Hopiloikkaa

Kesän bucket-listillä oli hypätä omalla estehevosellani. Noh, kuten viime postauksessa jo mainitsin, kesä tuli ja meni. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan pätee taas kerran!

Ukolla kun hypättiin ensi kertaa sen saavuttua, pisti hevonen vitosvaihteen silmään. Vähän huippasi kentän laidalla pelkästään katsojaa, kun hevonen esteestä yli päästyään lähti vaan juoksemaan tuhatta ja sataa. Ukon ongelmanratkaisu monessa jännässä paikassa on lisätä vauhtia, toimii. Itseltäni se ei ole tähän mennessä kohtaan lähtenyt lapasesta, mutta kyllä se tarjoaa sitä pää ylös ja täysiä -vaihtoehtoa aina kun menee vaikeaksi.

Sikäli hyppääminen jännitti jo ajatuksen tasolla, mutta koska olen jääräpäinen ja hieman kyllästynyt tuuppaamaan itsekseni keskinkertaisesti koulua, päätin kokeilla jotain muuta.
Yksi pieni ristikko, maneesin ovi kiinni ja menoksi.

Wintecin koulusatula nyt ei tosiaan ole sopiva moiseen pelleilyyn, mutta vaihtoehtojen puutteessa mentiin näin. Ei ollut kovempaa kuolainta eikä martingaaleja, senkus vaan mentiin. Ensin ravissa ja sitten laukassa. Hii!

Hevonen loikki korvat tötteröllä ja itse pidätin hengitystä, kuten vain tätiratsastaja jännän paikan tullen voi :D  Mutta mikäpä siinä, otettiin pari hyppyä suuntaansa ja oltiin tyytyväisiä. Samalla puraisi taas sellainen pieni hyppykärpänen, että aloin katsoa yleissatuloita, josko sitä uskaltaisi ottaa pikkuhypyt ihan arkiohjelmaan.

Isoja tuolla hevosella ei mennä, enkä minä mene muutenkaan, millään hevosella, mutta ihan jumppana pikkuesteet tekisivät varmaan molempien korvienvälille hyvää. Joten kyllä tässä haetaan nyt yleissatulaa uuden koulupenkin ohella. Ihanan kallista, sanoisi joku. Onneksi on vielä opintolainaa nostamatta, mitenkäs muutenkaan.

Ollaan sittemmin yritetty jumppailla korotettuja puomeja hierojan ohjeiden mukaisesti. Ukko ei jaksaisi käynnissä kiinnostua sitten niin ollenkaan, raahustaa ja kolistelee vaan. Ravissa sitten taas herää esteratsu henkiin, askel pitenee ja kevenee, ja puomien jälkeen jatketaan omatoimisesti laukassa. Nauroin ääneen selässä, kun toinen piti hauskaa. Eihän siinä kehuttavaa ole, kun hevonen päättää itse mitä ja miten tehdään, mutta en voi olla iloitsemasta, kun hän herää hiljalleen henkiin. Ukko on ollut koko ajan kyllä kuuliainen, mutta tullessaan niin sulkeutunut, että oksat pois. Ilo liikkua ihan omalla moottorilla on ollut vähän hukassa, vaikka käskettynä on kyllä pinkonut. Nyt alkaa mieli muuttua, näemmä.

Katso kengurun loikkaa

Pahoittelut postaustauosta. Täällä on taas sairastettu oikein urakalla, tällä kertaa vatsatautia, jonka kanssa ei tosiaan ole ollut asiaa tietokoneen ääreelle istuksimaan ;) Tehokas oksentelu on myös vienyt mehut niin täysin, että enpä ole tallillakaan voinut niin tiuhaan käydä, kun halu olisi, mutta onneksi tässä nyt on kuviot kunnossa ja liikutusapua tarjolla!

Ukko pääsi tosiaan ensimmäisellä viikollaan uudessa kodissa näyttämään hyppylahjojaan.

'

Enpä mene sanomaan kellä oli kaikista jännittävinpä, minulla, hevosella vai kuskilla, mutta meno oli alkuunsa melko railakasta. Ukko pisti joka hypyn jälkeen vitosvaihteen päälle ja paahtoi menemään. Rauhallinen tahti otti aikansa, mutta korvat töttöröllä ja hyvillä mielin hevonen näytti sittenkin pinkovan, vaikka ihan helppoa ei ollut.

Tämän ensimmäisen kerran perusteella oli helppo todeta, että juuh, itsehän en aio hypätä kenties koskaan tuolla tulisielulla, mutta seuraavat hyppelöt menivätkin jo niin hillitysti ja mallikkaasti, että videoita katsoessani ihastelin vaan. Ukko näytti juuri sellaiselta hevoselta, jolla minäkin voisin aivan hyvin pikkuesteitä körötellä. Että katsotaan nyt, tiedä vaikka sitä vähän uskaltaisikin kokeilla.

Muutenkin täytyy kyllä todeta, että aika kultapoika on tässä käsillä. Hän on kotiutunut uuteeen ympäristöön todella kivasti, ja vaikka kohtaammekin liki päivittäin jotain epäilyttäviä tilanteita (hän mm.pelkää suihkeita) niin luottavaisin mielin hevonen kuitenkin antaa itseään käsitellä.

Pitkäperjantain estekisat

 Pitkäperjantaina tallilla pidettiin pienet harjoituskisat esteratsastuksessa. Vaikka kisat olivat tiedossa hyvissä ajoin, en päässyt treenaamaan hyppyjä ollenkaan, kun kenttä on ollut jäässä aina sopivasti, ettei hyppäämistä ole tarvinnut miettiäkään.

Noh, pitihän se kuitenkin lähteä kaivamaan verta nenästään. Vaikka luokkavalinta 40cm olikin omalla tavallaan hyvin vaatimaton, olenhan minäkin hypännyt kuuttakymppiä ihan kisatilanteessa sujuvasti, se oli ainut järkevä vaihtoehto. Olen kuitenkin sairaalloinen jännittäjä mitä esteisiin tulee, eikä Firre ole se kaikista varmin hyppääjä. Hevonen haluaa, että ratsastaja vähän kertoo mitä tehdä, ja jos näin ei ole, lopputuloksena voi hyvin olla kielto tai supervaltava megaloikka, jossa voi vaan toivoa pysyvänsä kyydissä.

Team Think Pink valmiudessa :D

Verkka suoritettiin aina ryhmässä ennen luokkaa. Siellähän sitten yritin ratsastaa eteen ja olla liikaa hermoilematta. Kumpaankin suuntiin sai hypätä yhtä radan estettä ja yllättävän iisisti ukkeli näille pompsautteli. Tuli siis onneksi jo verkassa sellainen luottavainen olo, että ehkä me nyt ei a) rysäytetä esteen sekaan ja kuolla molemmat tai b) hevonen nakkaa minua alas, jolloin vain minä kuolen :D

Eihän siinä, radalle mentiin. Hypyt lähti kivasti ja taidettiin ottaa vain yhdelle okserille sellainen vähän liioiteltu pomppu. Höpötin hevoselle koko suorituksen ajan ja kehuin sitä ääneen joka esteestä. Radankin muistin ja päästiin toiseen vaiheeseen. Tässä kohtaa alkoi jo oma jaksaminen olla rajoillaan. Se on melkoisen jännä, miten kamala stressi ja jännittäminen saa oikesti mehut imettyä ihmisestä.

Lopputuloksena oli puhdas suoritus ja peräti kolmanneksi nopein aika! Wuhuu, saatiin sijoitus ja ruusuke myös (kuten kaikki osallistujat...) Oli kyllä yllättävän kivaa menoa. Vaikka estekorkeus onkin sitä luokkaa, että tuo hevonen voi käytännössä ylittää esteet vähän isommalla laukka-askeleella, eikä edes joudu hyppäämään, on se oma jännitys ja hevosen puskeminen ilmeisesti vähän paremmin hanskassa.

Koin tosiaan hieman huvittaaksi sen ristiriidan mitä itse tunsin ja mitä videolta näin. Oma sydän hakkasi tuhatta ja sataa, painettiin huikeaa urheilusuoritusta, jännitti ja kuolemanpelko suunnilleen suhisi korvissa ja videolla näkyy alitempoinen laukka ja rauhallisen tasainen, hieman kömpelö esterata...

Noh. mitäpä siihen taas lisäämään. Joka hyppykerta totean, että ei tämä vaan ole omaa alaa, ja silti päädyn aina uudelleen risuja ylittämään. Onneksi on sentään kiltein ja upein heppakaveri ikinä!
 Ehkä kuitenkin ennen toukokuisia kisoja voisin olla fiksu ja käydä jopa estetunnilla, voisi kummasti avittaa asiaa ;)

Ja kuvista kiitämme Siniä <3

Rohkea rokan syö

Vaihtelun vuoksi piti pistää taas estettä kentälle ja posottaa menemään. Viimeinen saikkutauko on taasen pudottanut hevosen kuntoa, joka ei ole koko kesänä ehtinyt nousta kovinkaan paljoa. Huoh.
Niinpä yritetään taas pistää ylämäkiä laukkaillen ja tikkuja pomppien, sileätyön lisäksi, joskos sitä saataisiin sinne persuksiin sitä lihasmassaa vähän runsaammin.

Tällä kertaa ei valitettavasti ollut kameramiestä tarjolla. Mutta kuvailin hevostani ihan itse senkin edestä. Saatiin sopivasti täydennystä meiden estelookkiin pinkeistä poniohjista :---D
En kestä, taidan olla oikeasti aika nolo täti, mutta yhdellä tallin junnulla oli nämä ohjat tyhjänpanttina satulahuoneessa ja kun asia tuli puheeksi, sain ne pientä korvausta vastaan itselleni. En siis myönnä "ostaneeni" meille pinkkejä ohjia... Krhm. Juu.

En kestä tätä eläintä. Kiinnostus poseerata noin 0/5

 Asiaan. Tykkään noista muovipalikoista, joista saa niin kivasti pikkuesteitä yhdellä puomilla. Pistin siis taas yhden pikkupystyn palikat vaakatasossa, toisen jopa palikat pystyssä, jolloin korkeus lienee lähempänä 60cm. Lisäksi pistin vielä riskiä peliin ja kyhäsin meille yhden korkeamman pystyn. Tätä en etukäteen mitannut, mutta jälkikäteen oli pakko tsekata, kun en ole Firren kanssa noin isoa pomppua aikaisemmin ylittänyt. 70cm se oli. Pikkueste, mutta rimakammoinen vellihousu (minä, vaiko hevonen sittenkin) saa olla ihan tyytyväinen.

Verkkailin suuntaansa ja otin ravilähestymisiä pikkuesteelle. Pappamobiili lönkötti yli oikein rennosti, joka oli mukava ylläri, ettei noita pienimpiä pomppuja enää tarvitse liioitella kuten meillä alussa aina kävi. Sitten laukassa pari ylitystä ja suunnattiin jo isommalle pystylle. Sekin sujui aika mallikkaasti. Vaikka aina ei saatu sitä tasaisen pyöreää hyppyä, mentiin reippaasti ja epäröimättä yli.

Uskalsin lopulta ohjata olemattomalla laukalla isoimmalle esteelle ja stoppi tuli. Ei yllättänyt, pelotti minuakin. Uudestaan liikkeelle, pienempi este alle ja uusi yritys: yli mentiin. Ei tyylillä, eikä taidolla, mutta silti. Otettiin toisenkin kerran tuo "jättiläiseste" ja hyvin meni. Positiivista on oma rohkeuteni ratsastaa hevosta eteen, viedä se sinne esteelle asti, eikä jättää ratsua yksin roikkuen vaan harjassa kiinni. Ja sata sydäntä hevoselle, joka luottaa minuun ja menee kun pyydän, toisin kuin keväällä stoppaillessaan pikkuesteille.

Nyt sain sen verran rohkeutta kerättyä, että voisin oikeasti käydä Firren kanssa estetunnilla tässä joskus, kun kenttä vielä pelittää. Olen osittain ihan ääneen mumisten laskenut askelia ja katsonut ponnistuspaikkoja, yrittäen saada jotain tolkkua tuohon touhuun. Onhan se kuitenkin esteratsastusta, eikä -matkustelua. Tätä hahmotusta kun en hallitse ollenkaan, eikä sitä varmaan ihan itsekseen kunnolla opikaan.

Juuri tulin harmitelleeksi tallillakin sitä, kun ei nuorena päässyt hyppäämään. Silloin, kun olin vielä rämäpäinen enkä osannut jännittää oikein mitään. Nuorena saatu rutiini on kuitenkin aika iso helpotus moneen asiaan. Taisin ratsastaa ensimmäisen pikkuruisen esteratani ollessani 24v. Siihen mennessä olin jo ehtinyt putoilla ja loukata itseäni, olin oppinut jo pelkäämään "poikkeavia" juttuja hevosten kanssa ja minimoimaan riskit. Henkinen solmuhan tuo hyppääminen on, mutta ilmeisesti se alkaa hiljalleen aueta.

Hellehyppyjä

Sain jonkun hulluuskohtauksen eräs päivä ja kyhäsin kentälle kaksi pikkuestettä. Otin muutamia hyppyjä ja homma rullasi tosi kivasti. Omaksi yllätyksekseni minua ei jännittänyt oikeastaan yhtään ja pappa oli varsin mielellään menossa, joten kokemuksesta jäi kerrankin hyvä fiilis.

Niinpä saadessani miehen mukaan tallille kameran taakse, otin vähän pätevämmät estetreenit ohjelmanumeroksi, kun oli todistusaineistoa tulossa. Helle helli ja olin hiestä märkä jo varustaessani hevosta, joten kovin rankkaa rupeamaa ei voinut toteuttaa, ettei molemmat saada lämpöhalvausta.

Vaikka pahin kauhu ja jännitys oli väistynyt, en sittenkään ryhtynyt nostamaan estekorkeutta liiaksi. Isoin este oli varmaan sen 60cm, joka on minulle jo ihan tarpeeksi. Lisäksi näillä pikkupompuilla saadaan kivasti omaa estepelkoa taltutettua ja hevosellekaan ei tule mitään paineita. Niinpä ehkä tulevaisuudessa voidaan hypätä isompaakin, kun pienillä esteillä saadaan itseluottamusta ja rutiinia molemmille.

Oli kovin hauska huomata, että Firre vähän innostui hommasta ja laukka pyöri isosti ja reippaasti eteenpäin. Hypyt olivat myös tosi hyviä ja pyöreitä, niitä kamalia jumbohyppyjä, joissa lähdetään liian kaukaa ja korkealta ei tullut kuin yksi. Niinpä en itsekään ollut tippumassa kyydistä, joka on lähtökohtaisesti aika hyvä tavoite ;D

Olen päättänyt käyttää esteillä kuolaimettomia suitsia, joka on toimiva ratkaisu meille. En joudu ahdistumaan pelosta, että jään hypyssä jälkeen ja suuhun kiinni. Eihän noissa kuolaimettomissakaan ole tarkoitus roikkua, mutta samaa nipistystä noilla ei kuitenkaan saa aikaan, kuin jos kuolaimesta nykii.

Samalla minusta tuntuu, että hevosellakin on luottavaisempi olo. Epäilemättä olen ne meidän harvat hyppykerrat kiskaissut Firreä suusta muutman kerran, kun hypyt ovat olleet niin holtittomia. Nyt taas sujui niin pehmoisesti, että ihmetyttää. Hyvä vaan ja näillä mennään!

Paikoitellen kyllä sopisi myödätä reilummin. Yritys pitää joku tuntuma esteelläkin, ettei vaan heitä ohjaa pois ja jätä hevosta yksin, johtaa tähän. Opettajaahan tässä hyppyhommassa tarvittaisiin, mutta tavallaan en yhtään innostu ajatuksesta, koska pahoin pelkään, että opettajan silmän alla alkaisi taas ahdistaa ja jännittää. Jos en saa itse päättää miten tulen ja mitä tulen, voi hyvinkin tulla pupu pöksyyn. Näin itsekseen kun menee, ei ole mitään paineita eikä pakkoja.

Superpappa loikki tosiaan innokkaasti ja yritin saada neljän esteen kokonaisuudesta jonkinlaista rataa aikaan. Estekalustoa ei uudella tallilla ole liikaa, eikä kenttäkään ole sen kokoinen, että sinne kannattaisi virittää kamalaa määrää esteitä. Mutta näistä neljästä pikkupystystä sai aika kivasti erilaista tehtävää, kun vaihtoi matkan varrella suuntaa ja jatkoi vaan.

Totuuden nimissä minulla oli hauskaa. Ja tuli ihan sellainen fiilis, että mikäs tässä olisi kisoihin lähtiessä, se 50-60cm taittuisi ihan helposti, jos säädöt ovat tällaiset. Tiedä sitten vaikka joskus käytäisiin jopa hyppäämässä jotkut pikkukisat... ;)

Ainakin viikkorutiiniin saavat puomit/pikkuesteet kyllä tulla. Hevonen liikkui niin paljon innokkaammin eteen kuin on nyt sileällä tehnyt, että sillä selvästi oli hauskaa. Ja kun oli minullakin, niin mikäs siinä. Ainakin herran kunnonkohotusprojektiin sopii hyvin tämä.

Puuta koputellen, että kunnonkohotus saa nyt jatkua ilman keskeytyksiä. Pihattoon siirtymisen jälkeen F on nimittäin ollut kokonaan oireeton. Alkaa melkein tuntui ihan tavalliselta arjelta meidän elo. Jos kohta uskaltaa huokaista helpotuksesta?

Hippo Memorial 2015 (osa 2)

Hippo Memorialin toisena päivänä oli vuorossa esterata. Oltiin ilmoittauduttu matalimpaan luokkaan, eli 50cm. Päivä lähti leppoisammin käyntiin kuin edellinen, tein osani aamutallista ja laittelin hevosen kuntoon.

Aivan liian löysää etenemistä...

Verkassa köröteltiin hyväntuulisesti menemään ja otettiin parit verkkahypyt, jotka olivat tosi huonoja. Okserille otettiin kielto, ja tästä pelästyneenä otin toisen lähestymisen vielä huonommin, ja uusi kielto. Muilta alkoi kuului ties mitä kannustus- ja käskyhuutoa, että nyt menoksi, raippa kehiin, eteen, mars, vauhtia, päättäväisyyttä... Pissat housussa (ei sentään kirjaimellisesti) pistin jalan kiinni ja usutin hevoseni okserista yli. Tapu tapu, hieno poika, ja omaa vuoroa odottamaan.

Ja töksähdys.

Radalle meno pelotti. Olin kylläkin päättänyt hevosta harjaillessani, että tämä on viimeinen estekisa johon lähden mukaan, että tästä kun selvitään olen vapaa. Jos pelottaa ja jännittää, eikä ole hauskaa, lienee melko turha kiusata itseään ja hevostaan väkisin.

Hyppelöintiä pitäisi harjoitella ihan hissukseen, kenties antaa jonkun osaavan hypätä tuolla hevosella, että sen oma draivi säilyisi positiivisena. En nimittäin usko, että minun kanssa hyppääminen on Fifille erityisen hauskaa, kun selässä on suolapatsas, joka ei hengitä tai jousta.

Sitten mentiin. Ensimmäinen este (kuva yllä) ylitettiin jumbohypyllä, toinen tuli hienosti. Kolmannelle saatiin vähän huono tie ja Fifi kieltäytyi/meni ohi. Eipä muuta kun uutta lähestymistä kehiin ja yli meni, tosin kovin huonolla tyylillä (kuva alla). Nauratti katsoa tuota kuvaa, on se niin vaikeaa kun ei vaan osaa...

Loppurata menikin siivosti, mutta saadut virhepisteet veivät palkintopallilta. Hevonen oli hieno, sen asenne ja nöyryys ilahduttavat aina uudestaan.

Fifi pääsi ponikavereidensa kanssa tarhailemaan siksi aikaa, kun hoidin toimaritehtävät ja ihastelin rohkeita ratsukoita, jotka posottivat hyvällä meiningillä isompia luokkia läpi. Hyväntuulisuuden nimissä hain heppaseni vielä vähän kävelemään ilman satulaa kentän ulkopuolelle.

"En varmana poseeraa" terveisin Fifi Fifanderos

Valitettavasti operaatio selkäännoususta ei ole kuvia. Minä töppöjalka en pääse tuon olennon selkään satulatta ilman jakkaraa, joten toteutin operaation tarhassa, muiden ponien hyöriessä ympärillä, toivoen, ettei uljas musta karkaa alta, kun kiipeilen kaivon reunalla. Yksi osio lisää sarjaamme "Turvallisesti hevosten kanssa".

Estehyppelöt

Meidän estedebyytti Firbulan kanssa oli tosiaan Ponikoulun pääsiäiskisoissa, ilman sen erityisempää treeniä. Hevonenhan osaa hypätä, hyvällä tyylillä ja ainakin metriä. Kuski kun vaan ei osaa, oikein millään tyylillä ja mieluiten pikkuristikoita.

Noh, tulevan viikonlopun Hippo Memorial-kisoissa on kuitenkin koulu- ja esteosuus ja molempiin lajeihin osallistuvat kisaavat myös yhdistetyssä mittelössä. Niinpä minun oli pakko (mikä pakko?!) ilmoittautua myös esteille, pienimmän luokan ollessa 50cm. Joka nyt ei ole yhtikäs mitään, mutta minkäs teet, kun pelottaa.

Ajattelin tällä erää kuitenkin valmistautua sen verran, että käyn edes kertaallen hyppäämässä poitsun kanssa ja vähän kokeilen miten homma sujuu. Edellisen koitoksen ongelmahan oli siinä, että könötin jäykkänä selässä ja nappasin hyvissä ajoin harjasta kiinni valmistautuen hyppyyn, jolloin hevonen ponnisti sitten niiltä sijoiltaan valtavia loikkia. Ja hyvä hevonenhan se on, jos ratsastaja lähtee ylittämään 140cm okseria, niin hevonen hyppää sen mukaisesti. Ainut vaan, kun estekorkeudesta vähennetään se metri, ei ehkä ole tarpeen lähteä niin tosissaan hyppäämään.

Noh, kannoin eilen kolme estettä kentälle, viritin ne tasan siihen 50cm korkeuteen ja naureskelin miten pieniä ne lopulta olivat. Lastenleikkiä, piece of cake, hahhaa.
Sitten pääsin hevosen kanssa kentälle ja sieltä selästä käsin katsottuna alkoi taas kauhistuttaa.

Hyvä tuuri oli siinä, että Sonja osui samaan aikaan ratsastamaan ja meidän otettua eka hyppy, joka oli juuri tätä GP-kerrostaloja-hyppäämässä-tyylinen superloikka, hän kannusti oman tekemisensä lomasta meitä ottamaan uusiksi ja vähemmällä yrittämisellä omalta osaltani. Ja sieltähän löytyi sitten jo parempi tatsi hommaan.

Itse kun pelkään niitä huonoja hyppyjä ja sitä mahdollista esteen sekaan lentämistä niin, että lantio murtuu, yritän ihan liikaa. Vaikka tiedän, että esteet ovat kovin pieniä ja iso hevonen pääsisi noista melkeinpä kävellen yli, olen silti itse hyppäämässä sitä 140-rataa. Ei näin. Sain suosituksen, että josko vaan laukkaisin radan läpi, hevonen kun ylittää nuo risut yhdellä isommalla laukka-askeleella ilman mitään huikeita ponnistuksia ja minun hurjaa etunojaa.

Tällä ajatuksella saatiin vähän tasaisempia hyppyjä, kun istuin ihan pystyssä esteelle asti. Fifillä on silti iso hyppy ja siellä nyt pitää vaan olla mukana. Tuolla hyvällä estesatulalla tosin koin olevani isoissakin hypyissä aika hyvin mukana, kaulalle en päätynyt kertaakaan (kuten viimeksi...). Huonoja lähestymisiä tosin tuli muutama, kun hevonen joutui itse päättämään ponnistuspaikan.

Minä en vaan ole esteihmisiä. Tunnille sitä pitäisi mennä, Ponikoulullahan käy mm.Jose Bernandes, joka nyt on aika huippu valmentajana. Mutta kun minua pelottaa aivan liikaa, että yksiskään valmentaja ei antaisi minun hömppäillä noita miniesteitä, ja sitten tulisi itku ja hätä. Muistaakseni en ole tähän mennessä ikinä itkenyt hevosen selässä, mutten ollenkaan yllättyisi tästä, nimenomaan estetunnilla.

Yritin ottaa hänestä kivaa uljas esteratsu & uusi otsapanta -kuvaa, Firre oli eri mieltä.

Vaikeaa siis oli, mutta todistin itselleni, että kyllä me pärjätään. Vaikeaa oli hevosellakin, Firre nakkeli päätään aika reilusti, olettaakeani ötököiden takia, tai ainakin toivon niin, ettei nyt ole mitään uutta ongelmanpoikasta kehissä. Aurinko kyllä porotti kirkkaalta taivaalta ja kevään ensimmäiset pikkukärpäset olivat ihan tosissaan hevosen kimpussa.

Firren pitää ehkä ruveta käyttämään korvahuppua, jos häntä niin kovasti ärsyttää öttiäiset. Ja minä en ole aivan varma miten se hänelle puetaan, hän kun on hieman herkkä päästään, eikä tykkää korvien sorkkimisesta sitten laisinkaan.

Hieno poniini!

Sunnuntai meni aikalailla kellon ympäri tallilla. Aamutalli, ratsastus, päiväruokinta, yleinen pörräily ja hoitelut sekä syöttelyt. Päädyin päivän päätteeksi vielä ottamaan Laikku-ponin syömään vähän vihreää, kun häntä ei oikein kukaan halua käsitellä. Hoitajatytöt käyvät ahkerasti syöttelemässä heppoja, mutta Laikkuun ei kukaan uskalla koskea, kun poni osaa olla niin kovin tuhma. Itse olen melko ihastunut häneen, koska hän on ylöeisesti kovin järkevä ja hieno, siinä missä monet muut ovat hermoheikkoja apinoita esim. kovalla tuulella. Tosin minua hän ei olekaan koskaan yrittänyt näykkiä tai jyrätä, mutta enpä minä sinne karsinaan satulan kanssa ängekään. Laikku on hieman väärinymmärretty, kun hän on tuollainen pieno söpöläinen, mutta luonne ei olekaan mikään lastenponin, vaan ihan sellainen vaativan, omantunnonarvoisen urheiluhevosen. Anyway, ponin tuhmuudet mielessä viritin ponin Ruskeasuon tyyliin ketjunaruun, hanskat käteen ja raippa mukaan, kaikki ihan turhaan, ponny oli kiltti ja kovin tyytyväinen päästessään vihreälle <3  Mahtava aurinkopäivä!