Mitäköhän muut meistä ajattelee?

Muuton alla heräsi uusi tuska. Mitäköhän muut meistä ajattelee?

Kun ilmoitin, että vaihdetaan tallia, saatiin aivan ihania kommentteja kaikilta, miten harmi meidän lähtö on. Ollaan oltu hyvin pidettyjä, niin minä kuin hevonenkin. Kaikki tallilaiset kulkivat mukana tämän taipaleen kun Ukko saapui ja mihin nyt on päästy.

Mutta että uudelle tallille mentäessä. Kukaan ei tiedä meistä liiemmin mitään, tullaan ja ollaan, tällaisina. Pyllerö naishenkilö ja laiha, orastavassa talvikarvassaan reppanan näköinen hevonen. Hienosti liikkuva hevonen ja tappijalka keikkumassa kyydissä. Tai kuten todellisuudessa kävi, nihkeästi hiipivä, jännittynyt hevonen ja tuskastunut täti kyydissä pumppaamassa kaakkia eteen.

Kävin yksi päivä ratsastaessani itseni kanssa pienen keskustelun. Vaikka tuo hevonen on nyt mitä on, ja vaikka itse olen ratsastajana mitä olen, me ollaan Ukon kanssa päästy valovuosi eteenpäin siitä, mistä toukokuussa lähdettiin. Saan olla aivan pirun ylpeä, vaikka projekti onkin niin kesken kuin ikinä voi olla.

Vaikka siirryttiinkin isomalle kirkolle, tallille jolla on enemmän porukkaa ja niitä ihan oikeita koulutuuppareita, ei meidän tarvitse hävetä keskeneräisyyttämme. Tai no, eihän se hevonen mitään häpeä. Jätkä mennä posottaa ja on hieno!

Suureksi iloksi olen kohdannut ratsastamaan mennessä todella lämpimiä ihmisiä ja saanut paljon tsemppiä. Aina pari sanaa kohteliaasti jutellessa olen jäänyt suustani välillä pahemminkin kiinni. Muita hevosia jännittävä Ukko ei ole saanut minulta ratsastajana kamalasti apua, kun itseäni alkaa jännittää, että sakko hevonen jonkun slaagin ja lähtee lapasesta. Kun pitäisi olla se tuki ja turva sille hevoselle.

Tätä näyttävää hirvijuoksua ei juurikaan enää esitetä.

Valtavan helpotuksen tilanteeseen tuo kuitenkin joka kerta, kun saa sanottua ääneen, että onpas vaikeaa. Kun toteaa ääneen, että hevosta jännittää ja se menee kuuroksi minulle. Että ei kehtaa peileihin katsoa, kun näyttää niin pahalta. Aina on tullut rohkaisua, että ajan kanssa vaan eteenpäin, kyllä se siitä asettuu ja paranee.

Ja niin sopiikin toivoa. Ukko on tosiaan ollut todella hienosti, mutta käpertyy jännittäessä niin kuoreensa, ettei siihen saa oikein kontaktia. Hevonen ei liiku eteen, vaan hipsuttelee varovaisesti, eikä ota ratsastajaa vastaan. Toki aina on hetkiä kun pääsen herraan käsiksi ja ihan hymyilyttää selässä, muttei enimmäkseen se on tuskaista eteenpäin punkemista. Vaikka harmittaa, joka kerta on kuitenkin ollut yleensä edellistä parempi, että suunta on nousujohteinen, vaikka kivikkoinen!

Edistystä tapahtuu

Meillä alkaa olla takana puoli vuotta yhteiseloa Ukon kanssa.

Sain pitkästä aikaa valokuvia ratsastuksestani ja yllätys oli kerrankin iloinen. Alkuverkkasin hevosen, vuokraaja jatkoi siitä. Eli käytännössä vaan hölkättiin, en tehnyt mitään, käänsin vähän ympyröitä. Ja sittenkin hevonen näyttää niinkin kivalta, kuin mitä kuvat kertovat.

Olen aina ollut tietoinen siitä, etten ole kovin kummoinen ratsastaja. Nyt alkaa kuitenkin tuntua siltä, etten olen oppinut jotain uutta, päässyt jonkin pykälän eteenpäin. Vaikka Ukko on hitsin hankala tapaus, se on ratsastettavuudeltaan kuitenkin aika mutkaton: jos teet oikein, se kulkee oikein. (Tämä vaan vaatii sen, että olet tosiaan hiljaa suunnattoman isossa liikkeessä) Hienosäätö on asia erikseen, siihen ei minulla rahkeet riitä vielä pitkään aikaan, mutta peruspalikat alkavat olla kasassa.

Tunneilla olen käynyt vähemmän kuin pitäisi, mutta hyvän opettajan kanssa saan kuitenkin joka kerta sellaiset eväät mukaan, että pystyn niiden avulla työstämään meitä ratsukkona itsenäisesti. Joka kerta saan tunnilla kehuja, että näyttää paremmalta kuin viimeksi.

Laukka on meille vaikeinta (jos nyt jätetään se harjoitusravissa istuminen pois luvuista), mutta olen iloinen, että hevonen ylipäänsä laukkaa. Epäsopivat satulat ja vaivaava kinnerpatti johtivat siihen, että alkukesästä hevonen ei laukannut ollenkaan, hetken päästä laukkasi vasempaan, muttei oikeaan kierrokseen. Nyt sentään laukataan, haluamassani tahdissa. Oli muoto sitten mikä, en välitä, sitä ehtii hioa ja kehittää. Ja ollaan me maistettu sitä kuuluisaa mansikkahilloakin, kun tunnilla tehtiin laukannostoja pelkällä istunnalla (juma mikä fiilis!) ja laukattiin tasaisessa muodossa, kootumpaa, laadukasta laukkaa, jossa oli sitä ponnua.

Oli miten oli, tiestä hyvään ja tasapainoiseen ratsastukseen tulee pitkä ja kivinen, mutta ollaan noustu jo askel jos toinen ylöspäin. Harjoitusravin kanssa tulen olemaan pulassa vielä monta kertaa, mutta mikäs kiire tässä olisi, kisoihin sitä ensisijaisesti tarvittaisiin ja sinne nyt ei ole hoppu. Ehkä ei kisata koskaan, aika näyttää. Ukko ja vuokraajansa starttasivat muuten tässä ensimmäiset harjoituskisat, mutta kerrotakoon siitä ihan erikseen!

Kaunis syyspäivä

Eläinlääkärikäynnin jälkimainingeissa Ukko sai kaksi vapaapäivää ja kolmas päivä oli omien menojen jälkimaininkien takia pelkkä juoksutus, kun olo oli hieman heikko. Niinpä virtaa kertyi pieneen hevoseläimeen kuin suurempaankin kylään ja kaksi päivää painettiin tukka putkella pitkin maita ja mantuja.

Pari kuukautta takaperin olisin ehkä lyönyt hanskat tiskiin ja todennut, että pelottaa liikaa. Nyt tilanne on onneksi sellainen, että tuskan hien virratessa pidin nyrkit tiukasti kiinni ja pistin ponityttöpohkeet paukkaamaan. Pakko oli saada hevonen ruotuun, vaikka vaikeaa olikin. Kolmantena päivänä höyryt olivat jo laskeneet ja raippa olisi voinut olla mukana.

Loppuviikosta voitiinkin taas pitää yksi löysempi päivä. Käytiin alkuun kävelemässä syysmaisemissa ja juoksutin reippaasti maneesissa. On ihana nähdä, miten hevonen löytää hiljalleen ilon liikkumiseen. Ja rentouden.

Juoksuttaessakin Ukko voi jo relata, sen ei tarvitse juosta hirvenä pää pystyssä, vaan se voi rauhoittua kulkemaan matalana, venyttää alas ja hetkittäin jopa  kantaa itsensä niin komeana, että melkein herkistyn.

Tämä on kyllä sellainen aika ihana projekti. Kesällä kävi mielessä, että teinkö kamalan virheen kun tämän hevosen otin, mutta nyt ei voi kuin hymyillä. Hevosen ilme on muuttunut täysin, sen silmissä ei paista enää ahdistus ja epäluulo vaan rauha. Se on seurallinen ja tulee luokse, eikä pakene jokaista nopeaa tai hitaampaakaan liikettä. Hän seisoo paikoillaan, antaa käsitellä itseään ja ilmaisee monesti tyytyväisyyttään. Valkun mukaan Ukko näyttää onnelliselta :)

Yhteinen sävel

Kolme kuukautta yhteiseloa takana ja nyt voidaan sanoa, että vihdoin meillä alkaa löytyä yhteinen sävel. Kun mietin taaksepäin, ensimmäinen kuukausi oli aikamoinen vitsi. Killuin hevosen selässä ja odotin aikalailla kauhusta kankeana, että milloin tapahtuu jotain kamalaa. Hankalaksi tituleerattu hevonen näytti kyllä, että hän osaa tempun jos toisen, mutta käyttäytyi hyvin. Kuitenkin pelkäsin koko ajan, että kohta alkaa se todellinen luonto tulla esiin ja lennän kuin leppäkeihäs. Noh, en lentänyt.

 Onhan tuo hevonen hankala, niin käsitellä kuin ratsastaa. Se on iso, miehen ratsastama, tarvitsee enemmän jalkaa kuin mitä minulla on. Se on raju, eikä anna mitään ilmaiseksi. Mutta toisaalta hän on herkkä ja kuuliainen, ja niin hemmetin hieno, kun hänet saa kulkemaan.

Me ollaan päästy ihan todella pitkälle nyt jo. Innolla odotan, että jos Ukko vaan pysyy kunnossa, miten hieno siitä voikaan tulla. Miten hienoja juuri meistä voi tulla.

En ole nyt hetkeen päässyt käymään tunnilla, kun aikataulut ovat menneet open kanssa kiitettävästi ristiin, mutta kuvittelen hänet joka ratsastuskerralla huomauttelemaan samoista asioista. Ei jäädä sisäohjaan kiinni, ratsastetaan lapoja, pidetään jämäkkä ulkotuki ja ehkä tärkeimpänä: lantio alle!

Muutamaan otteeseen olen löytänyt jalalle sen asennon, jossa paino pysyy päkiällä ja jalka pitkänä. Hevosen vertyessä se  liikkuu itse hyvin eteen ja saan keskittyä vaan keventämään rauhassa ja tasapainossa, jolloin jalan käyttö helpottuu kummasti. Ja sitten vaan mennään, upea dressage-moodi päällä. Hurmiota ei ehkä kestä kuin yhden ympyrän verran, mutta se on sitä kuuluisaa mansikkahilloa.

Kaiken kaikkiaan olen supertyytyväinen meidän kehitykseen. Hevonen alkaa olla minun avuilla, oppii kuuntelemaan juuri minua ja sietää kiitettävästi virheitä. Samalla pääsen koko ajan paremmin käsiksi häneen, uskallan välillä jo vaatia jotain. Harjoitusraviakin ollaan menty pätkissä, joka on aikamoista, kun alussa en osannut edes kevennystä vaihtaa horjumatta. Jos selkä ei ole mukana, ei tuon hevosen ravissa kyllä istuta, joten kovalla yrityksellä tähdätään kokonaisvaltaiseen harmoniaan, jossa Ukko polkee ja itse voin hetkeksi istua alas.

Kaukana ollaan hyvästä, mutta todella kaukana ollaan myös aloituspisteestä. Nyt vain toivotaan, että hevonen pysyy kunnossa ja saadaan kaikki hoidettua niin, että yhteinen taival jatkuu.

Tiputanssia

Sain vihdoinkin kuvaajan mukaan tallille ja vähän todistusaineistoa siitä, miltä meidän meininki Ukon kanssa nyt näyttää. Oma fiilis kertoo paljon, mutta kyllähän kuvat ja videot ovat tarpeellisia, jos haluaa realistisen käsityksen siitä, miten sitä ratsastaa.

Peilejä on tullut monta kertaa ikävä, kun olisi monesti niin mielenkiintoista nähdä, miltä se hevonen oikeasti näyttää silloin, kun se tuntuu selkään hyvältä. Ukkohan on aina aluksi melko jäykkä ja teputtaa menemään hitaana, joka on toistaiseksi kuitattu kinnerpateilla. Hevonen vertyy kyllä hyvin, joten en ole nähnyt tarpeelliseksi vielä tutkia sen takapäätä enempää, kun patit ovat kuitenkin tiedossa.

Mutta tosiaan, mentiin maneesiin kokeilemaan, saako siellä minkäänlaisia kuvia vai onko liian hämärää. Siirryttiin sitten lopuksi vielä ulos hölkkäämään vähän, että saadaan parit paremmat kuvat. Ukko oli hieman pinkeä, kun jätettiin maneesin ovi auki ja hän kyttäili siihen suuntaan ahkerasti. Ulkonakin aina puoli kierrosta jaksoi keskittyä, mutta toisella pitkällä sivulla luotiin kaihoisia katseita laitumien suuntaan.

Vaikkei tuo hevonen onneksi täysin läheisriippuvainen olekaan, kyllä se kavereiden perään huutelee ja kaipaa. Normaalistihan tarhassa olevat hevoset näkyvät kentälle, mutta laitumet jäävät vähän kauemmas, joten äänimerkkejä käytetään ahkerasti kaikkien tallin hevosten toimesta :D

Yritin kuitenkin ratsastaa parhaani mukaan ja ihan kivastihan tuo keltaiseen puettu tipu kulki. Mutta kuvat puhuvat myös karua kieltään siitä, miten rajusti nojaan edelleen eteen ja samalla hilaan jalkaa taakse. Vanhoja juttuja, joita yritän joka ratsastuksella korjata, mutta auta armias kun keskityn tekemään jotain harjoitusta, niin rojahdan tuohon vanhassa lihasmuistissa olevaan asentooni. Hävettää, kun kuitenkin hetkittäin tunnen itsekin, että "nyt mä istun hyvin" ja olen saanut kiinni siitä mihin pyritään.

Tässä yksi havainnoillistava kammotuskuva: etukenossa satulahuopaa kannuksella kutkutellen :D

Oppia ikä kaikki, sen me ratsastajat tiedämme. Saan kuitenkin olla ihan hitsin ylpeä siitä, että olen päässyt juuri tuon hevosen kanssa sinuiksi. Enää en pelästy tai jännitä, jos Ukko höpsöttelee jotain, vaan jatkan normaalisti. Uskallan vaikuttaa ja välillä vaikutan oikein, jolloin alla on pyöreä, itsensä kantava hevonen. Tasaisesti se ei kulje hyvänä, mutta onhan ne lyhyetkin pätkät puoli voittoa. Siitä vaan eteenpäin, niin eiköhän tämä parane!

Hymytyttö ja huutajapoika

Loppukevennyksenä vielä videopätkä loppukevennyksistä (heh heh) jossa ilokseni huomasin, että hevosen ravi alkaa olla jo aika kivan näköistä. Laukkavideotkin näyttävät hevosen osalta melko kivoilta, mutta oman könötykseni kanssa en ehkä kehtaa julkaista moisia. Hevonen kuitenkin alkaa löytää liikettä kehostaan, kun satula istuu ja paikat on hierottu paristi auki. Jes!

Nousujohdanne

Huh huh. Kyllä mä sanon. Jos tämä hevonen ei minusta kouli hyvää ratsastajaa, niin ei mikään.
Nyt ollaan sellaisen pakkotilanteen edessä, että täytyy yrittää yrittämästä päästyään, keskittyä kieli keskellä suuta ja ylittää itsensä joka kerta.

Kehitystä tapahtuu, luojan kiitos. Ensimmäiset viikot olin kovin arka, en uskaltanut vaikuttaa hevoseen juuri yhtään, saatika vaatia siltä mitään, laittaa painetta tai komentaa. Nyt ollaan siinä pisteessä, että osaan olla ehdoton, uskallan käyttää apuja reilustikin, enkä jähmety ja kohmetu jos sattuu joku välikohtaus.

Joka viikko tunnilla on pärjätty paremmin, tehty topakammin ja päästy vaikuttamaan enemmän. Viimeisin kerta oli ehdottomasti vaikein, hevonen kyttäili näkymättömiä muurahaiskarhuja ja otti parit ritolat. Normaalista poiketen en pelästynyt määräänsä enempää, jatkoin tekemistä aika näennäiscoolisti.

Edellisviikolla koin valtavan ahaa-elämyksen kun sain hevosen ratsastettua läpi ja ulko-ohjalle, jolloin saatoin loppuravissa siirtää kättä eteen ja hevonen jatkoi liikkumista tasan samassa raamissa. Mikä tunne! Se oli siinä mukana, alla, selkä ylhäällä ja polki eteen.
Tämänviikkoisella kertaa en saavuttanut samaa superfiilistä, mutta pätkittäin oli kuulemma parasta meiltä tähän mennessä. Laukka nousi ilman ryntäyksiä (hän erittäin herkästi nostaa pään, hypähtää laukkaan ja viipottaa selkä alhaalla & alakaula pullottaen menemään) ja rullasi toiseen kierrokseen kuulemma superhyvin. Itsehän en havainnoinut hevosta, kun keskityin omaan takapuoleeni, kirjaimellisesti.

Koin nimittäin ahaa-elämyksen isuntani kanssa. "Reisi istunnan edessä" on samaa jargonia kuin "ohjan ja pohkeen välissä" tai "takajalkojen tai takaa tuntumaa kohti ratsastaminen" jonka saattaa kyllä teoriassa ymmärtää, mutta miten se tehdään ja miltä se tuntuu siellä? No nyt väännettiin ja istuin pyllyni, en reisien varassa. Pyllyn sijaan reisi keinui liikkeen mukana ja siinä sitä oltiin. Pakka hajosi kyllä hetken jälkeen, mutta ymmärsin! Istuin persus penkissä kiinni (!!) harjoitusravissa ja pätkän laukassa, liike tuli ulos reisistä, eikä koko kropan läpi.

Eri asia taas saada tuo toimimaan itsenäisesti, mutta aina sopii yrittää. Babysteps.

Terveisiä alkeiskurssilta

Kävin toista kertaa Ukkelin kanssa tunnilla. Meno ja meininki oli jo kaikkiaan paljon parempaa ja määrätietoisempaa, mutta voi tuska ja häpeä. Olen kammottava piipittäjä ja selittäjä, sen sijaan, että pitäisin suuni kiinni ja tekisin. Lässyn, lässyn... RATSASTA!

Laamaterveiset

Hevonen oli edellispäivänä ollut kuulemma hieman sika, ja tuo ajatus takaraivossa tulin tallille. En halua myöntää itselleni, että jännittää, mutta kyllähän sitä välillä jännittää. Miksi jännittää? Hevonen on käyttäytynyt tähän mennessä kanssani ihan moitteettomasti, meillä ei ole ollut mitään hätää. Mutta jostain syystä odotan sitä, että milloin sieltä tulee jotain.

Rankkaa on tekeminen kun odottaa pahinta. Onneksi on ihana opettaja, sellainen, joka jaksaa toistaa itseään ja välillä vähän patistaa. Moni muu olisi varmaan todennut tässä jossain kohtaa, että jos et yritä/tee/lopeta selittelyä, niin tämä on aivan turhaa. Mutta me vaan tehdään hissukseen ja hommat sujuu.

Loppuraveissa alla oli ihanan rento hevonen, ja pyysin saada pientä videopätkää, kun en edelleenkään oikein hahmota miltä me yhdessä ratsukkona näytetään. Ja voi luoja paratkoon sitä häpeän määrää. Videolla kuuluu monta kertaa käsky käyttää ulkopohjetta ja mitä minä teen. En näemmä mitään. Tai ehkä luulen tekeväni, mutta ei sitä minusta tai hevosesta näe. Lisäksi notkoselkä on näemmä tehnyt aika vahvan paluun ja pungen pylly pystyssä menemään.

Omaan kroppaan pitää nyt ihan oikeasti panostaa, video oli kiva herätys. Venyttelyä, että on edes mahdollista saada jalka alas ja pitkäksi, sekä lisää venyttelyä, että selkä vähän ojentuu. Lisäksi kaipaan pientä herättelyä: Ison hevosen liike on tosiaan iso, se vie eteen, vaikka hevosen tempo on hidas. Eli jos se liikkuu edes kohtuullisesti eteen, se tuntuu selkään aika haipakalta, kun on tottunut pienempiliikkeiseen ratsuun. Eli se meidän loppuravi, joka oli niin letkeää ja hyvää, olikin videon perusteella löysää mummoravia. Nauratti, kun ei kehdannut itkeäkään. Mutta ainakin oli rento hevonen, ja sentään olen nyt hieman viisaampi.

Videon kehtaan ehkä julkaista, kun saan parempaa materiaalia vertauskohteeksi. Ja kun opin poistamaan siitä äänet, koska alkuperäisessä muodossa se on aika nolo!

Pienin askelin kohti parempaa ratsastusta

Hyvä opettaja on kyllä kultaakin arvokkaampi.
Tämän olen todennut ennenkin, mutta nyt se taas konkretisoituu. Ja oikein kunnolla.
Viimeiset viisi viikkoa ovat olleet niin avartavat, suuria muutoksia pienin askelin. Olen toistuvasti ymmälläni ja pienessä päässä raksuttaa niin kovaan ääneen, että mannut raikaa. Mutta kun keskittyy ja kokeilee, huomaa, onnistuu ja oppii.

Ratsastuksenopettajia on niin joka lähtöön. Meidän heiaheia-yhteisössä porukka kirjoittaa pitkät pätkät ratsastustunneistaan ja toistuvasti nouseekin esille, että yhden opettajan tyyli ja vaatimukset ovat ihan eri maailmaa, kuin toisen. Kun teet yhden tavalla, toinen huutaa pää punaisena, että ei noin.
Eikä kumpikaan tyyli liene huonompi kuin toinen, molemmat voi perustella, molemmissa on puolensa.

Itse olen juuri nyt niin onnellinen tästä tilanteesta, että käyn kahden viikon välein tunneilla. Joka kerta olen yhtä kysymysmerkkiä, mutta parin viikon väli antaa hyvin aikaa miettiä ja testeilla omatoimisesti. Seuraavaan tuntiin mennessä asia on ehkä iskostunut ainakin päähän, jos ei kroppaan asti, ja voidaankin jatkaa seuraavaan asiaan.

Syysilman kipakoittama hevonen helpottaa asiaa kummasti, mutta oma apujen käyttö on keventynyt huomattavasti. Siinä missä vielä  neljä viikkoa sitten "potkin mopoa käyntiin", eli pusersin pohkeella pienen ikuisuuden saadakseni reaktion aikaan, onnistun nyt useimmiten pitämään jalan irti, käyttämään sen nopeasti, tehokkaasti - kerran - ja sitten pitämään pohkeen taas hiljaa. Jokainen ratsastuskerta on koulutuskerta hevoselle. Hevonen on juuri niin herkkä, kuin miksi se ratsastetaan.

Tämän kanssa tuskailin taannoin. Kun käytän jalan ja Firren reaktio jää puolitiehen. En käyttänyt jalkaa uudestaan, vaan jäin puristamaan, kunnes jotain tapahtui. Tällähän hevonen oppii, että siihen ensimäiseen apuun ei tarvitse reagoida. No, nyt reagoi. Samoin onnistun tällä hetkellä tekemään siirtymisiä jo vahingossa, kun lähden valmistelemaan niitä niin tosissani, että lantio pistää hevosen jo liikkeelle, ennen kuin jalka on menossa mukana. Sähellystä toki, mutta suunta on lupaava!

Viimeksi koettiin taas erikoinen oivallus, kun oikea jalkateräni suoristettiin jalustimeen. Yritykseni pitää "jalka kiinni" on johtanut koko koiven vääntymiseen, polvi irti, pohje kiinni ja jalkaterä vinosti jalustimessa. Sain hahmotukseksi jopa pikaiset valokuvat molemmista jalkateristäni, josta itsekin näin, että oikean jalan päkiä pullotti kengän läpi ihan hassusti. No, jalka suoraan ja ajatus nojata koko sääri vähän poispäin hevosesta, jolloin koko istunta tasapainottui.

Hyvä opettaja osaa selittää ja tarvittaessa ihan konkreettisesti asetella ja näyttää. Hyvä opettaja myös kannustaa, ei lyttää kun menee pieleen. Meillä ainakin kehutaan hevosta hurjan paljon, ja minuakin. Erityskiitosta olen saanut siitä, että osaan tehdä pieniä korjauksia, ei liikaa, vaan juuri sopivasti. Vaikka muutos olisi kovin pieni, kyllä se kehu kummasti piristää, tsemppaa ja motivoi, kun tunuu, ettei ole ihan maailman huonoin, vaikka kaukana hyvästä onkin.

Nyt ollaan niin hyvällä tiellä parempaa kohti, että olen ihan innoissani. Hevonen on satulanvaihdon ja puomijumpan myötä ollut superhyvä, taipuisa ja samanlainen molempiin kierroksiin. Hommat toimii ja uskallan haaveilla kisareissuistakin. Vanhan autoni kävinkin tuossa vaihtamassa koukulliseen citymaasturiin, että olsi omasta takaa millä kuskata, jos nyt tähden asennot tämän hyvän kauden jatkumisen sallivat.

Ja kerrottakoon vielä, että meillä oli tiistaina valokuvaussessio. Muutama kuvattava ehti vielä hyvän sään aikaan (ihan siis kirjaimellisesti), mutta meidän kohdalla jäi ne ilta-auringon kultaamat koivut taustana haaveeksi. Pappahevonen oli kuitenkin niin komeana, että aika hyvää matskua saatiin. Oli aika "Hööksin kuvastosta päivää". Odotan kuumeisesti, että saan kuvia jakoon :)

Humputirallaa

Tässä on pidellyt vähän hiljaista kuvien kanssa, kun en ole saanut seuraneitejä mukaani tallille. Mikäs siis parempi ajatus, kuin pyytää omaa isää (joka ei siis tiedä, eikä pahemmin välitäkään hevosista) mukaan kuvaamaan ja katsomaan sitä tyttärensä rahareikää.

Hommahan oli oikein ovela veto, sain kuvia ja pääsin vähän näkemään miltä meidän meno tällä hetkellä näyttää. Kuvia/videota kun ei ole aikoihin sileätyöstä tullut ja peilejä ei kentän laidalla ole, niin en itsekään osannut arvioida onko meidän jolkottelu ulospäin yhtään siveämpää.

Tunneilla ja itsenäisesti todetut asiat ovat hiljalleen alkaneet iskostua omaan ratsastukseen.
Kamalasti veivaava ranne alkaa pysyä suorana, jolloin ohjastuntuma kulkee koko kyynärvarren läpi. Täydellisestä ollaan kaukana, mutta parannusta tapahtuu ja hetkittäin nyrkit ovat jopa pystyssä ja vierekkäin. Sainpa tuossa myös oivalluksen siihen käden elämiseen... Pitkään kun on painotettu käden hiljaa pitämistä, mikä ei sikäli toimi, kun hevosen pää kuitenkin liikkuu, jolloin käden tulisi liikkua mukana. Myötäillä liikettä, ylläpitää tuntuma pehmeästi.
Työnsarkaa siis on, mutta ideasta olen saanut otteen, vaikka omat kädet eivät vielä ihan mukana olisikaan.

Käsi ylös ja jalka alas.

 Viimeisin suuri murhe on oma jalka, jota lähden aina hilaamaan ylöspäin. Jos yritän käyttää pohjetta tai vain keskittyä pitämään jalan hiljaa, se alkaa salaa hivuttautua ylemmäs ja ylemmäs. Ja kyllähän sen itsekin huomaa, painaa jalan ihan lonkasta asti alas - kunnes se taas karkaa.

Koska koko jalan veivaaminen ei ole tarpeeksi, olen kehittänyt itselleni pahan tavan jumputtaa pohkeella, jos apu ei mene välittömästi läpi. Puserran jalalla ja kaivan kantapäällä. Kannukset jalassa osaan hillitä tätä, koska teoriassa minua inhottaa ajatus tökkiä hevosen kylkeä tikuilla... Mutta ilman kannuksia jäänkin häpeilemättä survomaan sitä kantapäätä, jos pienempi apu ei riitä. Ihan kuin ei tietäisi paremmin, mutta kun asiaan ei ole "pakko" keskittyä, se unohtuu ah-niin-helposti.

Tässähän sen taas näkee surullisen hyvin, miten se kantapäällä ratsastaminen saa myös varpaat kääntymään ulospäin, josta luulin jo päässeeni eroon, kun keväällä tähän kovasti kiinnitin huomiota.
Ulos kääntyvä jalkaterä ei itsessään vielä ole paha ongelma, mutta samalla se vääntää koko jalan lonkkaan asti väärään asentoon, ja täyskiero jalka alkaa olla jo ongelma.

Mahtuuhan sitä joukkoon hyviäkin hetkiä. Kuten yleensä se negatiivinen vaan puskee ensimmäisenä silmille ja sen paremman jättää helposti huomiotta. Joku tovihan sitten päätin, että voisin jättää sen virheiden etsimisen pois, kun niitä kuitenkin on aina vaan. Sen sijaan voisi keskittyä niihin parannuksiin ja hyviin juttuihin.

Noh. Kuvia sain ja hetkeen niitä ei sitten olekaan tiedossa, kun ollaan taas vaihteeksi saikulla. Siitä kuitenkin myöhemmin lisää...

Hyvä ratsastaja pitää huolta hevosesta - ja itsestään!

Eläinten käyttö ihmisen omiin tarkoitusperiin on aikamoinen eettinen kysymys.

Menemättä nyt enempää lihansyöntiin, tehotuotantoon ja tuotantoeläimien hyvinvointiin, on eläinten pito lemmikkinä ihan yhtälailla asia, jota voi jäädä pohtimaan. Hevonen kun toimii suurimmalla osalla hevosihmisiä harrastekaverina ja/tai lemmikkinä. Oli hevonen sitten rakas perheenjäsen (omassa tapauksessani suurin karvaisista lapsistani) tai vaan harrasteväline, olisi sen hyvinvoinnista pidettävä tunnollisesti huolta.

Moni satsaakin hevosen elinoloihin ja ruokintaan, sekä monipuoliseen liikuntaan. Moni myös laadukkaisiin ja täysin sopiviin varusteisiin ja hoitotuotteisiin. Innokkaimmat myös hoidattavat hevosiaan, käyttävät solariumia, hierontaa ja mitä erilaisimpia hoitoja.

Olennainen osa hevosen hyvinvointia, ellei nyt sitten se kaikista olennaisin, on nimenomaan liikunta. Ja suurin osa hevosen liikunnasta tapahtuu ihmisen kanssa, raviurheilu sivuutettuna, ihminen siellä hevosen selässä. Niinpä ratsastaja itsessään on hyvin iso osa hevosen hyvinvointia.

 Silmään pistääkin ensimmäisenä hevosen ja ratsastajan yhteensopivuus koon puolesta. Iso ratsastaja ei kuulu pienen ponin selkään. Vaikka pitkä ihminen ei välttämättä ole ratsulleen liian painava, haittaa liian pieni ratsu pidemmän päälle istuntaa. Toki pienet poniolennot kaipaavat joskus aikuisen ihmisen ojennusta tai läpiratsastusta, mutta tämän tuleekin olla sitä joskus tapahtuvaa, josta nyt ei ole hevoselle mitään haittaa.

Ison hevosen selkään sopii kookkaammankin ratsastajan kiivetä, mutta painoasiat ovat puhututtaneet viime aikoina. Itsekin olen tietysti miettinyt asiaa, minähän en ole mikään hoikka tikkukoipi, en ole koskaan ollutkaan. Monesti kuulee sanottavan, että hyvän kehonhallinnan omaava ratsastaja ei rasita hevosta lihavanakaan samalla tavalla kuin hölskyvä perunasäkki, vaikka olisikin kiloiltaan kevyt. Epäilemättä totta tämäkin, kyllähän kevyemmän taakan ryske on ryskettä kuitenkin, missä hallittu painavampi taakka kulkee mukavammin mukana. Tämän ei kuitenkaan tulisi tarkoittaa, että satakiloinen ihminen voi hypätä siron, pienen hevosen kyytiin huoletta.

Tutkimuksia (esim. tämä) hevosen kantokyvystä on tehty maailmalla, mutta miten niihin suhtautuu onkin asia erikseen. Tutkimukset ovat kuitenkin toteutettu melko suppealla otannalla, eikä niitä ole vertailtavaksi asti. Jotkut toteavat, että ratsastajan paino voi hyvin olla 20% hevosen painosta, toisten numero on 15-18%, ja vasta päälle 25% paino alkaa todella rasittaa hevosta. Rasittumiseen vaikutti myös hevosen rakenne, selän leveys ja jalkojen rakenne, vankka malli kestää enemmän kuin siro.

Itse mietin, että jos hevonen rasittuu yhdestä liikutuskerrasta niin huomattavasti, että se näyttää epämukavuutta, ei tällainen toiminta antaisi hevoselle aktiivikäytössä montaakaan tervettä elinvuotta. Hevosestahan se toki riippuu, miten tämä näyttää jos sattuu, toiset kun nöyrinä juoksevat menemään minkä käsketään, vaikka mikä olisi. Tässäkin valossa sopii miettiä, että jos hevosta on tarkoitus liikuttaa päivittäin, tulisi sen kantaman taakan olla alakanttiin siitä, mitä se pystyy kantamaan. Jos siis tavoitteena on tulevaisuus, eikä lyhytaikoinen käyttö hevosta hajottaen.

Prosentteja auki laskien alkaa järkevä painoraja normaalikokoiselle (n.500kg) hevoselle olla 90kg. Ja toki todella isokokoinen ja vankkarakenteinen hevonen kantaa enemmänkin. Ja muutenkin painavampikin ratsastaja voi hevosen selkään mennä, mutta liikutusta tulisi alkaa miettiä sen mukaan. Ja kaikkiaan: mitä vähempi painoa selässä, sitä parempi, tietenkin. Vaikka Firre painaakin varmasti enemmän kuin 500kg, on osa sen painosta kyllä ylipainoa, joka ei sekään tee hyvää. Vankkarakenteinen se on myös, mutta koen tuon 90kg olevan sittenkin ihan yläraja tälle hevoselle.

Toisekseen tullaan ratsastajan kuntoon. Jos ratsastuksessa pyritään kivan harrastelun sijaan siirtymään urheiluun, tulee ihmisen ylläpitää omaa kuntoaan ja kestävyyttään. Vatsalihaksia tarvitaan, etenkin niitä syviä. Selkä vaatii voimaa, jalkoja pitää kyetä hallitsemaan, jotta avut olisivat mahdollisimman pienet, mutta tehokkaat. Ja kyllähän ihan tavan harrastelijan sopii yhtälailla huoltaa itseään, kun tarkoitus olisi sittenkin liikuttaa hevosta mahdollisimman hyvin ja turhaan kuluttamatta.

Yksi hyvä pointti, joka kävi tuossa hevosta huollettaessa ilmi oli se, että moni hierottaa kyllä hevostaan, muttei itseään. Ja vino ratsastaja voi hyvin tehdä vinon hevosen, eikä se hevosen käsittely pidemmän päälle auta, jos ratsastajassa ei muutu mikään. Tässäpä oiva juttu itseäni ajatellen, että ehkäpä olisi aika itsekin käydä jossain, josko lantion vinouteen, jalkojen eripituisuuteen, notkoselkään ja tiettyihin kiputiloihin saisi apua, jolloin oma ratsastus voisi parantuakin. Ja sekös olisi hevoselle vasta hyväksi.