Nutturaa löysemmälle

Pitää muistaa vähän höllätä, muuten ei kohta veri kierrä.

Nyt viikonloppuna olisin ollut Primuksella pari päivää Kikka Suomion haukansilmän alla, jos hommat olisi menneet kuten suunniteltu. Olisin saanut fiilistellä reissaamista oman hepan kanssa, vierasta tallia ja ihastelevia ihmisiä, jotka haluaa jutella minun hepastani ja saanut opetusta, joka on suoruudessaan ja ehdottomuudessaan korvaamatonta.

Mutta kun ei, niin sitten ei. Painelin tiistaina Kainulaisen valmennustunnille, valmiina loistamaan, mutta Firrelle ei iskenyt pelkkä yskä, vaan hinkuyskä. Mistä pirusta se pamahti, en tiedä, mutta lopputulemana päästin pari kyyneltä, kun tuntui niin pahalta kuunnella pojan köhää, kuten tuntea allaan se hengityksen raskaus. Siinä parkuessani piti todeta, että josko jätetään valkut väliin ja varataan aika klinikalle.

Klinikka-aika saatiin vasta keskiviikolle, sitä odotellessa olen hissukseen liikutellut Firreä, tuplannut yrittimömmöt ruokaan ja sunnuntaihin mennessä yskä oli taas hiipunut pariin alkuverkassa tapahtuvaan köhähdykseen. Tiedä ja näe, ei riitä ymmärrys tälle keuhkovammalle. Tosin on ehkä ihan hyvä jos köhä on ohi tähystykseen mennessä, lääkäri ehkä jopa näkee keuhkojen pinnan kun limaa ei ole kaikkialla. Ehkä me jopa saadaan joku diagnoosi?
Eihän se tuomio asiasta sen kauniimpaa sinällään tee, keuhkoissa on ongelma, eikä se nimeämällä paremmaksi muutu, mutta tavallaan olisi ihana kuulla, että peli ei ole täysin menetetty, keuhkorakkulat eivät ole tuusan nuuskana, tilanne ei olisi satavarma-pitkälle edennyt-paha-puhkuri.

Sattuipa niinkin, että sunnuntain aurinkoinen päiväratsastus päättyi parin huikean suuren esteen ylittämiseen, kuolaimetta, koulusatulalla... Huristeltiin omiamme, kun toiselle ponille pistettiin pari pikkuestettä kentälle ja johan tämä tätiratsastaja innostui, että pitäiskö uskaltaa. Tytöt kentän laidalla kannustivat kovasti, että antaa mennä vaan ja johan mentiin.

Tuossahan ei nyt ole taas mitään ihmeellistä, ja pikkutyttöjäkin naurattaa, mutta minulle kun jäi niin paha maku suuhun viimekertaisesta hyppäämisestä, joka oli pelottavaa ja tuskaisaa ja vaikeaa, niin tämä oli taas hauskaa ja hyväntuulista. Olin meistä molemmista aika ylpeä, ja tulin niin hyvälle tuulelle kun katselin tyttöjen ottamia videopätkiä, missä itse kehun hevosta kovaan ääneen lässyttäen ja me saadaan aploditkin, tämä oli hyvä juuri näin!

Ei tämä arki tuon hevosen kanssa nyt oikein vastaa odotuksiani, mutta minkäs teet. Hevosen ehdoilla on mentävä, olin sitten toivonut tältä yhteistyöltä mitä vaan. Nutturaa löysemmälle ja puskailemaan.

Kyllä on karvoihin (ja kavioihin) katsominen...

Olen saattanutkin aikaisemmin mainita, että Firrellä on hieman kuivat kaviot. Seikka oli ostettaessa ihan tiedossa, kesää kohden kavio kuulemma kaipaa vähän rasvaa. Alles klar, minähän tarkkailin pojan monoja ja pistin rasvaten, sitten öljyten, kavion pinta sai kivan kalvon ja näytti hyvältä.

Vitivalkoinen & litimärkä ruunuraja.

Sitten tuli Suomen Kesä, monsuumisateet ja loputtoman märkä laidun. Ja kas vain (sanoi kasvain) hevoset seisoivat kosteassa koko ajan ja Firren ruunuraja pehmeni liotessaan. Pehmeä ei riitä enää kuvailemaan sitä hyytelönomaista rakennetta, jota kavioiden kannat olivat. Ja tämä hyytelö lähti repsottamaan, tai repeämään, jos nyt hyytelön voi kuvailla noin tekevän.

Hyytelökanta.

Ensin soimasin itseäni, että olin öljyllä pehmittänyt kaviot tuusan nuuskaksi, mutta kyllä tästä oli kiittäminen luontoäitiä. Löllöt kannat saivat suihkauksen sädemätään (tai johonkin vastaavaan ruttoon) tarkoitettua dry feet-myrkkyä ja olivatkin seuraavana päivänä jo siistimmät. Repeämään lähtenyt hyytelö on kuitenkin kuivanakin repeämässä. Nyt toivotaan, ettei repeä, koska siinä lähtee melko varmasti enemmän kuin pelkkä palkeenkieli irti. Ai piru.

Kavio on taas kuiva, sopii rasvata. Mutta nuo kannat... huoh.

Lisäksi huomasin tovi sitten, että Firbulan niskasta oli lähtenyt karva kulumaan. Suitset istuvat mielestäni hyvin, ovat puhtaat ja hevosen pääkin harjataan aina (ja nyt vielä tuplahuolellisesti), mutta karva jatkoi katoaan. Niinpä viritin niskahihnaan pehmusteen, joka on tietysti sen vaivaisen pari senttiä liian lyhyt ylttääkseen molemmin puolin riittävän pitkälle. Olkoot, karva suojaa nyt ainakin toisen puolen herran pääkopasta.

2cm pidempiä pehmusteita, please?

Koska kahta ei näköjään ole ilman kolmatta, huomasin tänään, että hevoseni hännästä on hävinnyt tuppo. Kaakit ovat ulkona kellon ympäri, hän ei oikein mihinkään ole päässyt peräänsä hankaamaan, joten kovin on vaikea käsittää mitä on käynyt. Iho ei ole rikki, ei haavaa eikä hankaamiseen viittavaa haavaumaa, mutta häntämarto on kivan laikun verran kalju. Anna mun nyt kaikki kestää... Putsaus ja pihkarasvat pintaan, tarkkaillaan mystisiä ihomuutoksia.

Muuliterveisin, Fifi.

Pappamobiilin syntymäpäivät

Eilen juhlittiin Firren 17v -synttäreitä. Pappa sai kuivahtaneen vaniljapullan, joka oli kuitenkin pahaa, ja paras ystävänsä Helmi sai lopulta syödä liki koko "synttärikakun", reilu pappa ;)

 

Suruja ja murheita on taas riittänyt, mutta kerrottakoon niistä vasta seuraavissa postauksissa. Iloisiakin asioita riittää, löydettiin nimittäin meille vuokraajat tiimiin, ja voin huokaista pienesti helpotuksesta, että pojan liikutus sujuu toivottavasti saumattomasti nyt.

Kiki Nybergin valmennus

Keskiviikkona oli kovin jännä päivä. Oli Firren ja siis meidän yhteinen debyytti kotitallin ulkopuolella, suunnattiin nimittäin Kiki Nybergin valmennukseen Primukselle.

Kuljetus oli aikamoinen savotta, kun vetoauton löytyminen meni turhan vaikeaksi ja päädyin lopulta vuokraamaan heppa-auton, joka toki vaati kuorma-autokortillisen kuskin. Mutkien kautta sain asiat järjestykseen, ja päästiin matkaan.

Fifin lastaaminen on ohjelmanumero itsessään. Pappamobiili ei ole periaatteessa mikään ongelmainen lastattava, hän vaan ei halua. Suostutteluun ja murahteluun menee tovi, mutta ihan omin neuvoin sain hevoseni autoon molemmissa päissä.

Innoissani ja peloissani purin hevosen Primuksella autosta, laitoin herran kuntoon ja hyppäsin kyytiin. Käytiin kävelemässä laidunten ympäri lenkki ennen tuntia ja oli jotenkin niin voittajafiilis, olin oman hevoseni kanssa toisella tallilla tepastelemassa... Niin kaukainen ajatus, joka onkin nyt totta.


Firre oli hieno, vähän katseli toki ympärilleen, että minnes hän on joutunut, mutta käyttäytyi todella hyvin. Toki ylväs seisonta aiheutta pientä ihailua, ja pariin otteeseen meiltä kysyttiin, mikäs hevonen se tämä on. Niin... Yleensä tuohon kysymykseen kerrotaan se (nuori) ikä, hyvä alkuperämaa (Saksa) ja jotain sukupuusta. Firren kohdalla ei ole oikein mitään kerrottavaa, pappa kun on jo iäkäs, latvialainen ruunanrupsukka, jonka suvussa ei ole mitään mainittavaa eikä kisatuloksia ei ole alla. No, kaunis hän on, ja rakkain.

Tunnilla ei tehty mitään ihmeellistä, peruskauraa. Ratsastettiin eteen, eteen ja vielä kerran eteen. Hevonen kahdella ohjalla ja pohkeiden välissä, eteen. Hieman pysähdyksiä ja voltteja.
Jouduttiin kyllä kunnon rääkkiin, kun ei saanut hölkkäillä omalla mukavuusalueella, vaan jouduttiin oikeasti töihin.

Tuntui melko hienolta löytää se tahti ja tempo, jossa saatiin kehut. Sitä sen kai pitäisi olla aina, määrätietoista ja jämäkkää etenemistä. Sain myös huutia tuntumasta, ratsastan turhan pitkällä ohjalla. Fifillä on suhteellisen pitkä kaula, joten saan oikeasti kerätä ohjaa kätösiini, jos haluan saada hevosta vähän lyhyemmäksi. Pariin kertaan ihmettelin, että miten niin "ohjat käteen" kun johan ne on, mutta kyllä niissä riitti lyhennettävää. Peräänkuuluttakaamme sitä surullisen kuuluisaa jämäkkyyttä, sitä kaivataan edelleen!

Kuvista ei ole kamalasti iloa, sen siitä saa kun ojentaa kameran miehelle, joka ei tiedä lajista tuon taivaallista :D  Onpahan kuitenkin todistusaineistoa, että paikalla oltiin.

Hyvä ratsastus, parempi mieli!

Meidän ratsastukset etenee yleensä melkolailla samassa kaavassa: löysä verkka - napakka työskentelyhetki - päivästä riippuen reippaat tai täi tervassa-tyyppiset loppuravit.

Aloitan yleensä käynnissä tekemällä jotain simppeliä, vähän väistöjä tai etu/takaosakäännöksiä irrotteluna. Siirryttyäni raviin teen ihan fiiliksen mukaan väistöjä, avoja ja ympyröitä. Laukassa alkuun vaan pääty-ympyröitä ja eteenratsastusta. Verkassa on hyvä välillä mennä ihan pitkällä ohjalla eteen vaan. Hurlumhei. Meidän kohdalla usein tarpeen siksikin, että Firre saa yskittyä minkä yskittää, mutta pystyy jatkamaan liikkeessä.

Työskentely on meillä hyvin harvoin ennalta päätettyä, olen mennyt todella fiilispohjalta. Joskus iskee kunnianhimo ja tehdään jotain harjoituksia harjoitusravissa, lonkka krampaten ja periksiantamatta. Toisinaan tyydytään kevennellen vähän jumppaamaan, kunhan hevonen on hereillä ja itse keskityn siihen, mitä sitten yritänkään toteuttaa. Kuitenkin niin, että aina tehdään edes jotain "töitä". 

Video on ensimmäinen elävä kuva jota olen itsestäni ja Firrestä saanut nähdä. Yritän pysyä positiivisena ja todeta, että "voisi näyttää paljon pahemmaltakin". Josko sitä oikeasti pyrkisi näkemään huonojen puolien lisäksi myös ne hyvät, huomata virheiden ohessa myös edistyksen.

Pätkällä teen volttiharjoitusta, jonka olen ajatellut hyväksi treeniksi vahvistamaan Fifin takaosaa. 

Haluaisin tietää mitä teen tässä kuvassa?! :D

Loppuraveissa pyrin aina saamaan hevosen venyttämään rennosti eteen-alas. Firren kanssa tässä on "ongelmaksi" muodostunut se, että kun antaa ohjaa, levähtää koko hevonen muuliksi, eikä venytä enää yhtään mitään, ei askelta, ei ylälinjaa, eikä kaulaa. Niinpä ollaan harjoiteltu kevyttä tuntumaa puolipitkällä ohjalla, josko poika vähän jaksaisi vielä yrittää.

Fifi on kyllä niin harvinaisen mukavuudenhaluinen, että se on melkein huvittavaa. Vaikka herra on niin kovin nöyrä ja tekee tasan mitä pyydetään, se kehtaa silti aina ehdottaa, josko ei tarvitsi tehdä mitään. Jos annetaan kerta ohjaa, niin voisiko sitten saada ihan kaiken? Ja jos kerran kävellään porttia kohti, eikö siihen voisi ottaa stoppia saman tien?

Rakas möhmelö. Vähän mietin, pitäisikö sitä olla enemmän tavoitteellista reeniä, tuntisuunnitelmia ja ajatusta mihin ollaan menossa ja mitä sen eteen tehdään. Toisaalta meidän fiilispohjainen eteneminen ei aseta mitään paineita: jos hevonen on innokas, voin tehdä enemmän, jos olen itse rättipoikki, ei ole pakko vääntää dressagea veren maku suussa.

Ripaus lisää puhtia voisi kyllä tehdä hyvää...

Hyvää juhannusta!

Keskikesän juhla näyttää jokseenkin sateisen harmaalta, ainakin täällä etelässä, mutta meillä paistoi tänään ainakin omassa sydämessä aurinko. Hipsin laitumelle ja ihmettelin, kun Fifiä ei näy.

Eilisen kaatosateen jäljiltä maa oli edelleen jokseenkin märkä, mutta sadetakkiin puettua Firbulaa ei näyttänyt haittaavan. Kuikuilin hetken, että onko tuo raato tosissaan minun, mutta siellä se pötkötteli, niin kovin tyytyväisenä.

Lähestyin varovasti, ja pääsin tosiaan rapsuttelemaan ja pusuttelemaan pappaa. Ei ollut kiire mihinkään. Vallan liikuttava hetki.

Kauneudesta pidetään huolta savinaamiolla, toimii näemmä niin kasvoihin kuin jouhiin ;)

Ihana tietää, että Fifi on kotiutunut kunnolla ja tuntee olonsa turvalliseksi ruunaporukassa, kun uskaltaa rötköttää laitumellakin.

Letkeää juhannusta, älkää hukkuko (tai pudotko heppasten kyydistä)!

Voi riemua!

Lauantai oli superpäivä.

 Ulkona oli oikeasti kuuma ja hevonen oli vähän veto pois, mutta tyydyin sitten hölkkäilemään rauhalliseen tahtiin. Erikoisten kiemuroiden sijaan tehtiin ihan vaan siirtymisiä ja osittain olin hyvinkin tyytyväinen, niin hevosen tekemiseen kuin omaan istumiseeni.

Parasta kuitenkin oli se, että Firbula yskähti vaan pari kertaa, vasta hengästyttyään, eikä köhä sitten jatkunut pidempään. Tuli suorastaan toiveikas olo, että kenties tuo otus säilyy ihan käyttökunnossa peloistani huolimatta.

Edellisenä päivänä päädyin ensimmäistä kertaa juoksuttamaan Firren ihan liinan päässä. Jäbä oli tosi pro, siirtyi helposti ympyrälle eikä keksinyt mitään erikoistempauksia. Juoksuttaessakin teetin pojalla siirtymisiä, jotta homma ei menisi pelkäksi kehän kiertämiseksi.

Lisäksi olin varsin tyytyväinen Firren suhtautumiseen juoksutusapua kohtaan. Tuo kyseinen apuohja on minusta ihan voittaja, kun ohjaa hevosta melko lempeästi pyöreämmäksi ja eteen-alas. Voihan tuonkin toki säätää liian kireälle, kuten minkä tahansa viritelmän, mutta sopivassa mitassa tämä on minusta paras.

Olen aikaisemmin "joutunut" käyttämään mm. sivuohjia, jotka ovat omaan makuuni niin turhin keksintö ikinä... Pessoa on myös henkilökohtaisella mustalla listallani, mielestäni tuo naruviritelmä joka nykii hevosta persuksista suuhun on vaan typerä. Paljonhan näitä erilaisia apuohjia näkee käytettävän, eli ovat niitä ainaisia makuasioita, joista on paha lähteä väittelemään.

 Nyt näyttäisi siltä, että hevosen vointi pysyy parempana päivittäisellä liikunnalla. Vaikka olisi kiva antaa hevoselle vapaapäiviä nauttia pellossa villihevosen elämää, se ei tee hänelle hyvää. Päivittäin pitää tehdä jotain, että röörit pysyy auki ja happi kulkee.

Niinpä otetaan juoksutus/irtojuoksutus viikko-ohjelmaan, että hän saa satulattoman päivän kuitenkin. Lisäksi pitää yrittää päästä maastoon viikottain, jotta liikutaan myös tekemättä töitä. Jospa näillä eväillä pysyisi mieli virkeänä ja kunto hyvänä?

 Tätä sopii ainakin toivoa, sillä meillä olisi nyt tulossa parit aika jännät valmennukset, joita odotan niin innolla, etten meinaa pysyä pöksyissäni. Toisaalta on turha lipaista ennen kun tipahtaa, kaikki suunnitelmat voivat helposti mennä pipariksi jos hevosen kunto niin määrää. Katsellaan ja ollaan toiveikkaita!

Taistelu itikoita vastaan

Kesä on täällä, ainakin itikoiden osalta. Fifillä oli vatsanalunen syöty ruvelle alta aikayksikön, heti kun pojat pääsivät laiduntarhaan totuttelemaan vihreään. Varsinaisen laidunkauden alettua on ukko ollut selvästi öttiäisten mieleen, mutta hänen paukamansa ovat olleet melko hillittyjä, ainakin kun vertaa joihinkin muihin tallin hevosiin, joiden ryntäät näyttävät perunapellolta.

Pelkkä ötökkämyrkkysuihke ei minun mielestäni toinna paljoakaan, vaikka niitä sittenkin ahkerasti käytän. Kai nekin jotain karkottavat, en uskaltaisi ihan ilmankaan jättää hevosta yöksi ulos.

Nyt olen kuitenkin ottanut uudet aseet käyttöön. Terva- ja pikituotteet ovat monen mielestä parhaita, enkä taaskaan epäile luonnontuotteita ja niiden toimivuutta. Tosin en ole kovin innostunut valelemaan hevosta pikiöljyyn...

Yksi ihan supertuote onkin tämä (ihmisille tarkoitettu) terva-pihkavoide. Tätä olen sivellyt kaikkiin naarmuihin ja ryntäisiin. Yksi Fifin iilmatohoidon purentakohdista oli vähän tihkunut ja houkutellut ilmeisesti paljon öttiäisiä, jotka olivat pureksineet ihon uudemman kerran rikki. Tällä olen saanut kyseisen haaverin hoidettua ja pidettyä itikat uudemman kerran poissa.

Voide on hintavaa, mutta varsin riittoisaa, sitä ei tarvitse läträtä ja kiinteä koostumus tekeekin liikakäytöstä hieman haastavaa. Samalla voi sivellä omiin hyttysenpuremiin parannusta, jos on tarpeen. Suosittelen!

Ovelin ideani oli kaviorasvan uusiokäyttö! Tämä tervarasva toimii nimittäin kavioita paremmin hevosen jalkovälissä. Fifin kaviot kuivuvat näin kesäaikaan, mutta en vakuuttunut tämän rasvan ominaisuuksista, tosin en jaksanutkaan päivittäin pestä ja kuivata ja rasvata pojan koipia. Joku tallilla vapaassa käytössä oleva kavioöljy on tehnyt tehtävänsä kiitettävästi, joten tämä rasva pääsikin sitten toiseen käyttöön.

Olen vallan ronskisti sutinut tervarasvaa hevoseni jalkoväliin, ja kas, ennestään ollut rupi pehmeni ja hävisi aika nopeasti, eikä pojan private partsit ole tulleet syödyksi uudestaan.
Lisäksi sipaisen rasvaa hännänjuureen, kaiken varalta. Fifillä on hieno, tuuhea häntä, ja minua surettaisi kovasti, jos se noiden pirun itikoiden takia tulisi hangattua silpuksi.

Tietysti tämä rasvaaminen aiheuttaa pölyn ja lian kertymistä, mutta pari kertaa viikossa onkin pesun paikka. Hikinen hevonen pitää muutenkin huuhdella, hikihän se vasta ötököitä vetääkin puoleensa. Niinpä pesen ruunan jalkovälin samalla kun huuhdon selän ja öljyän kaviot. Tämä askartelu toimii!

Lisäksi tykkään nyt auringon paahtaessa sipaista Firren nenään vähän "aurinkorasvaa". Pojan turpavärkissä kun on hieman vaaleanpunaista, oletan, että nahka saattaa palaa. Kipeä turpa ei ole kiva juttu. Niinpä elättelen toiveita, että tuo voide ennaltaehkäisee tai ainakin hoitaa palanutta nahkaa.

Lisäksi nyt kun sää vaikuttaa oikeasti pysyvän aurinkoisena, Firbula sai verkkoloimen niskaansa.
Oli kuulkaa aikamoinen operaatio raahata nuo kaksi sankaria laitumelle. Iivari-aasi ei suostunut sitten niin millään kävelemään vierelläni, vaan pakko oli saada kulkea Firren takana. Kahteen otteeseen Fifi yritti maistattaa Iivarilla kaviota, kun aasi änki liian lähelle. Siinähän talutat. Tuo aasi on kyllä mahdollisesti maailman huvittavin eläin! Hän on opettanut minulle miksi aaseista puhutaan jääräpäisinä jukureina, mutta on samalla ehkä hurmaavin olento mitä voi kuvitella.

Oma hevonen, oma huoli

Hevosen omistaminen, loistava idea. Unelmien täyttymys. Kunnes ei enää olekaan.

Tiedättehän sanonnan "huoleton on hevoseton". Se on hauska. Anteeksi, oli hauska, koska nyt se on vähän liiankin totta. Muuttui siksi jotakuin sinä iltana/yönä, kun Firbula saatiin kuskattua uuteen kotiin.

Tietty aste huolta lienee ihan normaalia ja ilmenee kaiken uuden kanssa: lemmikin, vauvan, auton tms. Mutta mitäs sitten, kun huoli ei lakkaa?

Vuosien varrella on tullut nähtyä hevosten kanssa vaikka minkälaista haaveria ja onnettomuutta. Hevonen voi kaatua ja naarmuttaa puoli kroppaansa (kimo + lila haavaspray = oikein näyttävää!), on hokkinaarmuja joista pamahtaa imppari ja jalka on kuin tukki, on puuttuvia kenkiä ja lohjenneita kavioita, selittämättömiä ontumisia, yllätyksenä löytyviä vanhoja vammoja. On pelottavaa verenvuodatusta, ähkyjä, kuumeilua... Mutta aina ne voi hoitaa, joskus nopeasti ja joskus pitkän kaavan kautta, mutta kyllä hevonen siitä paranee.
Mutta mitäs sitten, kun hevonen ei parane?

Hevosharrastukseen voi laittaa jokaisen ylimääräisen pennin, ja vähän enemmänkin. Tallilla voi kuluttaa jokaisen vapaan minuuttinsa, ja vähän pidemäänkin. Mutta kun hevonen on oma, ei vastuuta hankinnoista ja menoista voi jättää kellekään muulle, eikä vastuuta hevosen hoidosta voi sysätä muiden harteille. Omat rahat, oma aika. Aina.

Eikä mikään näistä ole ongelma, koska hevosihminen on hullu laji.
Toisaalta sen vastuun ja epätoivon, mitä oma hevonen tuokaan tullessaan, ymmärtää vasta kun se on ajankohtaista. Itse pääsin tähän ryminällä käsiksi: ensihevoseni on kroonisesti sairas, siitä riittää huolenaihetta kunnes se on kuollut ja kuopattu, eikä tilanne tästä paremmaksi muutu. Kukaan muu ei voi tätä taakkaa puolestani kantaa, lääkärikuluja maksaa, eikä päätöksiä tehdä.

Ja koska hevosihminen on todella hullu, en vaihtaisi tätä kokemusta pois. Nuorempi, parempi, terveempi hevonen olisi toki kovin kiva juttu, mutta uskon silti, että Firren on tarkoitus olla tässä. Sen on tarkoitus opettaa minua, hevosihmisenä ja ratsastajana. Ja ihan vaan ihmisenä, joka huolistaan huolimatta ei sure valmiiksi huomista, vaan nauttii hetkestä ja ottaa ilon irti siitä, mistä saa.

Tämän hevosen hankita oli typerin asia, jota olen aikoihin tehnyt. Mutta siitä huolimatta paras juttu koskaan!

"Sulla on tommonen musta mersu"

Sain viikonloppuna pitkästä aikaa seuralaisen tallille. Emma, jonka kanssa ratsastin aikoinaan Primuksella samassa ryhmässä, kiipesi mammaloman jälkeen takaisin hevosen selkään.

Ratsastettiin molemmat omat kuviomme, mutta pitihän kaverin päästä vielä lopuksi kokeilemaan millainen tämä mamman mussukka sitten onkaan.  Kehuista ei meinannut tulla loppua, mutta Emman kommentti "Sulla on tommonen musta mersu" oli aika imarteleva. Ei ole Firre mikään Lada ;)

 Emman ratsastuksesta ehdin jopa nappaamaan parit kuvat. Ratsastajan toppi oli sopivasti oikean värinen, siinäpä vasta tyylikäs ratsukko sanon minä !

Itselleni oli ihan kiva päästä katsomaan hevoseni liikkumista sivusta. Tähän mennessä kun olen vaan nähnyt muita kävelemässä ja ravaamassa parit askeleet Firrellä, nyt sain oikeasti tarkkailla sen liikkumista.

Firrehän on näyttävä ja raamikas poika noin luonnostaan, mutta nyt kyllä näin sen energian puutteen, jota koulutuomarit moittivat papereissa. Hevonen etenee kyllä ja käyttää itseään hyvin, mutta liikkeeseen olisi hyvä saada vähän terävyyttä. Toisaalta en yhtään epäile, etteikö sitä ala tulla ihan itsekseen, kun poitsu saa lisää lihasta ja voimaa takaosaan. Huono kunto sillä on edelleen ja peppu vaatii aika reilusti massaa.

Tästä näkee aika hyvin, miten luiru Firren takaosa on.

Firren ruokinta

Ajattelin, että josko sitä jotain asiapostausta kirjoittelisi taas välillä.

Firren ruokinta olisi maailman simppelein, ellei sillä olisi näitä hengitystieongelmia. Ponikoululla hevoset saavat heinät neljästi päivässä, kahdesti säilöä ja kahdesti kuivaa. Fifi tosin saa vaan iltaheinät kuivaheinää ja nekin huolella uppokasteltuna. Määrät tällä hetkellä 2 + 1 + 3 + 3kg.

Väkirehuna poika syö kauraa, 1 + 1 + 1/2l. Tähän olen kyllä kovasti harkinnut jotain lisuketta, jolla poikaan saataisiin vähän energiaa ja puhtia, mutta painoa nostamatta. Suurin osa energialisistä on öljyjä, jotka helposti kertyvät suoraan vyötärölle, mikä ei olisi Pappamobiilin kohdalla ollenkaan toivottavaa. Suosituksia otetaan vastaan.

Iltamössöt kuuluvat meidän tallilla kaikkien hevosten arkeen. Mash-pohjaan (Fifin kohdalla kuivana 2dl) lisätään kivennäinen ja e-vitamiini. Lisäksi poika saa pari mitallista valkosipulia ja ripauksen merisuolaa.

Arvon herra hinkuyskä sai tuossa taannoin myös paketin saksanmaalta. Hänen lisäravinnelistansa sisältää tämän jälkeen myös MSM:ää, inkivääriä, c-vitamiinia ja yrittiseoksen.

MSM on monille tuttu nivelvalmisteena, mutta sen tulehdusta hillitsevä vaikutus on hyväksi myös keuhkoille, myös ihmisille btw! Lisäksi etelämmässä MSM on jo käytössä hengitystieongelmiin, nimenomaan c-vitamiinin kanssa yhdessä. Näinpä otin kokeiluun. Jotkut ovat kovin skeptisiä tämän suhteen, kun rikki kuitenkin on myrkkyä, mutta itse en asiaa tutkittuani löytänyt yhtään tutkimusta, jossa MSM olisi eläimelle tai ihmiselle aiheuttanut ongelmia.

Inkivääri irrottaa limaa ja on tunnetusti kaikessa inhottavuudessaan super-terveellistä. Itse inhoan inkivääriä kaikissa muodoissaan, mutta onneksi minun ei pidäkään näitä mössöjä syödä, hehee!



Lisäksi pappa saa tosiaan yrttiseosta, joka on nimenomaan keuhko-ongelmiin tarkoitettu Bronchial Herb-Mix. Setti sisältää mm. anista, nokkosta, salviaa, timjamia ja mustakuminaa, sekä muita kummallisempia ainesosia.

Tällä kokoonpanolla toivon kovasti pojan oireiden pysyvän kurissa, kunhan olosuhteet pidetään muuten mahdollisimman hyvinä. Toki nyt laidunkaudella pojan pääasiallinen ravinto on vihreää, mutta mätän kauraa poitsulle kyllä aina ennen ja jälkeen liikutuksen.

Makanalta tilaamista voin muuten lämpimästi suositella! Monen tuotteen kilohinnat ovat huomattavasti edullisemmat kuin täällä meillä, ja vaikka postikulut toki ovat korkeat, ei isompaa satsia tilatessa lisähintaa per tuote tule paljoakaan. Tilaaminen oli helppoa, vaikka lähetystä saikin odottaa pari päivää luvattua pidempään, kun jo pelkästään maksun rekisteröityminen ulkomaiselle tilille kesti ainakin omalla kohdallani 2 vuorokautta. Mutta perille tuli ja sitä mitä tilasin, tykkään!

Maastoilun iloja

Otettiin kisaviikonlopun jälkeen ensimmäinen maastoretki Fifin kanssa, kun Terhi vei tuntilaisia maastoon ja lähdettiin pitämään perää. Oletin, että hevoseni olisi hieman väsynyt, mutta mitä vielä!
Poika mennä posotti ihan intopiukeana menemään edellisen hännässä kiinni ja Latvian lehmää sai ihan pidättää. Pari kertaa karkasi jopa laukalle :D

Tämä into oli ihan positiivinen yllätys, kun Firre on kunnostautunut niin tavattoman tasaisella olemuksella. Maastossa oli mukavaa ja otettiin yksi reipas laukkapätkäkin. Autoja tuli hiekkatiellä vastaan tasan yksi, ja tämäkin antoi todella kohteliaasti tietä, joten ylimääräisiä jännitysmomentteja ei ensimmäisellä maastoreissulla tarvinnut kokea.

Myönnettäköön, että hieman jännitti. Itse Ruskeasuon kasvattina olen tottunut tarpomaan niitä Keskuspuiston ratsastusteitä, jotka ovat vähyydessään kuitenkin ihanat siitä, että pohja on kelistä riippuen täydellinen ja autoja ei ainakaan tarvitse varoa. Eivät ne raivopäiset maastopyöräiliät mitään kivoja ole nekään, mutta kohtaamiset tarjoavat vähemmän hengenvaaraa, kuin moottoriajoneuvon kanssa kuitenkin.

Seuraavana päivänä tuli toinen maastoilupäivä heti perään, kun lähdin Sannan ja hevosensa Kittyn seuraksi samoilemaan. Oltiin mietitty jo etukäteen, että pitäisi lähteä vaan rohkeasti tutkailemaan reittejä, että mitä on tarjolla. Tuolla Siuntiossa ollaan mukavasti sivussa, mutta täysin autotottomia reittejä ei lähtökohtaisesti ole tarjolla. Palloillessamme pitkin metsää löydettiin tosin hauska polku, joka kulki ihan pöpelikössä. Saivat hevoset vähän nostella jalkojaan ja itse fiilistellä rauhaa.

Toisin kuin isomman ryhmän kanssa, Fifi oli taas letkeä itsensä, eikä pojalla ollut samaa intoa/kiirettä kuin edellisenä päivänä. Kuumahko Kitty pisti reippaasti menemään ja me tultiin hissukseen perässä.
Yksi reipas laukkapätkä otettiin taas, kun tuolla on autoilta kielletty tie sähköaseman (?) luokse, jota uskaltaa päästellä. Tytöt karkasivat näkyvistä aika vikkelään, ja siinä kohtaa Firrekin otti jalat alleen, mutta ei päästy lähellekään noiden nuorten nopeuksia. Huh-huh. Toivoin vaan, että mutkan takana odottaisi ihan ehjä ratsukko, ja odottihan siellä.

Huisin hauskaa oli! Tästä jatketaan varmaan yhteisiä vaelluksia, eri reittivaihtoehtoja tutkien.

Laukkasulkeiset

Tein tällä viikolla jotain aika tyhmää.
 Tuli nimittäin treenattua laukanvaihtoja, ilman opettajaa.

Verryttelin tekemällä vähän siksak-väistöjä ravissa ja käynnissä, yrittäen saada itseni ja hevosen nopeaksi. Firre väistää oikeaa pohjetta todella kevyesti, vasen vaatii vähän enemmän, mutta tällä kertaa oli jopa raippa mukana, joten sain sanottua pojalle, että nyt oikeasti yrität. Pari napautusta sai Firren ihan uudella tavalla hereille ja homma pelitti hienosti.

Kävin läpi omaa istuntaani pala palalta. Loputtomasti en voi syyttää epämieluisaa satulaa omista istuntavirheistäni, joten parempi nyt vaan tsempata. Yritin pitää jalan alhaalla, silloinkin kun käytin sitä. Ajattelin varpaita eteen, enemmän jopa sisäänpäin, ettei kantapää hinkuttaisi hevosen kylkeä koko ajan. Hevosen liikkuessa en kuitenkaan saa varpaita oikeasti käännettyä sisään, joten tämä liioiteltu ajatus johtaa ehkäpä juuri siihen toivottuun suoraan jalkaterään.

Polven pyrin pitämään kiinni satulassa, nojaten tukiin, jotta kevennys saisi lähteä rehellisesti sieltä lantiosta, eikä olisi pelkkää jalalla pumppaamista. Vatsa sisään, alaselkä pyöreäksi, kyynerpäät kiinni kylkeen. Sen verran mitä kentän pienestä peilistä näkee, oltiin ihan hyvän näköisiä!

Laukassa hain aluksi omaa istuntaa paremmaksi. Oma selkäni on notkoineen joskus melko jäykkä, eikä tahdo joustaa. Pienellä keskittymisellä sain itseni kuitenkin ruotuun ja hevonen kulki hyvin. Tein muutamia vastalaukannostoja, ja Firre teki työtä käskettyä hienosti. Kokeilin ottaa siirtymisiä suoraan käyntiin, pistämällä jalan kunnolla kiinni ja tekemällä siitä puolipidätteen kautta siirtymisen. Nämä olivat vähän haparoivia, mutta pientä onnistumista siellä seassa oli.

Seuraavaksi tein myötä- ja vastalaukasta kaarteita, pitäen laukan samana, vaikka suunta vaihtui. Firrellä putosi kerran kulmassa vastalaukka raville, mutta poika nosti välittömästi oikean laukan, ihan kuin se olisi ollut vähän nolona, että laukka katkesti vaikkei ollut tarkoitus. Itse en ehtinyt edes reagoida rikkoon, vaan kiitin kun poika kuuliaisesti jatkoi matkaa. Tästä pikku mokasta sainkin kipinän kokeilla vaihtoja, että josko niitä sieltä irtoaisi.

Saatiin tehtyä useampi vaihto yhdellä raviaskeleella. Ihan järjestykseen poika ei jalkojaan saanut, mutta ymmärsi mitä halutaan ja yritti toden teolla parhaansa. Olin yksi naantalin aurinko hevoseni selässä, miten hieno fiilis! Jos hevonen saadaan pidettyä kunnossa ja treenit jatkuvat, me muuten opetellaan vaihdot askeleessa, se on päätetty.

Lopuksi tein vielä laukassa molempiin suuntiin parit pienet voltit, yrittäen saada takaosaa vahvemmin alle, ja voltilta taas reippaasti eteen. Pyrkimys oli yleensäkin tehdä monenlaista tehtävää muutama toisto, että Firre taisi kunnon treenit, muttei ehtisi leipääntyä minkään yksittäisen tehtävän viilaamiseen. Tuon hevosen työmoraali ja miellyttämishalu ovat jotain niin upeaa, että olin taas aivan myyty.

Tavallaan uusien juttujen kokeilu ja treenaaminen ilman opetusta on vähän typerää, toisaalta koen, että oma itsevarmuuteni ja osaamiseni ovat kasvaneet, ja uskallan ottaa vähän riskejä. Jos homma menisi ihan pipariksi, ehtii apua pyytää myöhemminkin. Ja tulee sitä apua ja ulkopuolista silmäparia tarvittua joka tapauksessa tulevaisuudessa.

Olen myös törmännyt paheksuntaan, että halutaan vaan tehdä temppuja, ennen kuin perusratsastus on vakaasti hallinnassa. Olen ehkä väärä ihminen arvioimaan oman perusratsastukseni tasoa objektiivisesti, mutta siitä riippumatta olisi aika tylsää kevennellä ja pyöriä erikokoisilla ympyröillä seuraava vuosi, kunnes ohjelmaan tulisi mitään haastavampaa. Oma ratsastus etenee (ainakin toivottavasti) joka ratsastuskerralla, ja jokainen tehtävä opettaa jotain uutta, oli oma osaaminen sitten täysin tehtävän tasolla tai ei.

Sata sydäntä hänelle !