Nousujohdanne

Huh huh. Kyllä mä sanon. Jos tämä hevonen ei minusta kouli hyvää ratsastajaa, niin ei mikään.
Nyt ollaan sellaisen pakkotilanteen edessä, että täytyy yrittää yrittämästä päästyään, keskittyä kieli keskellä suuta ja ylittää itsensä joka kerta.

Kehitystä tapahtuu, luojan kiitos. Ensimmäiset viikot olin kovin arka, en uskaltanut vaikuttaa hevoseen juuri yhtään, saatika vaatia siltä mitään, laittaa painetta tai komentaa. Nyt ollaan siinä pisteessä, että osaan olla ehdoton, uskallan käyttää apuja reilustikin, enkä jähmety ja kohmetu jos sattuu joku välikohtaus.

Joka viikko tunnilla on pärjätty paremmin, tehty topakammin ja päästy vaikuttamaan enemmän. Viimeisin kerta oli ehdottomasti vaikein, hevonen kyttäili näkymättömiä muurahaiskarhuja ja otti parit ritolat. Normaalista poiketen en pelästynyt määräänsä enempää, jatkoin tekemistä aika näennäiscoolisti.

Edellisviikolla koin valtavan ahaa-elämyksen kun sain hevosen ratsastettua läpi ja ulko-ohjalle, jolloin saatoin loppuravissa siirtää kättä eteen ja hevonen jatkoi liikkumista tasan samassa raamissa. Mikä tunne! Se oli siinä mukana, alla, selkä ylhäällä ja polki eteen.
Tämänviikkoisella kertaa en saavuttanut samaa superfiilistä, mutta pätkittäin oli kuulemma parasta meiltä tähän mennessä. Laukka nousi ilman ryntäyksiä (hän erittäin herkästi nostaa pään, hypähtää laukkaan ja viipottaa selkä alhaalla & alakaula pullottaen menemään) ja rullasi toiseen kierrokseen kuulemma superhyvin. Itsehän en havainnoinut hevosta, kun keskityin omaan takapuoleeni, kirjaimellisesti.

Koin nimittäin ahaa-elämyksen isuntani kanssa. "Reisi istunnan edessä" on samaa jargonia kuin "ohjan ja pohkeen välissä" tai "takajalkojen tai takaa tuntumaa kohti ratsastaminen" jonka saattaa kyllä teoriassa ymmärtää, mutta miten se tehdään ja miltä se tuntuu siellä? No nyt väännettiin ja istuin pyllyni, en reisien varassa. Pyllyn sijaan reisi keinui liikkeen mukana ja siinä sitä oltiin. Pakka hajosi kyllä hetken jälkeen, mutta ymmärsin! Istuin persus penkissä kiinni (!!) harjoitusravissa ja pätkän laukassa, liike tuli ulos reisistä, eikä koko kropan läpi.

Eri asia taas saada tuo toimimaan itsenäisesti, mutta aina sopii yrittää. Babysteps.

Terveisiä alkeiskurssilta

Kävin toista kertaa Ukkelin kanssa tunnilla. Meno ja meininki oli jo kaikkiaan paljon parempaa ja määrätietoisempaa, mutta voi tuska ja häpeä. Olen kammottava piipittäjä ja selittäjä, sen sijaan, että pitäisin suuni kiinni ja tekisin. Lässyn, lässyn... RATSASTA!

Laamaterveiset

Hevonen oli edellispäivänä ollut kuulemma hieman sika, ja tuo ajatus takaraivossa tulin tallille. En halua myöntää itselleni, että jännittää, mutta kyllähän sitä välillä jännittää. Miksi jännittää? Hevonen on käyttäytynyt tähän mennessä kanssani ihan moitteettomasti, meillä ei ole ollut mitään hätää. Mutta jostain syystä odotan sitä, että milloin sieltä tulee jotain.

Rankkaa on tekeminen kun odottaa pahinta. Onneksi on ihana opettaja, sellainen, joka jaksaa toistaa itseään ja välillä vähän patistaa. Moni muu olisi varmaan todennut tässä jossain kohtaa, että jos et yritä/tee/lopeta selittelyä, niin tämä on aivan turhaa. Mutta me vaan tehdään hissukseen ja hommat sujuu.

Loppuraveissa alla oli ihanan rento hevonen, ja pyysin saada pientä videopätkää, kun en edelleenkään oikein hahmota miltä me yhdessä ratsukkona näytetään. Ja voi luoja paratkoon sitä häpeän määrää. Videolla kuuluu monta kertaa käsky käyttää ulkopohjetta ja mitä minä teen. En näemmä mitään. Tai ehkä luulen tekeväni, mutta ei sitä minusta tai hevosesta näe. Lisäksi notkoselkä on näemmä tehnyt aika vahvan paluun ja pungen pylly pystyssä menemään.

Omaan kroppaan pitää nyt ihan oikeasti panostaa, video oli kiva herätys. Venyttelyä, että on edes mahdollista saada jalka alas ja pitkäksi, sekä lisää venyttelyä, että selkä vähän ojentuu. Lisäksi kaipaan pientä herättelyä: Ison hevosen liike on tosiaan iso, se vie eteen, vaikka hevosen tempo on hidas. Eli jos se liikkuu edes kohtuullisesti eteen, se tuntuu selkään aika haipakalta, kun on tottunut pienempiliikkeiseen ratsuun. Eli se meidän loppuravi, joka oli niin letkeää ja hyvää, olikin videon perusteella löysää mummoravia. Nauratti, kun ei kehdannut itkeäkään. Mutta ainakin oli rento hevonen, ja sentään olen nyt hieman viisaampi.

Videon kehtaan ehkä julkaista, kun saan parempaa materiaalia vertauskohteeksi. Ja kun opin poistamaan siitä äänet, koska alkuperäisessä muodossa se on aika nolo!

Eka kerta tunnilla

Edellisviikolla käytiin ensimmäistä kertaa Ukon kanssa tunnilla. Hippasen jännitti, että mitä hommasta yleensäkään tulee, mitä opettaja meille keksii ja miten siitä selvitään. Onnea on (taas kerran) superihana opettaja, joka ymmärtää hevosten päälle, mutta myös ihmisten!

Todettakoon, että minulla on ollut viimeiset pari vuotta todella hyvä tuuri valmentajien suhteen. Tallin vaihtuessa on aina löytynyt joku uusi hahmo, toinen toistaan pätevämpi ja ihanempi, kaikilla on ollut niin paljon annettavaa ja vielä sellaiseen hyvään, kannustavaan henkeen, josta saan jotain irti.

Noh, mentiin tosiaan yksityistunnille, ettei tarvitse varoa ja jännittää niitä muita hevosia. Edelleen olen onnistunut ratastamaan hevosen yksin, enkä vieläkään ole niin sinut hänen kanssaan, että haluaisin edes ottaa esille tätä "vastaantulevien hevosten mörköä". Kaikki ajallaan.

Hävettää nuo kantapäät pahemman kerran...

Ei tehty tunnilla tosiaan mitään ihmeitä, pujottelutehtävää ja perusratsastusta. Asettaa, taivuttaa, ulkoavut kääntää ja sitten suoristus. Sisäjalka läpi, sisäkäsi ei vedä, ulkokäsi on vakaa. Siinä riitti hommaa ihan kerrakseen, mutta kuinkas ollakaan hevonen säilyi enimmäkseen rentona ja toimi kivasti. Hetkittäin hän heräsi ja liikkui omalla moottorillaan, selkä oli käytössä ja saatiin kehuja. Otettiinhan me niitä hirvikaula-juoksujakin, varsinkin laukannostojen yhteydessä, mutta kaikkiaan homma kuulemma näytti jo ihan ratsastukselta ;)

Kuvat eivät ole itse tunnilta, valitettavasti. Yritin toki ratsastaa samalla tavalla kuin onnistuneen opetustuokion aikana, mutta eihän homma toiminut ollenkaan kuten meinasin. Kuvissa kokeiltiin yhtä satulaa, joka olisi kiva, mikäli hevosella olisi selässä edes yksi siivu lihasta, mutta lapakuoppiinhan tuo uppoaa. Fylliä kun lisätään väliin, jää satula vähän kapeaksi, eli ei jatkoon tämäkään yksilö :(

Loppukevennyksenä vielä taidonnäyte, miten hirvi juoksee. Tällä tyylillä ylläpidetään alakaulaa näppärästi ;)  Onneksi näitä pyrähdyksiä ei tule kun huonojen laukannostoyritysten yhteydessä.

Pitkästä aikaa tunnille

Työvuorotoiveet menivät läpi ja ainakin nyt huhtikuussa pääsen osallistumaan valmennuksiin.

Viime viikon tiistaina oli aika ihanaa päästä töistä, käydä kotona nukkumassa päikkärit ja syömässä, ja lähteä sitten reippaasti tallille hyvissä ajoin. Ehdin sopivasti parturoida karvaturrini jalat, selvittää hännän ja näyttää jouhillekin saksia. Hän sai nauttia BOT-selkäloimesta hyvät pätkät ennen ja jälkeen liikutuksen, eikä ollut mikään kiire. Parasta!

Kuvat tämän viikon tunnilta, kun ihana Sini ehti vähän räpsimään!

Tunnille en ole tosiaan taas pitkään aikaan päässyt ja oli superkivaa. Joku siinä tarkkailtavana olemisessa saa minut skarppaamaan niin kovasti, että hommat loksahtavat kohdilleen ihan eri tavalla kuin yksin köpötellessä. Teemana oli voltit ja siirtymiset, jotka sujuvat meiltä aika kivasti. Jos vaan muistan valmistella, sujuu kaikki kuin tanssi.

"Pitkänä, pötkönä, hölkkäillään vain"

Firbula oli kivan rento ja reipas, ei tarvinnut vängätä mistään. Laukkatehtävässä alkoi ilmeisesti hieman hengästyttää ja F yskähti paristi, jolloin pidettiin lyhyt kävelytauko. Tämän jälkeen lopputunti sujui ilman köhimistä. Ajattelin silloin, että voi miten ihanaa olisikin, jos yskä pysyisi näin vähäisenä.

Lopputunnista Firre alkoi hieman ryysäämään, eikä pidätteet menneet oikein läpi. En osaa ihan arvioida oliko hevonen väsynyt ja juoksi karkuun vai kuumuiko hän laukkasiirtymisistä, mutta kummin vain, yritin kääntää tämän positiiviseksi toteamalla, että ainakaan istuntani ei jarruttanut hevosta töpöraviin, kuten kesällä oli. Otettiin loppuun yhdet siirtymiset ylös ja alas, joihin pystyin olemaan tyytyväinen ja iso kiitos. Loppuraveissa alla oli letkeästi ja isosti liikkuva tyytyväisen oloinen hevonen. Aika hyvä fiilis!

Tällä viikolla yskää oli jo odotettavissa edellispäivien perusteella, mutta yritin toiveikkaana kuitenkin. Heti ravissa alkoi köhiminen ja hölkkäsin ihan täyspitkällä ohjalla aikani. Verkkalaukkaan otin vähän ohjaa jo käteen ja hetkittäin homma sujui hienosti. On kuitenkin ihan selvää, että kun ohja on tuntumalla ja hevonen alkaa lyhentää itseään ja kaulaansa, kulkee happi entistä huonommin.

Pohkeenväistöjä oli ohjelmassa ja vähän tökerösti suoritettiin niitä, kun liian pitkällä ohjalla muka asetin ja pidin vastaan. Mutta hevonen väisti ihan kohtuullisesti, olkaamme tähän sentään tyytyväisiä. Otettiin vielä siirtymisiä, ensin kaikkia askellajeja sekaisin ja sitten lopuksi käynti-laukka-käynti. Tarkoitus saada hevoset skarpiksi, nopeiksi ja siirtymät pehmeiksi. Homma sujui kivasti ja lopun siirtymiset olivat ihmeen hyviä.

Näin tyylikkäästi kädet sylissä tehdään väistöjä.... Juuh.

Mehän nostetaan parhaiten laukka käynnistä, siinä ei siis mitään ongelmaa, mutta siirtyminen laukasta suoraan käyntiin onnistuu harvoin, aina sinne tulee ne pari raviaskelta sekaan. Mutta nyt! Hah! Siinähän vaan nostin, laskin viisi askelta ja siirryin käyntiin. Hevonen oli tarkkana kuin porkkana ja teki hyviä, pehmeitä siirtymisiä. Näytti kuulemma helpolta, miltä sen onkin tarkoitus kuulua.

Nyt olisi sitten ihan asia erikseen onnistua tekemään vastaavia siirtymisiä täydestä vauhdista, että saisi koottua ja valmisteltua pidemmänkin laukkapätkän jälkeen, eikä vaan näin parin askeleiden siirtymillä, mutta tästä lienee hyvä aloittaa.

"Sehän näyttää hyvältä"

Tervehdys sairastuvalta.
En tiedä minkä hinkuvintian hyppykupan onnistuin itselleni haalimaan, mutta teen pientä kuolemaa sohvan pohjalla. Kuume sentään laski tälle päivälle, mutta olo ei parane. Huomenna pitäisi jo pakon äärellä hilautua tallille, kai sen hevosen saa juoksutettua vaikka vähän huippaa?!

Palataksemme iloisempiin aiheisiin suunnatkaamme viime tiistaille. Menin tosiaan valmennustunnille. Plussakelit olivat tehneet kentästä sohjoa, mutta ihan käyttökelpoista sellaista: ei liukasta, eikä tilsoja. Noh, siinä verkkailtiin ravissa ja fiilis oli vähän täi tervessa -osastoa, mutta kuulemma tahti oli hyvä ja tasainen. Eli taas oma mieli haki liikaa, oltiin siinä jo ihan hyvin.

Tehtiin ympyröitä, vähän väistättäen, oikeastaan koko ajan vähän väistättäen, yhtään ei saanut huristella menemään suoralla hevosella. Siihen syssyyn lisättiin siirtymisiä: nopeita käyntiosioita ja kohta laukkaa. Tehtiin hyviä siirtymisiä paljonkin ja saatiin kehuja. Firre oli aika pahasti kiinni vasemmalle, ja oma käsivarsi sai kyllä tehdä äärirajoilla töitä asetuksen ylläpitämiseen, kunnes meno pehmeni, mutta tuo sivuttaisliike oli kyllä tehokas, koska koko ajan piti olla itse ratsastamassa, ei voinut jäädä matkustamaan. Ja Firre on sellainen hevonen, joka tykkää ja syttyy kun on tekemisen meininki. Eli molemmille sopivaa hommaa!

Opettaja totesi, että ollaan ilmeisen hyvin päästy tekemään hommia, kun näytti niin kivalle. Hämmennyin. Kysyipä hän myös miltä kisakalenteri näyttää. Ja hämmennyin uudestaan, sillä en ole kehdannut edes ajatella kisoja, kun oma ratsastus on ollut niin huonoa.
Mutta kuinkas ollakaan, tuolla tunnilla osui taas feng shuit ja muut kohdilleen: hevonen toimi, oma tekeminen toimi ja sain korjattua huomautuksien mukaan omaa kehoa hyvin. Istuin jopa pitkiä pätkiä alas harjoitusraviin, jota en uudessa satulassa ole voinut oikein tehdä, kun koko vasen kylki/lonkka/reisi kramppaa niin pahasti.

Onnistumisen tunne oli aikamoinen. Jalalla takertumiseenkin puututtiin ajatuksella, että hevosen tulee kulkea, vaikka minulla ei polvesta alaspäin jalkaa olisikaan... Niinpä ajatellaan jalkoja irti jatkossa ihan liioitellen, niin eiköhän se hevoseläin ala herkistyä ja oma keho tottua ajatukseen pitää se pohje irti, ellei sitä käytä. Ja se käyttökin saisi olla sen yhden kerran, ei jäädä päälle ;)

Oli aika kiva huomata, että kesällä saavutettu edistys ei ollutkaan hävinnyt mihinkään, vaikka se onkin päässyt tässä hieman unohtumaan. Ja onhan se jotenkin ylentävää, että hevonen näytti paljon paremmalta, kuin miten valkku sen muisti. Noniin.

Nyt sitten vaan toivotaan, että luontoäiti osaisi päättä onko vielä talvi vai kevät ja saataisiin kenttä pian taas asialliseen kuntoon.

Istuntaa, istuntaa, istuntaa...

Minulla kävi tuossa aikamoinen munkki, sain nimittäin stunttipaikan Anne Porevirran istuntatunnille.
Tietämättä mitä meillä olisi edessä, suuntasin tunnille odottavin mielin: eipä tässä olla Firbulan kanssa pahemmin opettajan silmän alle päästy.

Annen tyyli opettaa oli aika hands on. Ei lähdetty vaan sohimaan, vaan mietittiin mitä tehdään, miksi tehdään ja miten tehdään. Saatiin kanssaratsastajan kanssa alkuun pieni kysymystulva, joihin oli siis ihan tarkoitus vastata. Mitä teet kun pysäytät hevosen? Miksi teet niin? Mitä pitäisi tehdä ja miksi?

Tunnilla ei loppujen lopuksi tehty paljon mitään, mutta jouduin henkisesti ja fyysisesti todella kovasti hommiin. Tavallaan virkistävää, ettei vaan pintaraapaista jotain teemaa ja sitten pakonomaisesti viipoteta menemään, koska niin tunnilla kuuluu tehdä. Vaan toistettiin niitä tehtäviä rauhassa, ajatuksella ja huolellisesti, kunnes homma oli selkeä meille niin ajatuksen kuin fysiikan tasolla. Omalla kohdallani en väitä vielä suurien onnistumisien osuneen kohdalle, mutta sinne päin päästiin.

Käytännössä teimme siis pysähdyksiä, peruutuksia ja liikkeellelähtöjä. Koko ajan piti valmistella, olla tietoinen mitä on tekemässä ja millä avuilla, ja sitten toteuttaa siististi.
Käytiin myös x-määrä istunnan peruspalikoita läpi. Oma käsi on ikuinen murheenkryyni, mutta "hyvää rutiinia" on kuulemma alla, joten se saadaan kuntoon. Jalka minulla taas on kuulemma "aika hyvä" josta ilahduin niin kovin! Oikean lonkan jäykkyys, jonka kanssa olen tässä paininut, näkyy kuulemma selvästi, kun vasen jalka asettu niin luonnollisesti ja nätisti, mutta ei se oikeakaan paha ole.

Käynti on hankala askellaji, kun sen ratsastamista ei oikein opeteta. Firren käynti on passahtava ja pahenee vaan, jos pusken sitä liikaa eteen. Taas korostui tämä, että energia ei aina ole vauhtia. Jos tuntuu löysältä, ei ratkaisu aina olekaan se eteen-eteen-eteen (jota ratsastuskouluissa aina jankataan). Itse kun taivun aina hoputtamaan Firreä, jolloin käynnin laatu kuulemma kärsii. Hitaampi tempo ja puolipidätteet istunnalla tuovat takaosaa alle ja heti paranee. Puolipidäte istunnalla onkin se mystinen käsite, jota on paha hahmottaa, jos kukaan ei osaa sitä sinulle oivaltavasti selittää. Anne asetti kätensä alaselkääni ja kehotti ikään kuin työntämään hänen kättään vasten. Ei siis kipata lantiota minnekään, ei vedetä vaan vatsaa sisään, vaan aktivoidaan niitä syviä vatsalihaksia. Sain jujusta kiinni ja tsädäm!

Pysähdykset meillä töksähtää usein, kun en saa niitä valmisteltua kunnolla. Jos otan kädellä yhtään, hevonen ottaa heti seis - töks. Jos jännitän vatsaa, hevonen on jo seis - töks. Puolipidäte syvemmältä valmistelee ja jo tuli lempeämpiä pysähdyksiä. Peruutuksia tehtiin samalla ajatuksella, että istunta ja keskivartalo hakee hevosen takaosaa alle, lisää, kunnes ajatus on taaksepäin. Ja sehän toimi, tyystin ilman kättä.

Tähän asti sain kivoja oivalluksia ja onnistumisia. Oli aika siistiä saada taas ihan uutta ajateltavaa, ihan uusia fiiliksiä siellä hevosen selässä ja yhtälailla uusia tuntemuksia oman kropan kanssa. Mutta sitten päästiinkin pahimpaan: siirtymiset ylöspäin. Olen kuvitellut, että tehdään ihan siivoja siirtymisiä ylös, hankalia ovat ne alaspäin siirtymiset. Ja mitä vielä!
Meillä etujalat siirtyvät ensin raviin ja takaosa raahustaa perässä. Vaikka hevonen astuukin isoine liikkeineen hyvin alleen, se ei kanna takaa tarpeeksi. Se kantovoima ei ole siellä takaosalla, kuten pitäisi. No, ei mitään uutta, mutta mitenkäs ne takajalat käynnistetään ensin?

Heittäydyin vähän epätoivoiseksi, kun en saanut hommaa toimimaan. Patistaessani hevosta se taas venytti käyntiä huonoksi ja starttasi siitä raviin, mitä ei saanut tapahtua. Hyvästä, ryhdikkäästä käynnistä raviin... Noin teoriassa ainakin. Niinpä Anne tuli auttamaan: Tein siirtymisiä taluttajan kanssa :D  Anne siis käveli vieressä, piti sisäohjasta yhdellä sormella (joka huolehti asetuksesta ja teki selväksi, paljonko minulla on tuntumassa tyhjää...) ja sitten siirryttiin. Firre sietää paineistusta aika hyvin, mutta vähän sekin hämmentyi tästä operaatiosta, kun yritin kovasti kasata hevoseen energiaa ravia varten nopeuttamatta tempoa yhtään.

Tuskien taival, mutta kyllähän se tuntui mahtavan erilaiselta, kun siirtyminen tuli todellakin takaa. Nyt ainakin tiedän sen tunteen jota tavoitella, vaikkei se itsekseen niin vaan onnistukaan.

Alaspäin siirtymisissä olennaista oli valmistella siirtyminen muutaman askeleen verran kokoamalla, jotta hevosen on mahdollista suorittaa siirtyminen rojahtamatta eteen. Tässäkin koin Firren herkkyyden, kun se onkin jo käynnissä kun itse vasta ajattelen asiaa. Edelliset harjoitukset alkoivat myös syödä omaa kapasiteettiani ajatella ja toteuttaa. Uppouduin tehtäviin niin täysillä, että pää oli ihan täynnä kaikkea, jolloin yksi palikka lisää alkoi olla jo liikaa. Tavallaan hyvä tämäkin, ehkä sieltä jäi jotain kropan muistiin!

Annen ryhmät ovat tällä hetkellä täynnä, joten harmi kyllä ihan vakituista opettajaa hänestä tuskin saan. Vaikka tulevana maanantaina onkin uusintakierros, siitä seuraavaa tuntipaikkaa ei ole tiedossa kuin vasta lokakuussa. Huippuopetus on mahtava asia, ei ihan joka päivä koe yhtä kannustavaa ja ajatuksia herättävää settiä. Minullekin alkaa hiljalleen avautua tämä, jota Kainulaisenkin tunneilla tahkottiin: energia ei tarkoita automaattisesti vauhtia! Tahti pitää olla, vaikka sitten hidas, mutta tasainen. Joten yritän ehkä jatkossa tyytyä Firren hitaaseen käyntiin ja keskittyä vauhdin sijaan niihin takajalkoihin. Ehkä mä opin!

PS. Käykää osallistumassa ARVONTAAN, vielä ehtii :)

Turhautumista...

Meidän toinen päivä uudessa kodissa ja sain kameramiehen mukaan. Jippikajee, kunnes katsoin kuvia, enkä ollut uskoa silmiäni. Joo, hevosta vähän jänskätti uusi paikka ja itseäkin kyllä. Joo, hevonen oli aika väsynyt ja löysä, enkä halunnut patistella sitä määräänsä enempää.

Mutta siis ihan oikeasti, ei saisi näyttää näin kamalalta meidän meno.

Ryhti, kädet, jalat... Ei näin.

Tieto on tuskaa. Kuten olen ehkä aiemminkin todennut, tiedän ratsastuksesta paljon enemmän kuin osaan. Niinpä kuvia katsellessa silmille pomppaavat virheet ensimmäisenä. Olen nähnyt niin paljon hyvää ratsastusta, että minulla on aika napakka käsitys siitä, miltä homman kuuluu näyttää, silloinkin kun ollaan ihan vaan harrastetasolla. Siistiä ja miellyttävää voi olla silloinkin, kun osaamistaso ei ole järin korkea, kuten itselläni.

Kanna se nyrkki, pystyasennossa kiitos.

Katselin tämän kerran kuvia ja tuskailin, että on se nyt piru. Tiedostan omat heikkouteni, joten mikä siinä on muka niin vaikeaa keskittyä niihin? Käsi kuuluu kantaa, joten miksi se roikkuu tuolla sään päällä melkein kiinni? Nyrkit pystyyn, ei siellä hevosen selässä ajeta mopoa. Ja varpaat eteen, hyvä ihminen, se nyt on itsestäänselvää.

Ohjat käteen, niin ei tarvitsisi vatkata kättä. Ja pohjetta käyttäessä, nimenomaan pohjetta, ei tarvitse nostaa koko jalkaa, saatika porata kantapää pilvissä hevosen kylkeä. Ja väistättäessäkään sitä jalkaa ei nyt välttämättä tarvitse siirtää niin taakse kuin nivelet antaa myöten.

Miksi istua pystyssä, kun voi kerran könöttää?!

Kaikki tämä tuska on johdettavissa siihen, että olen päässyt tämän oman hevoseni kanssa käymään peräti neljättä tunnilla sinä aikana, kun se on minulla ollut, ja yhtä lukuuottamatta kaikki ovat olleet yhtä tyhjän kanssa, kun hevonen on yskinyt menemään ja tekeminen on ollut käytännössä mahdotonta.

Ja kun jäin asiaa miettimään, tästä ajasta jonka Firre on minulla ollut, on sairaslomaa ollut liki kuukausi + sitä edeltäneet huonot päivät ja saikkua seuranneet rauhalliset liikunnan pariin palaamiset. Eli varsinaista treeniä meillä on ollut aivan naurettavan vähän.

Tietysti hevosen hyvinvointi tulee tässä ensimmäisenä, hevonen hoidetaan sen mukaan mitä tilanne vaatii, ja sitähän se hevosen omistaminen onkin. Mutta kuitenkin hieman kaihertaa, kun tämä elikko tuli hankittua siksi, että pääsen treenaamaan, että pääsen kehittymään, että olisin parempi ja voisin vaikka saada jostain pikkukisoista lasten nenun edestä jonkin ruusukkeen. Mutta kun ei, niin ei.

Sitten kun jää katkerana miettimään, paljonko koko projektiin on uponnut rahaa, ja paljonko siitä on saanut "jotain irti", versus paljonko mielipahaa, ahdistusta ja surua on tarjoiltu, niin koko touhu alkaa tuntua aika vähä-älyiseltä.

Vielä kun haluaa pahoittaa mieltään lisää, voi miettiä, montako tehokurssia ja valmennustuntia toisten hevosilla olisi tällä rahalla saanut. Mikä täydellinen hevoskesä tämä olisikaan voinut olla. Miten paljon olisinkaan saattanut päästä omassa ratsastuksessani eteenpäin, sen sijaan, että olen kevennellyt pitkin ohjin ja pelannut lääkkeiden kanssa.

Asia hiersi henkistä hanuriani muutaman päivän, jonka jälkeen olen a) ottanut itseäni niskasta kiinni ja ratsastanut paremmin. Kerta kun tiedän enemmän kuin osaan, voin käyttää tietoani parhaan mukaan ja ainakin yrittää ratkoa juttuja ratsailla, kokeilla ja jopa onnistua. Lisäksi olen b) pistänyt rattaat pyörimään, että pääsen säännöllisesti opettajan silmän alle jatkossa, koska se on enemmän kuin tarpeen, ja vaikka paikka on uusi, voi uusi opettajakin tuoda uusia, raikkaita tuulia.

Mainittakoon vielä, että olen c) yrittänyt suorittaa (taas) pientä asenneremonttia, koska hevosen omistaminen on tunnetusti hullun hommaa, joka ei sinällään ollut minulle mikään yllätys, joten nyt se soppa on syötävä, kun sen on itselleen keittänyt.

Ja ei, en kadu Firren hankintaa, koska hän on upein mies jota maa päällään kantaa. Välillä vaan harmitus ja huoli voittaa, olisihan elämä ilman kaikkea tämä aika reilusti helpompaa.

Vuoroin vieraissa

Kun oma hevonen on vielä viikon telakalla, päätin päräyttää valmennustunnille toisella hevosella, jottei tulisi ihan täyttä kahden viikon taukoa. Mummohevosen selässä olen käynyt joskus puolitoista vuotta sitten, jolloin olin aivan ihastunut. Nyt alkoi taas tuo surkuhupaista vieraan hevosen syndrooma, olin alkuun aivan täysin hukassa, että miten tämä hevonen muka toimii?!?

Tamma venkoili aluksi, ei kulkenut suoraan vaan tarjosi avoa ja väistöä ja muuta vaihtoehtoista etenemismuotoa. Suustaan hän on melko herkkä, joten kovin napakasti en uskaltanut aloittaa, ja kun on vanhemmasta hevosesta kyse, ei sitä tarvitsekaan heti alkuunsa alkaa painostaa. Ravissakin nauratti ensin, että jo nyt on, kun tuolla venäläisellä tykillä on luonnostaan niin pieni askel, jota en kyllä rehellisyyden nimissä saanut ennen loppuraveja venymään yhtään.

 Tehtiin vähän takaosakäännöksiä, jotka ovat Fifin kanssa olleet melko vaikeita. Nyt taas sujui vallan mallikkaasti. Minulla on ollut kovasti vaikeuksia hahmottaa sujuuko käännökset hyvin, polkeeko oikeat jalat, saanko tosiaan etu- ja takaosan liikkumaan halutessani.
Tämä oli hyvä harjoituskerta, kun tammalle tuo oli niin vaivatonta, että senkus tehtiin.

Tehtiin molempiin suuntiin parit väistöt, jotka eivät olleet kovin kehuttavia. Hevonen kyllä väisti, mutta itse "asetin" aivan liikaa sisälle ja monta kertaa tultiin kaula mutkalla. Onnistumiset tulikin, kun annoin sisäohjaa reilummin, ja ratsastin tosissaan jalalla. Sain noottia, että minun pitäisi unohtaa ranteeni olemassaolo, sen täytyy pysyä suorana ja jämäkkänä, jousto tulee kyynerpäästä.

Tämähän ei ole mikään uusi juttu, teen pidätteet ranteella, teen oikeastaan kaiken ranteella, ja käsivarsi on liki halvaantunut. Aloin tosin saada ideasta kiinni, hetkittäin. Halvauta ranne, uusi mantra!

Tehtiin vielä laukkavoltteja ja siitä suoraan käyntisiirtymisiä. Helppoa kuin heinänteko, kun tammalla on luonnostaan se pieni askel, jota sai helposti vielä koottua ja naps - käyntiin. Tämäkin on Fifin kanssa ollut hankala juttu, nyt sain parit onnistumisen tunteet.
Tehtävän lopuksi oli pakko ottaa kierros kevyessä istunnassa eteen, kun se töpöttäminen alkoi riittää minullekin vauhtisokealle (vaiko hidassokealle?), ja tulihan sieltä sellaista normaalitempoista laukkaa. Edes pätkä.

Oli todella opettavainen ja kamala kokemus taas kerran. Omaa hevostaan arvostaa taas enemmän.
Loppuraveissa alkoi tuntua siltä, että hevonen oli vertynyt ja toimi kuten halusin. Onhan sekin enemmän kuin ei mitään, mutta voi apuva miten hukassa sitä voikaan toisen hevosen kanssa olla. Sitä mukaan kun oman kanssa kehittyy, sitä kuvittelee itse olevansa jotenkin parempi, mutta vieraat hevoset kyllä vievät tehokkaasti luulot pois :D

Kiki Nybergin valmennus

Keskiviikkona oli kovin jännä päivä. Oli Firren ja siis meidän yhteinen debyytti kotitallin ulkopuolella, suunnattiin nimittäin Kiki Nybergin valmennukseen Primukselle.

Kuljetus oli aikamoinen savotta, kun vetoauton löytyminen meni turhan vaikeaksi ja päädyin lopulta vuokraamaan heppa-auton, joka toki vaati kuorma-autokortillisen kuskin. Mutkien kautta sain asiat järjestykseen, ja päästiin matkaan.

Fifin lastaaminen on ohjelmanumero itsessään. Pappamobiili ei ole periaatteessa mikään ongelmainen lastattava, hän vaan ei halua. Suostutteluun ja murahteluun menee tovi, mutta ihan omin neuvoin sain hevoseni autoon molemmissa päissä.

Innoissani ja peloissani purin hevosen Primuksella autosta, laitoin herran kuntoon ja hyppäsin kyytiin. Käytiin kävelemässä laidunten ympäri lenkki ennen tuntia ja oli jotenkin niin voittajafiilis, olin oman hevoseni kanssa toisella tallilla tepastelemassa... Niin kaukainen ajatus, joka onkin nyt totta.


Firre oli hieno, vähän katseli toki ympärilleen, että minnes hän on joutunut, mutta käyttäytyi todella hyvin. Toki ylväs seisonta aiheutta pientä ihailua, ja pariin otteeseen meiltä kysyttiin, mikäs hevonen se tämä on. Niin... Yleensä tuohon kysymykseen kerrotaan se (nuori) ikä, hyvä alkuperämaa (Saksa) ja jotain sukupuusta. Firren kohdalla ei ole oikein mitään kerrottavaa, pappa kun on jo iäkäs, latvialainen ruunanrupsukka, jonka suvussa ei ole mitään mainittavaa eikä kisatuloksia ei ole alla. No, kaunis hän on, ja rakkain.

Tunnilla ei tehty mitään ihmeellistä, peruskauraa. Ratsastettiin eteen, eteen ja vielä kerran eteen. Hevonen kahdella ohjalla ja pohkeiden välissä, eteen. Hieman pysähdyksiä ja voltteja.
Jouduttiin kyllä kunnon rääkkiin, kun ei saanut hölkkäillä omalla mukavuusalueella, vaan jouduttiin oikeasti töihin.

Tuntui melko hienolta löytää se tahti ja tempo, jossa saatiin kehut. Sitä sen kai pitäisi olla aina, määrätietoista ja jämäkkää etenemistä. Sain myös huutia tuntumasta, ratsastan turhan pitkällä ohjalla. Fifillä on suhteellisen pitkä kaula, joten saan oikeasti kerätä ohjaa kätösiini, jos haluan saada hevosta vähän lyhyemmäksi. Pariin kertaan ihmettelin, että miten niin "ohjat käteen" kun johan ne on, mutta kyllä niissä riitti lyhennettävää. Peräänkuuluttakaamme sitä surullisen kuuluisaa jämäkkyyttä, sitä kaivataan edelleen!

Kuvista ei ole kamalasti iloa, sen siitä saa kun ojentaa kameran miehelle, joka ei tiedä lajista tuon taivaallista :D  Onpahan kuitenkin todistusaineistoa, että paikalla oltiin.

Katariina Albrechtin kouluvalmennus

Sunnuntaina Katariina Albrecht saapui Ponikoululle pitämään valmennuksia.
Oltiin kahden ratsukon ryhmissä ja saatiin varsin intensiivistä opetusta.

Kuvat eivät valitettavasti ole kyseiseltä kerralta, mutta tuoreimpina kuvatodisteina meistä kahdesta saavat nyt toimia kuvituskuvina tässä.

Ihan aluksi tehtiin pieni varustetsekkaus. Katariina tarkisti turparemmit, nappasi meiltä alaturpikset kokonaan pois ja vilkaisi satulatkin. Fifin satulassa on hieman vähänlaisesti säkätilaa, ja unelmoinkin kunnollisesta koulupenkistä, mutta nyt kun hevonen toivottavasti muuttaa muotoaan liikutuksen lisääntyessä, ei heti kannata rientää satulaostoksille.

Alaturparemmin poisto perusteltiin näppärällä kysymyksellä: Mikä on alaturparemmin tarkoitus?
No pitää suu kiinni. Vastakysymys: Miksi se edes aukoo suutaan?
No koska ei tunnu hyvältä.

Katariinan lähtökohdat olivat todella hevoslähtöiset ja minä kyllä tykkäsin. Alaturparemmi jäi tunnin jälkeenkin kaapin perukoille, jos käteni on kova, niin annettakoon Fifille oikeus aukoa leipäläpeään.

Aloitettiin miettimällä erilaisia ohjasotteita: taakse vetävää, nostavaa, johtavaa ja epäsuoraa ohjasotetta. Kokeiltiin kaikkia, tehtiin eri ohjasotteilla voltteja ja mietittiin kunkin kohdalla, mihin osaan hevosta ote sai kuolaimen vaikuttamaan hevosessa.
Sitten pohdittiin mikä mahtaisi olla hevoselle miellyttävin tapa vaikuttaa. Suusta ei lähtökohtaisestikaan pitäisi vetää, mutta eipä se suoraan taakse suuntautuva ohjasote monestikaan liene sen mukavampaa.

Ihan jo alkutohinat saivat siis aikamoisen mietintämyssyn ratsastajien päähän: miten hevoseen olisi paras vaikuttaa ja mitenköhän sitä itse on tullut tehtyä...

Kävimme istunnan läpi pala palalta. Missä on jalan oikea paikka, miten kroppa kasaantuu, missä on pään hyvä olla... Seisottiin jalustimilla, laskeuduttiin alas. Saatiin tehdä pari toistoa, jotta palikat pysyivät koossa ja keho suorassa. Itselläni on ollut aika vaikeaa pitää jalka kuosissa, nyt kun on tullut ratsastettua taas yleissatulassa. Jalka karkaa helposti taakse, kuten kuvistakin näkee.

Siirryttiin raviin ja tehtiin molempiin suuntiin reilusti voltteja nostavalla ohjasotteella. Opetuksen "erikoisuus" oli siinä, että pohdimme vaikutustamme hevoseen, emmekä lähtökohtaisesti pyrkineet ratsastamaan hevosia pakettiin. Ulko-ohjasta sai antaa ihan reilusti, jotta hevosen oli mahdollista lähteä kääntymään vapaasti. Vasta kun hevoset olivat kunnolla vertyneet, sai ulko-ohjaa ryhtyä lyhentämään ja hevosta hieman kokoamaan.

Tehtiin myös sellainen harjoitus, että kevennettiin yksi askel alas ja oltiin kaksi ylhäällä. Rytmitaju kyllä löytyi, mutta kaiken muun hallinta tässä kevennyksessä olikin sitten asia erikseen. Harvoin olen todistanut tuollaisia valmennuksia, joissa ratsastajat ja valmentaja voivat nauraa ääneen ihan avoimesti. Huvittavaa se lähinnä oli, kun hevosen kääntäminen voltille ei ollutkaan enää niin helppoa.

 Firre yskähteli tunnin edetessä aika reilusti. Vähän vaivasi tämä seikka, sillä normaalisti ollaan otettu pari yskähdystä aina ratsastuksen alussa, perään pari pärskähdystä ja sitten ei mitään. Nyt köhähtely ei ottanut loppuakseen. Katariinan veikkaus tosin oli, että jos hevonen on ollut niin vähällä käytöllä kun se on ollut, ja joutuu nyt "oikeisiin töihin" niin p*ska lähtee liikkeelle sieltä rööreistä. Että sinällään ei mitään huolen aihetta.

Sainkin ottaa aina pätkän laukkaa kerrallaan ja antaa pojan kävellä hetken välillä. Sitten taas jatkettiin, kunnes tuli hyvä fiilis ja käveltiin. Fifi teki hommia todella, todella mielellään ja käyntipätkissä meinasi ihan kuumua, kun Koko sai viipottaa menemään ja hänen piti muka käppäillä vaan :D

Firre pehmeni ja parani, tämähän oli nyt kun tajuan, meidän ihka ensimmäinen kerta opettajan silmän alla. Haa! Loppua kohti kyllä alkoi poika väsyä, minkä huomaa kuolaimen taakse humpsahtamalla, kun toinen ei jaksaisi enää kantaa itseään. Hiki puski pintaan, vielä reilummin kuin talvikarvanallella normaalisti. Hän siis teki kovasti töitä ja oli muuten aika hieno.

Saatiin mukavasti kehuja. Nyt olen sitten Fifin henkilökohtainen fysioterapeutti, parannetaan poitsun kuntoa ja omaakin toki. Työmoraali on ainakin niin kohdillaan, että ei voi kuin olla tyytyväinen.

Albrechtin tunnille menen varmasti uudemman kerran jos vaan mahdollisuus tarjoutuu. Istuntaan ja hevosen&ratsastajan väliseen harmoniaan perustuva opetus on kyllä enemmän mieleeni, kuin suorituskeskeisyys. Tykkäsin!

Oodi valmentajalle

Kukaan tuskin pärjää hevosmaailmassa ilman ulkopuolista apua, tarkkaa silmäparia ja elävää infopistettä, joka tarjoaa ratkaisuja ja ideoita kaikenmoisiin pulmiin.

"Sä et voi vaan istua siellä ja rukoilla, että onnistuu."

Itse ratsastajan enimmäkseen itsekseni, joka on valitettavan nähtävissä menostani. Sitä onnellisemmaksi minut tekeekin hyvin sujunut valmennus. Viimeiset puoli vuotta olen käynyt melko säännöllisesti kerta viikkoon Mia Kainulaisen kouluvalmennuksissa Ponikoululla.

"Haastakaa itsenne."

Mia on kultaakin arvokkaampi, superkannustava ja taitava. Koen saaneeni häneltä ihan mielettömän paljon apua istuntaani ja ehkä vielä enemmän päänsisäiseen toimintaan. Usein jään jumiin nimenomaan siihen ajatukseen, etten osaa jotain, jonka takia sitä ei kannata edes kokeilla. Ja tämä osaamattomuuden tunne on aika valtava este kehitykselle. Miten jotain uutta voisi muka oppia, jollei sitä koskaan tee? Miten pääsee eteenpäin, ellei harjoittele, yritä, epäonnistu ja opi siitä, kunnes lopulta onnistuu? Ei mitenkään.

Hyvän opettajan avulla uskaltautuu pois  sieltä omalta mukavuusalueelta, saa uskoa omaan osaamiseen ja lakkaa jännittämästä turhia. Kun opettaja käskee, niin sitten tehdään. Ja kas kummaa, se saattaakin onnistua varsin hienosti! Hyvä opettaja ei nimittäin teetä sellaista tehtävää, joka on ratsukolle mahdoton.

"Mikä on pahinta mitä voi tapahtua? Se menee pieleen. So what, sitten kokeilette uudestaan."

Mian tarkka silmä on löytänyt useita epäkohtia ratsastuksestani. Ne eivät ole olleet uutisia minulle. Mutta se, miten näitä on lähdetty korjaamaan onkin ollut silmiäavaavaa. Jos opettaja vaan kommentoi mikä on pielessä, sillä ei pääse kovin pitkälle. Miten tehdä kyseinen asia toisin tai paremmin, siinä on avain menestykseen.

"Sä et tarvitse kantapäätä mihinkään. Ratsastat lantiolla."

Ihaninta on ollut kuitekin se, että Mia on niin helposti lähestyttävä, että jos jokin asia vaivaa, sen voi ottaa puheeksi ja sitä sitten myös viilataan. Viimeksi eilen jäin miettimään mitä teen väärin, kun Zeta siirtymisissä nakkelee päätään niin voimakkaasti. Ulospäin tuo ei kuulemma näyttänyt niin pahalta, kuin miltä se selkään tuntui, joten tästä otettiin videopätkä. Ihan pyytämättä.

Koska Zeta on minusta huolimatta vähän epävakaa kädelle, yritimme liioitella asetusta, jolla sen ehkä saisi pysymään tuntumalla siirtymisissäkin. Homma lähtikin siitä kivasti rullaamaan.

Itse saatan olla joskus liiankin kriittinen itseäni kohtaan. Jos hevonen on vino, en ota asiaa sellaisenaan, vaan paheksun itseäni, kun en vaan ole riittävän hyvä suoristamaan hevosta. Jos hevonen pakoilee tuntumaa, uskon sen johtuvan yksinomaan omasta, epävakaasta kädestäni. Mutta ainahan syy ei ole pelkästään ratsastajassa. Asioita korjataan samalla tavalla oli syy sitten missä tahansa, mutta lannistumaan ei tarvitse mennä, voi sitä "vikaa" olla joskus siellä satulan allakin.

Oppia ikä kaikki, mutta hyvässä opetuksessa tämä tapahtuu nopeammin, paremmin ja hyvillä mielin!