Säikähdyksellä selvittiin

Sunnuntain jälkeen ramppasin tallilla pari päivää aamuin illoin kylmäämässä ja arnikoimassa Firren koipea. Tiistaihin mennessä käynti oli jo normaalia, mutta kun liinan päässä katsoin hevosen liikettä myös ravissa, oli se kuitenkin epäpuhdas. Keskiviikkona näytti jo paremmalta.

Torstaina kipusin taas kyytiin ja kokeilin selästä käsin miltä liike tuntuu. Huojennus oli valtava, kun hevonen liikkui ratsastajankin kanssa taas puhtaasti. Selvittiin siis todellakin pelkällä säikähdyksellä ja lihastärskyllä.

Pappaa kävelypäivät eivät haitanneet, pääsihän hän keskittymään olennaiseen.

Pappamobiili seistä törötti sairastarhassa ja kävi kanssani lyhyillä kävelyillä 4 päivää. Hänen keuhkonsa kiittävät. Terveelle hevoselle parin päivän seisominen nyt ei tuntuisi missään, mutta keuhkovammaisen kohdalla se liikkuminen on niin tärkeää. Eilen ja tänään liikkellelähtö onkin ollut varsin köhäisää, muttei sentään jatkunut koko liikutuksen ajan.

Toiveikkaana mennään siis tälläkin saralla. Jos hengityselimistön tilanne olisi nyt sen verran tasapainossa, että lyhyt liikuntatauko ei romuttaisi koko hommaa taas alkutekijöihinsä. Ja samalla toivon, että uusia huonon tuurin haavereita ei tulisi ihan heti uudestaan. Palauttaessani hevosen pihattoon jäin crazy horseladyn lailla sivustalle istuskelemaan ja tarkkailemaan tilannetta. Ihan kuin yksi akka siinä voisi mitään tehdä, jos hevoset keskenään nahistelevat ja jotain sattuu...

Pappa ja junioriystävänsä Ripa.

Mutta ehkä tämä nyt tästä. Toivossa on tunnetusti hyvä elää.

Firbula taitaa tosin olla aika toivoton? :D

Tämähän tästä vielä puuttui...

Viime viikko oli yksi iso katastrofi. Koira on ollut sairaana ja Viikin pieneläinsairaalan odotushuoneen lattialta on siivottu pissaa ja oksennusta ihan urakalla. Äitihenkilö on aika loppu.

Sunnuntaina päätin olla uhkarohkea ja jättää koiran ensi kertaa koko viikkoon yksin kotiin, koska "äiti ratsastaa nyt". Pari tuntia omaa aikaa, pään tuuletusta, ihana hevonen, kauniit maastot.
Ja paskanmarjat.

Sairastarha tuli tutuksi.

Pistin hevosen kuntoon, hyppäsin selkään ja heti ensimmäisellä askeleella... Fifi ontuu.
Siinä kohtaa tuli tippa linssiin, hyppäsin alas, riisuin satulan, pidättelin suurempaa parkua ja tutkin tilannetta. Toinen etunen oli ihan pois pelistä.

Tässä kohtaa olin valmis jättämään hevosen seisomaan keskelle pihaa oman onnensa nojaan: mä en jaksa näitä elukoita. Onneksi tallin omistajat tulivat hätiin, että katsotaanpas mikä on hätänä. Itse onnettomana lamaantuneena seisoin tumput suorana vieressä täysin toimettomana. Tässä kohtaa taas huomataan se ulkopuolisen avun ihanuus: toinen ei tunteile eikä mene kipsiin, vaan ottaa asiat asioina.

Näyttää siis siltä, että Fifi on saanut joltain kaverilta kaviosta. Jalka on päällisin puolin ehkä, ei edes turvonnut tai lämmin. Painellessa siis löytyi pientä arkuutta ihan jalan yläosasta, jossa on mukavasti lihasta suojaamassa, joten mitään ei pitäisi olla rikki. Lihasruhje vaan.

Illalla käydessäni uudemman kerran kylmäämässä ja arnikoimassa, hevonen ontui edelleen, mutta käveli jo isoin, reippain askelin. Seuraavana aamuna kävely oli jo nopeasti katsottuna normaalia.

Illalla uskalsin jo käydä lyhellä kävelyllä ennen kylmäystä ja arnikamarinointia. Jäykkähän se on, mutta ei varsinaisesti könkkää. Huomisella voisikin katsoa liinan päässä pätkän ravia, että liikkuuko ja miten.

Toivottavasti ja ilmeisesti selvittiin siis ihan vaan säikähdyksellä, mutta kyllä tässä on taas kestämistä. Ehdin jo vannoa, että näiden kolmen kakkiaisen jälkeen minulle ei enää minkäänlaista elukkaa tule, mutta enpä nyt tiedä osaisiko sitä oikeasti elää ilmankaan. Kauhulla vaan odotellaan, että mitäs kissa sitten osaltaan keksii, koska kyllähän me tiedämme: ei kahta ilman kolmatta.