinen, ei mitään kiirettä ollut. Katsottiin muutamat radat ja siirryttiin sitten purkamaan hevonen. Fifi sai maistella heinää, kuun pyyhkäistiin vikat pölyt pois ja pistettiin pappa kuntoon.

Siirryin verkkaan sen puolisen tuntia ennen starttiaikaa. Kävelin hetken, tein käynnissä vähän pysähdyksiä ja taivuttelin hevosta. Ravissa hölkkäsin vaan rennosti eteen, tein muutaman väistön ja fiilistelin tuntumaa ja hevosen reagointia apuihini. Kaikki toimi!

Verkan perusteella oli hyvä siirtyä maneesiin. Pyörin hallin päädyssä kahden ratsukon verran ja pörhälsin sitten suoraan tuomaripäätyyn. Suuri oli yllätys, kun Firre jäi toden teolla kyttäämään. Tuomaripäädyssä oli tosiaan myös katsomotila, buffa ja kaikki kauhut. En odottanut pappahevosen moisia katselevan, mutta kerrankos sitä hevosen suhteen väärässä on...

Lähtömerkki tuli valitettavan pian. Piti vaan pistää tsemppivaihde päälle ja antaa mennä. Homma levisi käsiin jo alkutervehdyksestä jatkaessa, kun Fifi ei olisi välittänyt jatkaa tuomaria kohti. Ja minä pungen. Ja tunnetusti hevosen on paha liikkua eteen saatika rennosti, jos ratsastaja pusertaa.

Ensimmäinen askeleenpidennys keventäen lähti mielestäni todella hienosti, fiilis selkään oli ihan WOW, mutta tuomarille se ei tietenkään ollut riittävä. Olen tosin jo melko sinut sen faktan kanssa, etten varmaan koskaan tule saamaan hevosta niin reilusti eteen, että se olisi yhdenkään koulutuomarin mieleen :D

Meidän pysähdys ja peruutus meni myös vähän vinksalleen. Pysähdys töksähti, kun en siinä koheltaessa osannut käyttää kuin yksinomaan kättä ja peruutuksesta tuli hyvin vaisu, pikkuruisin askelin suoritettu.

Radan huippuhetki olikin sitten oikean laukan nosto, josta saatiin 7. Täsmällinen, sanoi paperi. Itse laukka rullasi taas omaan makuuni hienosti, paremmin kuin aikoihin. Olin hetken kovin onnellinen siellä selässä. Useampaan otteeseen Firre tosin ehdotti, että siirrytäänkö raviin, jonka kyllä ennakoin ja sain hevosen pysymään laukassa, mutta videolta näkyy näissä kohdissa muutaman askeleen haparointi.

Molemmat laukkadiagonaalit myös tippuivat raville hitusen liian ajoissa. Laukan töksähtelyyn oli syynä epäilemättä oma istumiseni. Juuri tunnilla oli puhetta siitä miten istuntavirheet ja etenkin oikea jalka puristaessaan jarruttaa hevosta. Ja radalla kun ei ajatus kulje, niin mennään miten sillä hetkellä pystytään, eikä yhtään sen paremmin. Toisaalta myös se tuomaripäädyn lähestyminen jarrutti hevosta joka kerta, ja minun yrittäessäni punkea hevosta jalka krampissa oikeaan suuntaan jarrutin sitä lisää.

Lopputuloksena oli 58% ja rapiat. Huonoin arvosana 5, paras 7, eli täydestä katastrofista ei voida puhua, mutta hieman pettynyt olin. Jossittelu ei tässä kuitenkaan mitään auta, tämä nyt meni kuten meni.

Tuomarin kommentti oli, että hevosen takaosa on liian heikko, eikä jaksa kantaa askellajeja läpi täysin puhtaasti. Lisäksi eteenpäinpyrkimystä kaivataan lisää, as always.
Takaosa Firrellä on heikko, se nyt oli tiedossa. Mutta kaikki tahtirikot olivat mielestäni niitä, joissa hevonen meinasi rikkoa laukan raville ja pukkasin sen eteen kömpelösti.
Oli miten oli, kunnonkohotus ja fysioterapeutin määräämä treeni jatkuu. Kyllä sinne hanuriin vielä voimaa ja pyöreyttä saadaan, vaikka henki lähtisi!

Eipä siis jäänyt tästä keikasti kerrottavaa jälkipolville. Mutta kuten aikaisemmassa postauksessa totesin, tärkeintä olikin ylipäänsä päästä tämän elukan kanssa jonnekin. Ja nyt on pohjasuoritus alla, jatkossa suunta ylöspäin.

Ja jännittävintä ehkä: kuljetin ensimmäistä kertaa itse hevosta. Hiiahoi, raksi ruutuun!

Kiki Nybergin valmennus

Keskiviikkona oli kovin jännä päivä. Oli Firren ja siis meidän yhteinen debyytti kotitallin ulkopuolella, suunnattiin nimittäin Kiki Nybergin valmennukseen Primukselle.

Kuljetus oli aikamoinen savotta, kun vetoauton löytyminen meni turhan vaikeaksi ja päädyin lopulta vuokraamaan heppa-auton, joka toki vaati kuorma-autokortillisen kuskin. Mutkien kautta sain asiat järjestykseen, ja päästiin matkaan.

Fifin lastaaminen on ohjelmanumero itsessään. Pappamobiili ei ole periaatteessa mikään ongelmainen lastattava, hän vaan ei halua. Suostutteluun ja murahteluun menee tovi, mutta ihan omin neuvoin sain hevoseni autoon molemmissa päissä.

Innoissani ja peloissani purin hevosen Primuksella autosta, laitoin herran kuntoon ja hyppäsin kyytiin. Käytiin kävelemässä laidunten ympäri lenkki ennen tuntia ja oli jotenkin niin voittajafiilis, olin oman hevoseni kanssa toisella tallilla tepastelemassa... Niin kaukainen ajatus, joka onkin nyt totta.


Firre oli hieno, vähän katseli toki ympärilleen, että minnes hän on joutunut, mutta käyttäytyi todella hyvin. Toki ylväs seisonta aiheutta pientä ihailua, ja pariin otteeseen meiltä kysyttiin, mikäs hevonen se tämä on. Niin... Yleensä tuohon kysymykseen kerrotaan se (nuori) ikä, hyvä alkuperämaa (Saksa) ja jotain sukupuusta. Firren kohdalla ei ole oikein mitään kerrottavaa, pappa kun on jo iäkäs, latvialainen ruunanrupsukka, jonka suvussa ei ole mitään mainittavaa eikä kisatuloksia ei ole alla. No, kaunis hän on, ja rakkain.

Tunnilla ei tehty mitään ihmeellistä, peruskauraa. Ratsastettiin eteen, eteen ja vielä kerran eteen. Hevonen kahdella ohjalla ja pohkeiden välissä, eteen. Hieman pysähdyksiä ja voltteja.
Jouduttiin kyllä kunnon rääkkiin, kun ei saanut hölkkäillä omalla mukavuusalueella, vaan jouduttiin oikeasti töihin.

Tuntui melko hienolta löytää se tahti ja tempo, jossa saatiin kehut. Sitä sen kai pitäisi olla aina, määrätietoista ja jämäkkää etenemistä. Sain myös huutia tuntumasta, ratsastan turhan pitkällä ohjalla. Fifillä on suhteellisen pitkä kaula, joten saan oikeasti kerätä ohjaa kätösiini, jos haluan saada hevosta vähän lyhyemmäksi. Pariin kertaan ihmettelin, että miten niin "ohjat käteen" kun johan ne on, mutta kyllä niissä riitti lyhennettävää. Peräänkuuluttakaamme sitä surullisen kuuluisaa jämäkkyyttä, sitä kaivataan edelleen!

Kuvista ei ole kamalasti iloa, sen siitä saa kun ojentaa kameran miehelle, joka ei tiedä lajista tuon taivaallista :D  Onpahan kuitenkin todistusaineistoa, että paikalla oltiin.