Turhauttavan arka hevonen

Hoh hoijaa. Reilu kuukausi takana uuden tulokkaan kanssa ja johan on ollut menoa.

Hevonen kehittyy kivasti, asettuu kodiksi ja rauhoittuu, mutta samalla se todellinen luonne alkaa tulla esiin ja vieraskoreus kaikota. Alun alkaen oli tiedossa, että tässä on herkkä hevonen kyseessä, hakattu ja epäluuloinen, lisämausteena se kilpahevosen sielu, eli aikamoinen soppa.

Tyytyväinen mies harjoituslaitumella.

Kuten tiedämme, harva "hyvä hevonen" on helppo. Ukko on aika hyvä, sillä on tietty kipinä sielussa. Lisäksi tulee se keskieurooppalainen tyyli, että hevosia ei käsitellä (hoivata, talutella, rapsutella, hengailla), eikä ne aina osaa olla. Näitä olen nähnyt groomin roolissa jo monta saksan tuontia, mutta kivoja niistäkin ajan kanssa tulee.

Mutta kun hevonen on vähän hankala ihan pohjimmiltaan, sitä ei ole käsitelty ja sitten siltä on piesty kaikki luottamus ihmiseen, niin jo on. Meinasin yksi päivä repiä henkiset pelihousuni, kun otin hevosen hoitopaikalle, kumarruin harjakassille ja lähestyin hevosta harja kädessä, ihan normaaliin tyyliin ja hevonen lähti silmät muljuen peruuttamaan karkuun. Ei ollut vetopaniikki kaukana.

Tuulitukka ja huolestunut katse.

Olen yleisesti aika rauhallinen eläinten kanssa. Monesti myönnettäköön pinna hieman kiristyy, varsinkin jos eläin pelleilee jotain, mutta ärähdän kerran ja asian pitäisi olla selvä. Monesti pyrin siihen, että eläimeen ei tarvitse edes koskea: koiralle voi polkea kerran jalkaa tai naputtaa sormia. Hevoselle voi edellämainittujen lisäksi huitoa, heiluttaa sitä narua kuin kukkahattutäti konsanaan, mutta äänellä päästään jo pitkälle.

Tässä on kuitenkin käsissä hevonen, jolle ei pitäisi korottaa ääntä, huitoa, käyttää raippaa tai oikein mitään muutakaan. Hänellä on niin liioitellun dramaattinen reaktio kaikkeen, ja hän ihan oikeasti pelkää. Miten siinä komennat, kun valtava eläin vyöryy syliin?

Hän sai uuden kesäviitan, vatsaläppineen kaikkineen.

No joo, pakkohan sille on rajat asettaa ja kehtaan sanoa, että mieluummin annan hevoselle raipasta ihan kunnolla kuin joudun hengenvaaraan, mutta niin pitkälle en ikinä haluaisi minkään eläimen kanssa päätyä. Kyllä siinä kohtaa kun odotettavissa on oikeasti vaara, on kaikki keinot sallittuja, mutta kaikkia keinoja käyttäen ei saada hevosesta luottavaista. Enkä siis tarkoita, että kun hevosen halutaan luottavan, se saisi tehdä mitä vaan: onnellisella hevosella on rajat ja paikkansa. Mikään hevonen ei saa tulla päälle tai uhata ihmistä.

Tilanne meillä ei siis ole mitenkään yllämainitussa pisteessä, pistipä vaan tänään miettimään, kun hevonen metsikön ötököistä hermostuneena olisi halunnut vaan kirmata pois ja unohti minut siellä narun päässä. Se miten normaalisti toimisin ei tunnu hyvältä tämän elukan kohdalla. Pitäisi olla zen-tilassa, ilman mitään tunnereaktiota, tehdä toistoja tuhat ja muistaa vaan kiittää, ei torua.

Bongasin hänet ensi kertaa pötköttämästä <3

No, eihän tässä ole tosiaan mennyt kuin kuukausi. Meillä on aikaa rakentaa luottamusta ja löytää yhteys. Mutta välillä vaan harmittaa niin kamalasti. Hevonen kiipeää suunnilleen pitkin karsinan seiniä, juoksee kauhuissaan karkuun, kun lähestyit häntä riimu kädessä. Tai ötökkähuppu.
Mitä kaikkea tuo eläin on saanutkaan kokea?

Olkoon mitä vaan, sydän on parina päivänä sulanut, kun olen lähtenyt kohti tarhoja ja jätkä hörisee. Kyllähän ne ruoka-aikaan hörisee siellä kaikki kuorossa, mutta nämä yksittäiset moikkaamiset, kun muita ei ole paikalla. Ah ja sata sydäntä. Lisäksi olen saanut ensimmäisiä kertoja harjata hevosen pään ilman keskustelua, nykimistä tai muuta oheistoimintaa. Se antaa koskea itseensä.
Eiköhän meistä vielä sydänystävät tule.

Hellehyppyjä

Sain jonkun hulluuskohtauksen eräs päivä ja kyhäsin kentälle kaksi pikkuestettä. Otin muutamia hyppyjä ja homma rullasi tosi kivasti. Omaksi yllätyksekseni minua ei jännittänyt oikeastaan yhtään ja pappa oli varsin mielellään menossa, joten kokemuksesta jäi kerrankin hyvä fiilis.

Niinpä saadessani miehen mukaan tallille kameran taakse, otin vähän pätevämmät estetreenit ohjelmanumeroksi, kun oli todistusaineistoa tulossa. Helle helli ja olin hiestä märkä jo varustaessani hevosta, joten kovin rankkaa rupeamaa ei voinut toteuttaa, ettei molemmat saada lämpöhalvausta.

Vaikka pahin kauhu ja jännitys oli väistynyt, en sittenkään ryhtynyt nostamaan estekorkeutta liiaksi. Isoin este oli varmaan sen 60cm, joka on minulle jo ihan tarpeeksi. Lisäksi näillä pikkupompuilla saadaan kivasti omaa estepelkoa taltutettua ja hevosellekaan ei tule mitään paineita. Niinpä ehkä tulevaisuudessa voidaan hypätä isompaakin, kun pienillä esteillä saadaan itseluottamusta ja rutiinia molemmille.

Oli kovin hauska huomata, että Firre vähän innostui hommasta ja laukka pyöri isosti ja reippaasti eteenpäin. Hypyt olivat myös tosi hyviä ja pyöreitä, niitä kamalia jumbohyppyjä, joissa lähdetään liian kaukaa ja korkealta ei tullut kuin yksi. Niinpä en itsekään ollut tippumassa kyydistä, joka on lähtökohtaisesti aika hyvä tavoite ;D

Olen päättänyt käyttää esteillä kuolaimettomia suitsia, joka on toimiva ratkaisu meille. En joudu ahdistumaan pelosta, että jään hypyssä jälkeen ja suuhun kiinni. Eihän noissa kuolaimettomissakaan ole tarkoitus roikkua, mutta samaa nipistystä noilla ei kuitenkaan saa aikaan, kuin jos kuolaimesta nykii.

Samalla minusta tuntuu, että hevosellakin on luottavaisempi olo. Epäilemättä olen ne meidän harvat hyppykerrat kiskaissut Firreä suusta muutman kerran, kun hypyt ovat olleet niin holtittomia. Nyt taas sujui niin pehmoisesti, että ihmetyttää. Hyvä vaan ja näillä mennään!

Paikoitellen kyllä sopisi myödätä reilummin. Yritys pitää joku tuntuma esteelläkin, ettei vaan heitä ohjaa pois ja jätä hevosta yksin, johtaa tähän. Opettajaahan tässä hyppyhommassa tarvittaisiin, mutta tavallaan en yhtään innostu ajatuksesta, koska pahoin pelkään, että opettajan silmän alla alkaisi taas ahdistaa ja jännittää. Jos en saa itse päättää miten tulen ja mitä tulen, voi hyvinkin tulla pupu pöksyyn. Näin itsekseen kun menee, ei ole mitään paineita eikä pakkoja.

Superpappa loikki tosiaan innokkaasti ja yritin saada neljän esteen kokonaisuudesta jonkinlaista rataa aikaan. Estekalustoa ei uudella tallilla ole liikaa, eikä kenttäkään ole sen kokoinen, että sinne kannattaisi virittää kamalaa määrää esteitä. Mutta näistä neljästä pikkupystystä sai aika kivasti erilaista tehtävää, kun vaihtoi matkan varrella suuntaa ja jatkoi vaan.

Totuuden nimissä minulla oli hauskaa. Ja tuli ihan sellainen fiilis, että mikäs tässä olisi kisoihin lähtiessä, se 50-60cm taittuisi ihan helposti, jos säädöt ovat tällaiset. Tiedä sitten vaikka joskus käytäisiin jopa hyppäämässä jotkut pikkukisat... ;)

Ainakin viikkorutiiniin saavat puomit/pikkuesteet kyllä tulla. Hevonen liikkui niin paljon innokkaammin eteen kuin on nyt sileällä tehnyt, että sillä selvästi oli hauskaa. Ja kun oli minullakin, niin mikäs siinä. Ainakin herran kunnonkohotusprojektiin sopii hyvin tämä.

Puuta koputellen, että kunnonkohotus saa nyt jatkua ilman keskeytyksiä. Pihattoon siirtymisen jälkeen F on nimittäin ollut kokonaan oireeton. Alkaa melkein tuntui ihan tavalliselta arjelta meidän elo. Jos kohta uskaltaa huokaista helpotuksesta?

Hippo Memorial 2015 (osa 2)

Hippo Memorialin toisena päivänä oli vuorossa esterata. Oltiin ilmoittauduttu matalimpaan luokkaan, eli 50cm. Päivä lähti leppoisammin käyntiin kuin edellinen, tein osani aamutallista ja laittelin hevosen kuntoon.

Aivan liian löysää etenemistä...

Verkassa köröteltiin hyväntuulisesti menemään ja otettiin parit verkkahypyt, jotka olivat tosi huonoja. Okserille otettiin kielto, ja tästä pelästyneenä otin toisen lähestymisen vielä huonommin, ja uusi kielto. Muilta alkoi kuului ties mitä kannustus- ja käskyhuutoa, että nyt menoksi, raippa kehiin, eteen, mars, vauhtia, päättäväisyyttä... Pissat housussa (ei sentään kirjaimellisesti) pistin jalan kiinni ja usutin hevoseni okserista yli. Tapu tapu, hieno poika, ja omaa vuoroa odottamaan.

Ja töksähdys.

Radalle meno pelotti. Olin kylläkin päättänyt hevosta harjaillessani, että tämä on viimeinen estekisa johon lähden mukaan, että tästä kun selvitään olen vapaa. Jos pelottaa ja jännittää, eikä ole hauskaa, lienee melko turha kiusata itseään ja hevostaan väkisin.

Hyppelöintiä pitäisi harjoitella ihan hissukseen, kenties antaa jonkun osaavan hypätä tuolla hevosella, että sen oma draivi säilyisi positiivisena. En nimittäin usko, että minun kanssa hyppääminen on Fifille erityisen hauskaa, kun selässä on suolapatsas, joka ei hengitä tai jousta.

Sitten mentiin. Ensimmäinen este (kuva yllä) ylitettiin jumbohypyllä, toinen tuli hienosti. Kolmannelle saatiin vähän huono tie ja Fifi kieltäytyi/meni ohi. Eipä muuta kun uutta lähestymistä kehiin ja yli meni, tosin kovin huonolla tyylillä (kuva alla). Nauratti katsoa tuota kuvaa, on se niin vaikeaa kun ei vaan osaa...

Loppurata menikin siivosti, mutta saadut virhepisteet veivät palkintopallilta. Hevonen oli hieno, sen asenne ja nöyryys ilahduttavat aina uudestaan.

Fifi pääsi ponikavereidensa kanssa tarhailemaan siksi aikaa, kun hoidin toimaritehtävät ja ihastelin rohkeita ratsukoita, jotka posottivat hyvällä meiningillä isompia luokkia läpi. Hyväntuulisuuden nimissä hain heppaseni vielä vähän kävelemään ilman satulaa kentän ulkopuolelle.

"En varmana poseeraa" terveisin Fifi Fifanderos

Valitettavasti operaatio selkäännoususta ei ole kuvia. Minä töppöjalka en pääse tuon olennon selkään satulatta ilman jakkaraa, joten toteutin operaation tarhassa, muiden ponien hyöriessä ympärillä, toivoen, ettei uljas musta karkaa alta, kun kiipeilen kaivon reunalla. Yksi osio lisää sarjaamme "Turvallisesti hevosten kanssa".

Estehyppelöt

Meidän estedebyytti Firbulan kanssa oli tosiaan Ponikoulun pääsiäiskisoissa, ilman sen erityisempää treeniä. Hevonenhan osaa hypätä, hyvällä tyylillä ja ainakin metriä. Kuski kun vaan ei osaa, oikein millään tyylillä ja mieluiten pikkuristikoita.

Noh, tulevan viikonlopun Hippo Memorial-kisoissa on kuitenkin koulu- ja esteosuus ja molempiin lajeihin osallistuvat kisaavat myös yhdistetyssä mittelössä. Niinpä minun oli pakko (mikä pakko?!) ilmoittautua myös esteille, pienimmän luokan ollessa 50cm. Joka nyt ei ole yhtikäs mitään, mutta minkäs teet, kun pelottaa.

Ajattelin tällä erää kuitenkin valmistautua sen verran, että käyn edes kertaallen hyppäämässä poitsun kanssa ja vähän kokeilen miten homma sujuu. Edellisen koitoksen ongelmahan oli siinä, että könötin jäykkänä selässä ja nappasin hyvissä ajoin harjasta kiinni valmistautuen hyppyyn, jolloin hevonen ponnisti sitten niiltä sijoiltaan valtavia loikkia. Ja hyvä hevonenhan se on, jos ratsastaja lähtee ylittämään 140cm okseria, niin hevonen hyppää sen mukaisesti. Ainut vaan, kun estekorkeudesta vähennetään se metri, ei ehkä ole tarpeen lähteä niin tosissaan hyppäämään.

Noh, kannoin eilen kolme estettä kentälle, viritin ne tasan siihen 50cm korkeuteen ja naureskelin miten pieniä ne lopulta olivat. Lastenleikkiä, piece of cake, hahhaa.
Sitten pääsin hevosen kanssa kentälle ja sieltä selästä käsin katsottuna alkoi taas kauhistuttaa.

Hyvä tuuri oli siinä, että Sonja osui samaan aikaan ratsastamaan ja meidän otettua eka hyppy, joka oli juuri tätä GP-kerrostaloja-hyppäämässä-tyylinen superloikka, hän kannusti oman tekemisensä lomasta meitä ottamaan uusiksi ja vähemmällä yrittämisellä omalta osaltani. Ja sieltähän löytyi sitten jo parempi tatsi hommaan.

Itse kun pelkään niitä huonoja hyppyjä ja sitä mahdollista esteen sekaan lentämistä niin, että lantio murtuu, yritän ihan liikaa. Vaikka tiedän, että esteet ovat kovin pieniä ja iso hevonen pääsisi noista melkeinpä kävellen yli, olen silti itse hyppäämässä sitä 140-rataa. Ei näin. Sain suosituksen, että josko vaan laukkaisin radan läpi, hevonen kun ylittää nuo risut yhdellä isommalla laukka-askeleella ilman mitään huikeita ponnistuksia ja minun hurjaa etunojaa.

Tällä ajatuksella saatiin vähän tasaisempia hyppyjä, kun istuin ihan pystyssä esteelle asti. Fifillä on silti iso hyppy ja siellä nyt pitää vaan olla mukana. Tuolla hyvällä estesatulalla tosin koin olevani isoissakin hypyissä aika hyvin mukana, kaulalle en päätynyt kertaakaan (kuten viimeksi...). Huonoja lähestymisiä tosin tuli muutama, kun hevonen joutui itse päättämään ponnistuspaikan.

Minä en vaan ole esteihmisiä. Tunnille sitä pitäisi mennä, Ponikoulullahan käy mm.Jose Bernandes, joka nyt on aika huippu valmentajana. Mutta kun minua pelottaa aivan liikaa, että yksiskään valmentaja ei antaisi minun hömppäillä noita miniesteitä, ja sitten tulisi itku ja hätä. Muistaakseni en ole tähän mennessä ikinä itkenyt hevosen selässä, mutten ollenkaan yllättyisi tästä, nimenomaan estetunnilla.

Yritin ottaa hänestä kivaa uljas esteratsu & uusi otsapanta -kuvaa, Firre oli eri mieltä.

Vaikeaa siis oli, mutta todistin itselleni, että kyllä me pärjätään. Vaikeaa oli hevosellakin, Firre nakkeli päätään aika reilusti, olettaakeani ötököiden takia, tai ainakin toivon niin, ettei nyt ole mitään uutta ongelmanpoikasta kehissä. Aurinko kyllä porotti kirkkaalta taivaalta ja kevään ensimmäiset pikkukärpäset olivat ihan tosissaan hevosen kimpussa.

Firren pitää ehkä ruveta käyttämään korvahuppua, jos häntä niin kovasti ärsyttää öttiäiset. Ja minä en ole aivan varma miten se hänelle puetaan, hän kun on hieman herkkä päästään, eikä tykkää korvien sorkkimisesta sitten laisinkaan.

Hieno poniini!

Sunnuntai meni aikalailla kellon ympäri tallilla. Aamutalli, ratsastus, päiväruokinta, yleinen pörräily ja hoitelut sekä syöttelyt. Päädyin päivän päätteeksi vielä ottamaan Laikku-ponin syömään vähän vihreää, kun häntä ei oikein kukaan halua käsitellä. Hoitajatytöt käyvät ahkerasti syöttelemässä heppoja, mutta Laikkuun ei kukaan uskalla koskea, kun poni osaa olla niin kovin tuhma. Itse olen melko ihastunut häneen, koska hän on ylöeisesti kovin järkevä ja hieno, siinä missä monet muut ovat hermoheikkoja apinoita esim. kovalla tuulella. Tosin minua hän ei olekaan koskaan yrittänyt näykkiä tai jyrätä, mutta enpä minä sinne karsinaan satulan kanssa ängekään. Laikku on hieman väärinymmärretty, kun hän on tuollainen pieno söpöläinen, mutta luonne ei olekaan mikään lastenponin, vaan ihan sellainen vaativan, omantunnonarvoisen urheiluhevosen. Anyway, ponin tuhmuudet mielessä viritin ponin Ruskeasuon tyyliin ketjunaruun, hanskat käteen ja raippa mukaan, kaikki ihan turhaan, ponny oli kiltti ja kovin tyytyväinen päästessään vihreälle <3  Mahtava aurinkopäivä!