Kisadebyytti

Käytin 16.10 Ponikoulla ihka ensimmäisissä kisoissa Ukon kanssa.

Luokkia oli tarjolla raviohjelmasta eteenpäin, mutta Ukon tämänhetkisen tilanteen perusteella luokkavalinta oli Helppo C. Puntaroin omaa osallistumistani pitkään ja hartaasti, mutta totesin sitten, että kun sen harjoitusravissa pysty nätisti istumaan, olisi radan ratsastus minulle ja hevosen selälle melko tuskaa, joten jätän väliin. Ukon vuokraajan kannustin kuitenkin starttaamaan, hän kun on minua näppärämpi ja istuu kauniin eleettömästi tuollakin jättiravissa.

Päätös oli ehkä ihan hyväkin. Pelotti niin kamalasti, että mitä koko reissusta tulee, että suunilleen hyperventiloin, jalat tutisi ja sammutin auton monta kertaa lähtiessä ja saapuessa :D
Ukko pisti kuitenkin parastaan ja käyttäytyi hienosti. Verryttelyyn mentäessä hevonen oli pinkeä, mutta mitään ylimääräisiä liikesarjoja hän ei esittänyt. Verkka jännitti minua eritoten, kun Ukko ei tosiaan niistä liian lähelle tulevista muista ratsukoista pidä, mutta kuinkas ollakaan sekin sujui ilman ensimmäistäkään säpsyä tai spurttia.

Radalle mentäessä hevosta ja kuskia jännitti molempia todella paljon, mutta lopputulos oli aika siisti. Jännittynyt hevonen ei esiintynyt liian edukseen, askel oli vähän lyhyttä ja rikkoja tuli useampi, mutta kokonaisuus oli tasainen ja oikein kiva. Ne jotka eivät ole Ukkoa kotioloissa nähneet esiintymässä, eivät olisi enempää voineet odottaa, ja me tiimiläiset olimme kovin tyytyväisiä, kun reissusta selvittiin ilman ylimääräistä hässäkkää, hevonen ei poistunut radalta, eikä mitään muutakaan!

Prosentteja tuli 57 ja rapiat, mutta eipä niistä tällä ensikertalaisreissulla oltukaan kiinnostuneita. Tärkein oli kokemus, uskallus edes lähteä kotitallillta minnekään. Ensimmäistä kertaa kun käytiin siis yhtikäs missään, olihan siinä jännää kerrakseen. Ukko on onneksi ihan 10+ lastattava ja matkustaja, joten porkkanaa vaan naamaan ja kehuja päälle. Hieno poika!

Ennen kisoja kävin satulapajasta noukkimassa Krafftin Gastro-lisäravinteen, jota mainostettiin juuri stressitilanteisiin hyväksi, kuten kuljetus ja olosuhteen muutokset. Ukko soi jauhetta mössöjensä seassa 3 päivää ennen kisoja, kisa-aamuna ja vielä seuraavana päivänä, joista kahtena hän sai sallitun tupla-annoksen (ekstra kovaan stressiin). Paha tietenkään arvioida mitä hevosen maha olisi sanonut ilman kyseistä tuotetta, mutta omaa mieltä se ainakin vähän rauhoitti, ja uusia vatsaoireita emme ainakaan saanut, joten voisihan tuota syöttää toistekin, jos jännitä tilanteita on tiedossa.

Kaikki kuvat otti Henna Meriläinen, lämmin kiitos!

Edistystä tapahtuu

Meillä alkaa olla takana puoli vuotta yhteiseloa Ukon kanssa.

Sain pitkästä aikaa valokuvia ratsastuksestani ja yllätys oli kerrankin iloinen. Alkuverkkasin hevosen, vuokraaja jatkoi siitä. Eli käytännössä vaan hölkättiin, en tehnyt mitään, käänsin vähän ympyröitä. Ja sittenkin hevonen näyttää niinkin kivalta, kuin mitä kuvat kertovat.

Olen aina ollut tietoinen siitä, etten ole kovin kummoinen ratsastaja. Nyt alkaa kuitenkin tuntua siltä, etten olen oppinut jotain uutta, päässyt jonkin pykälän eteenpäin. Vaikka Ukko on hitsin hankala tapaus, se on ratsastettavuudeltaan kuitenkin aika mutkaton: jos teet oikein, se kulkee oikein. (Tämä vaan vaatii sen, että olet tosiaan hiljaa suunnattoman isossa liikkeessä) Hienosäätö on asia erikseen, siihen ei minulla rahkeet riitä vielä pitkään aikaan, mutta peruspalikat alkavat olla kasassa.

Tunneilla olen käynyt vähemmän kuin pitäisi, mutta hyvän opettajan kanssa saan kuitenkin joka kerta sellaiset eväät mukaan, että pystyn niiden avulla työstämään meitä ratsukkona itsenäisesti. Joka kerta saan tunnilla kehuja, että näyttää paremmalta kuin viimeksi.

Laukka on meille vaikeinta (jos nyt jätetään se harjoitusravissa istuminen pois luvuista), mutta olen iloinen, että hevonen ylipäänsä laukkaa. Epäsopivat satulat ja vaivaava kinnerpatti johtivat siihen, että alkukesästä hevonen ei laukannut ollenkaan, hetken päästä laukkasi vasempaan, muttei oikeaan kierrokseen. Nyt sentään laukataan, haluamassani tahdissa. Oli muoto sitten mikä, en välitä, sitä ehtii hioa ja kehittää. Ja ollaan me maistettu sitä kuuluisaa mansikkahilloakin, kun tunnilla tehtiin laukannostoja pelkällä istunnalla (juma mikä fiilis!) ja laukattiin tasaisessa muodossa, kootumpaa, laadukasta laukkaa, jossa oli sitä ponnua.

Oli miten oli, tiestä hyvään ja tasapainoiseen ratsastukseen tulee pitkä ja kivinen, mutta ollaan noustu jo askel jos toinen ylöspäin. Harjoitusravin kanssa tulen olemaan pulassa vielä monta kertaa, mutta mikäs kiire tässä olisi, kisoihin sitä ensisijaisesti tarvittaisiin ja sinne nyt ei ole hoppu. Ehkä ei kisata koskaan, aika näyttää. Ukko ja vuokraajansa starttasivat muuten tässä ensimmäiset harjoituskisat, mutta kerrotakoon siitä ihan erikseen!

Kanget kokeilussa

Nyt kun meillä alkaa Ukon kanssa olla selvät sävelet, päätin heittäytyä uskaliaaksi ja kokeilla ratsastaa kangilla. Ukolle homma on edellisestä kodista tuttua, mutta aina vaan kaikki uuden tekeminen tuon hevosen kanssa vähän jännittää.

Eihän me olla tosiaan sen tasoinen ratsukko, että kangista olisi meille mitään hyötyä, mutta koen sen ihan virkistäväksi vaihteluksi, leikkiä nyt vähän totisempaa dressage ryttarea, Olen kuitenkin tietoinen omasta ratsastuksestani, enkä lähde rykimään kankiohjasta yhtään. Itseasiassa kahdella ohjalla ratsastus vakauttaa omaa kättäni entisestään, että hevoselle tästä touhusta ei mitään haittaa ole :)

Postiviinen yllätys oli, että hevonen ei alkuun pelannut suullaan ollenkaan. Ukko on sellainen loppasuu, se plärää kielellä jo tallissa suitsiessa ja lonksuttaa kuolaimia aika tiuhaan. Hevosen suu on nyt yksi murheenkryyni ylipäänsä, mutta kanget suussa oli alkuun tosiaan hiljaista. Vasta verryttelyn jälkeen alkoi suu käymään, joten lähtökohtaisesti voisi olettaa, että ei ainakaan ahdistanut enempää kuin muutenkaan.

Tarkkailen tätä herra herkkähipiää ehkä vähän liiankin tarkkaan, mutta pyrin kyllä huomaamaan kaiken ja analysoimaan jokaisen jouhen asennon. Herran sielunelämä kun on edelleen jonkinlainen mysteeri minulle.

 Valokuvien ottaminen hetken ikuistamiseksi oli kyllä ihan turhaa hommaa, jos hevoselta kysytään :D
Liikkuminen sitten maistuikin paremmin. Ukko hölkkäsi menemään tosi kivasti ja saatiin tehtyä parit todella hyvät raviväistöt. Harmitti kyllä, että ite ratsastusta ei saatu ikuistettua, kun hevonen oli edukseen. Ratsastaja ehkä myös.

Ensipuraisun jälkeen tiedetään ainakin, että tulevaisuudessa voidaan leikkiä vakavaa kouluratsastusta huoletta. Tiedä vaikka päästäisiin sellaiselle tasolle, jossa ei tarvitsisi puhua enää leikkimisestä.

Yhteinen sävel

Kolme kuukautta yhteiseloa takana ja nyt voidaan sanoa, että vihdoin meillä alkaa löytyä yhteinen sävel. Kun mietin taaksepäin, ensimmäinen kuukausi oli aikamoinen vitsi. Killuin hevosen selässä ja odotin aikalailla kauhusta kankeana, että milloin tapahtuu jotain kamalaa. Hankalaksi tituleerattu hevonen näytti kyllä, että hän osaa tempun jos toisen, mutta käyttäytyi hyvin. Kuitenkin pelkäsin koko ajan, että kohta alkaa se todellinen luonto tulla esiin ja lennän kuin leppäkeihäs. Noh, en lentänyt.

 Onhan tuo hevonen hankala, niin käsitellä kuin ratsastaa. Se on iso, miehen ratsastama, tarvitsee enemmän jalkaa kuin mitä minulla on. Se on raju, eikä anna mitään ilmaiseksi. Mutta toisaalta hän on herkkä ja kuuliainen, ja niin hemmetin hieno, kun hänet saa kulkemaan.

Me ollaan päästy ihan todella pitkälle nyt jo. Innolla odotan, että jos Ukko vaan pysyy kunnossa, miten hieno siitä voikaan tulla. Miten hienoja juuri meistä voi tulla.

En ole nyt hetkeen päässyt käymään tunnilla, kun aikataulut ovat menneet open kanssa kiitettävästi ristiin, mutta kuvittelen hänet joka ratsastuskerralla huomauttelemaan samoista asioista. Ei jäädä sisäohjaan kiinni, ratsastetaan lapoja, pidetään jämäkkä ulkotuki ja ehkä tärkeimpänä: lantio alle!

Muutamaan otteeseen olen löytänyt jalalle sen asennon, jossa paino pysyy päkiällä ja jalka pitkänä. Hevosen vertyessä se  liikkuu itse hyvin eteen ja saan keskittyä vaan keventämään rauhassa ja tasapainossa, jolloin jalan käyttö helpottuu kummasti. Ja sitten vaan mennään, upea dressage-moodi päällä. Hurmiota ei ehkä kestä kuin yhden ympyrän verran, mutta se on sitä kuuluisaa mansikkahilloa.

Kaiken kaikkiaan olen supertyytyväinen meidän kehitykseen. Hevonen alkaa olla minun avuilla, oppii kuuntelemaan juuri minua ja sietää kiitettävästi virheitä. Samalla pääsen koko ajan paremmin käsiksi häneen, uskallan välillä jo vaatia jotain. Harjoitusraviakin ollaan menty pätkissä, joka on aikamoista, kun alussa en osannut edes kevennystä vaihtaa horjumatta. Jos selkä ei ole mukana, ei tuon hevosen ravissa kyllä istuta, joten kovalla yrityksellä tähdätään kokonaisvaltaiseen harmoniaan, jossa Ukko polkee ja itse voin hetkeksi istua alas.

Kaukana ollaan hyvästä, mutta todella kaukana ollaan myös aloituspisteestä. Nyt vain toivotaan, että hevonen pysyy kunnossa ja saadaan kaikki hoidettua niin, että yhteinen taival jatkuu.

Tiputanssia

Sain vihdoinkin kuvaajan mukaan tallille ja vähän todistusaineistoa siitä, miltä meidän meininki Ukon kanssa nyt näyttää. Oma fiilis kertoo paljon, mutta kyllähän kuvat ja videot ovat tarpeellisia, jos haluaa realistisen käsityksen siitä, miten sitä ratsastaa.

Peilejä on tullut monta kertaa ikävä, kun olisi monesti niin mielenkiintoista nähdä, miltä se hevonen oikeasti näyttää silloin, kun se tuntuu selkään hyvältä. Ukkohan on aina aluksi melko jäykkä ja teputtaa menemään hitaana, joka on toistaiseksi kuitattu kinnerpateilla. Hevonen vertyy kyllä hyvin, joten en ole nähnyt tarpeelliseksi vielä tutkia sen takapäätä enempää, kun patit ovat kuitenkin tiedossa.

Mutta tosiaan, mentiin maneesiin kokeilemaan, saako siellä minkäänlaisia kuvia vai onko liian hämärää. Siirryttiin sitten lopuksi vielä ulos hölkkäämään vähän, että saadaan parit paremmat kuvat. Ukko oli hieman pinkeä, kun jätettiin maneesin ovi auki ja hän kyttäili siihen suuntaan ahkerasti. Ulkonakin aina puoli kierrosta jaksoi keskittyä, mutta toisella pitkällä sivulla luotiin kaihoisia katseita laitumien suuntaan.

Vaikkei tuo hevonen onneksi täysin läheisriippuvainen olekaan, kyllä se kavereiden perään huutelee ja kaipaa. Normaalistihan tarhassa olevat hevoset näkyvät kentälle, mutta laitumet jäävät vähän kauemmas, joten äänimerkkejä käytetään ahkerasti kaikkien tallin hevosten toimesta :D

Yritin kuitenkin ratsastaa parhaani mukaan ja ihan kivastihan tuo keltaiseen puettu tipu kulki. Mutta kuvat puhuvat myös karua kieltään siitä, miten rajusti nojaan edelleen eteen ja samalla hilaan jalkaa taakse. Vanhoja juttuja, joita yritän joka ratsastuksella korjata, mutta auta armias kun keskityn tekemään jotain harjoitusta, niin rojahdan tuohon vanhassa lihasmuistissa olevaan asentooni. Hävettää, kun kuitenkin hetkittäin tunnen itsekin, että "nyt mä istun hyvin" ja olen saanut kiinni siitä mihin pyritään.

Tässä yksi havainnoillistava kammotuskuva: etukenossa satulahuopaa kannuksella kutkutellen :D

Oppia ikä kaikki, sen me ratsastajat tiedämme. Saan kuitenkin olla ihan hitsin ylpeä siitä, että olen päässyt juuri tuon hevosen kanssa sinuiksi. Enää en pelästy tai jännitä, jos Ukko höpsöttelee jotain, vaan jatkan normaalisti. Uskallan vaikuttaa ja välillä vaikutan oikein, jolloin alla on pyöreä, itsensä kantava hevonen. Tasaisesti se ei kulje hyvänä, mutta onhan ne lyhyetkin pätkät puoli voittoa. Siitä vaan eteenpäin, niin eiköhän tämä parane!

Hymytyttö ja huutajapoika

Loppukevennyksenä vielä videopätkä loppukevennyksistä (heh heh) jossa ilokseni huomasin, että hevosen ravi alkaa olla jo aika kivan näköistä. Laukkavideotkin näyttävät hevosen osalta melko kivoilta, mutta oman könötykseni kanssa en ehkä kehtaa julkaista moisia. Hevonen kuitenkin alkaa löytää liikettä kehostaan, kun satula istuu ja paikat on hierottu paristi auki. Jes!

Nousujohdanne

Huh huh. Kyllä mä sanon. Jos tämä hevonen ei minusta kouli hyvää ratsastajaa, niin ei mikään.
Nyt ollaan sellaisen pakkotilanteen edessä, että täytyy yrittää yrittämästä päästyään, keskittyä kieli keskellä suuta ja ylittää itsensä joka kerta.

Kehitystä tapahtuu, luojan kiitos. Ensimmäiset viikot olin kovin arka, en uskaltanut vaikuttaa hevoseen juuri yhtään, saatika vaatia siltä mitään, laittaa painetta tai komentaa. Nyt ollaan siinä pisteessä, että osaan olla ehdoton, uskallan käyttää apuja reilustikin, enkä jähmety ja kohmetu jos sattuu joku välikohtaus.

Joka viikko tunnilla on pärjätty paremmin, tehty topakammin ja päästy vaikuttamaan enemmän. Viimeisin kerta oli ehdottomasti vaikein, hevonen kyttäili näkymättömiä muurahaiskarhuja ja otti parit ritolat. Normaalista poiketen en pelästynyt määräänsä enempää, jatkoin tekemistä aika näennäiscoolisti.

Edellisviikolla koin valtavan ahaa-elämyksen kun sain hevosen ratsastettua läpi ja ulko-ohjalle, jolloin saatoin loppuravissa siirtää kättä eteen ja hevonen jatkoi liikkumista tasan samassa raamissa. Mikä tunne! Se oli siinä mukana, alla, selkä ylhäällä ja polki eteen.
Tämänviikkoisella kertaa en saavuttanut samaa superfiilistä, mutta pätkittäin oli kuulemma parasta meiltä tähän mennessä. Laukka nousi ilman ryntäyksiä (hän erittäin herkästi nostaa pään, hypähtää laukkaan ja viipottaa selkä alhaalla & alakaula pullottaen menemään) ja rullasi toiseen kierrokseen kuulemma superhyvin. Itsehän en havainnoinut hevosta, kun keskityin omaan takapuoleeni, kirjaimellisesti.

Koin nimittäin ahaa-elämyksen isuntani kanssa. "Reisi istunnan edessä" on samaa jargonia kuin "ohjan ja pohkeen välissä" tai "takajalkojen tai takaa tuntumaa kohti ratsastaminen" jonka saattaa kyllä teoriassa ymmärtää, mutta miten se tehdään ja miltä se tuntuu siellä? No nyt väännettiin ja istuin pyllyni, en reisien varassa. Pyllyn sijaan reisi keinui liikkeen mukana ja siinä sitä oltiin. Pakka hajosi kyllä hetken jälkeen, mutta ymmärsin! Istuin persus penkissä kiinni (!!) harjoitusravissa ja pätkän laukassa, liike tuli ulos reisistä, eikä koko kropan läpi.

Eri asia taas saada tuo toimimaan itsenäisesti, mutta aina sopii yrittää. Babysteps.

Terveisiä alkeiskurssilta

Kävin toista kertaa Ukkelin kanssa tunnilla. Meno ja meininki oli jo kaikkiaan paljon parempaa ja määrätietoisempaa, mutta voi tuska ja häpeä. Olen kammottava piipittäjä ja selittäjä, sen sijaan, että pitäisin suuni kiinni ja tekisin. Lässyn, lässyn... RATSASTA!

Laamaterveiset

Hevonen oli edellispäivänä ollut kuulemma hieman sika, ja tuo ajatus takaraivossa tulin tallille. En halua myöntää itselleni, että jännittää, mutta kyllähän sitä välillä jännittää. Miksi jännittää? Hevonen on käyttäytynyt tähän mennessä kanssani ihan moitteettomasti, meillä ei ole ollut mitään hätää. Mutta jostain syystä odotan sitä, että milloin sieltä tulee jotain.

Rankkaa on tekeminen kun odottaa pahinta. Onneksi on ihana opettaja, sellainen, joka jaksaa toistaa itseään ja välillä vähän patistaa. Moni muu olisi varmaan todennut tässä jossain kohtaa, että jos et yritä/tee/lopeta selittelyä, niin tämä on aivan turhaa. Mutta me vaan tehdään hissukseen ja hommat sujuu.

Loppuraveissa alla oli ihanan rento hevonen, ja pyysin saada pientä videopätkää, kun en edelleenkään oikein hahmota miltä me yhdessä ratsukkona näytetään. Ja voi luoja paratkoon sitä häpeän määrää. Videolla kuuluu monta kertaa käsky käyttää ulkopohjetta ja mitä minä teen. En näemmä mitään. Tai ehkä luulen tekeväni, mutta ei sitä minusta tai hevosesta näe. Lisäksi notkoselkä on näemmä tehnyt aika vahvan paluun ja pungen pylly pystyssä menemään.

Omaan kroppaan pitää nyt ihan oikeasti panostaa, video oli kiva herätys. Venyttelyä, että on edes mahdollista saada jalka alas ja pitkäksi, sekä lisää venyttelyä, että selkä vähän ojentuu. Lisäksi kaipaan pientä herättelyä: Ison hevosen liike on tosiaan iso, se vie eteen, vaikka hevosen tempo on hidas. Eli jos se liikkuu edes kohtuullisesti eteen, se tuntuu selkään aika haipakalta, kun on tottunut pienempiliikkeiseen ratsuun. Eli se meidän loppuravi, joka oli niin letkeää ja hyvää, olikin videon perusteella löysää mummoravia. Nauratti, kun ei kehdannut itkeäkään. Mutta ainakin oli rento hevonen, ja sentään olen nyt hieman viisaampi.

Videon kehtaan ehkä julkaista, kun saan parempaa materiaalia vertauskohteeksi. Ja kun opin poistamaan siitä äänet, koska alkuperäisessä muodossa se on aika nolo!

Eka kerta tunnilla

Edellisviikolla käytiin ensimmäistä kertaa Ukon kanssa tunnilla. Hippasen jännitti, että mitä hommasta yleensäkään tulee, mitä opettaja meille keksii ja miten siitä selvitään. Onnea on (taas kerran) superihana opettaja, joka ymmärtää hevosten päälle, mutta myös ihmisten!

Todettakoon, että minulla on ollut viimeiset pari vuotta todella hyvä tuuri valmentajien suhteen. Tallin vaihtuessa on aina löytynyt joku uusi hahmo, toinen toistaan pätevämpi ja ihanempi, kaikilla on ollut niin paljon annettavaa ja vielä sellaiseen hyvään, kannustavaan henkeen, josta saan jotain irti.

Noh, mentiin tosiaan yksityistunnille, ettei tarvitse varoa ja jännittää niitä muita hevosia. Edelleen olen onnistunut ratastamaan hevosen yksin, enkä vieläkään ole niin sinut hänen kanssaan, että haluaisin edes ottaa esille tätä "vastaantulevien hevosten mörköä". Kaikki ajallaan.

Hävettää nuo kantapäät pahemman kerran...

Ei tehty tunnilla tosiaan mitään ihmeitä, pujottelutehtävää ja perusratsastusta. Asettaa, taivuttaa, ulkoavut kääntää ja sitten suoristus. Sisäjalka läpi, sisäkäsi ei vedä, ulkokäsi on vakaa. Siinä riitti hommaa ihan kerrakseen, mutta kuinkas ollakaan hevonen säilyi enimmäkseen rentona ja toimi kivasti. Hetkittäin hän heräsi ja liikkui omalla moottorillaan, selkä oli käytössä ja saatiin kehuja. Otettiinhan me niitä hirvikaula-juoksujakin, varsinkin laukannostojen yhteydessä, mutta kaikkiaan homma kuulemma näytti jo ihan ratsastukselta ;)

Kuvat eivät ole itse tunnilta, valitettavasti. Yritin toki ratsastaa samalla tavalla kuin onnistuneen opetustuokion aikana, mutta eihän homma toiminut ollenkaan kuten meinasin. Kuvissa kokeiltiin yhtä satulaa, joka olisi kiva, mikäli hevosella olisi selässä edes yksi siivu lihasta, mutta lapakuoppiinhan tuo uppoaa. Fylliä kun lisätään väliin, jää satula vähän kapeaksi, eli ei jatkoon tämäkään yksilö :(

Loppukevennyksenä vielä taidonnäyte, miten hirvi juoksee. Tällä tyylillä ylläpidetään alakaulaa näppärästi ;)  Onneksi näitä pyrähdyksiä ei tule kun huonojen laukannostoyritysten yhteydessä.

Postaushaaste: Tavoitteeni ratsastajana

Terveisiä sairastuvalta!
Mitään uutta raportoitavaa hevosrintamalla ei ole, makaan tässä toista päivää sohvan pohjalla flunssan kourissa. Siiryin tiistaina takaisin toppatakkiin, kun tuima kevättuuli puski ilkeästi softshellistä läpi, mutta taisi tulla liian myöhään tämä havahtuminen. Pari kertaa ehti kylmettyä ulkosalla ja johan se kamala kurkkukipu sieltä tuli.

Kun uutta kerrottavaa ei tosiaan ole, paneudutaan jalustin.netin uusimpaan postaushaasteeseen: tavoitteeni ratsastajana.

Itse koen olevani hyvin keskinkertainen ratsastaja. Kesän valmentaja sanoi aika kivasti, että hyvää rutiinia ja osaamista on paljon, mutta sellainen hienosäätö uupuu. Olen ratsastanut kuitenkin yli 20 vuotta, erilaisilla hevosilla ja erilaisissa olosuhteissa. Ennen tätä pistettä en vaan ole päässyt itselleni sopivaan opetukseen, enkä oikein itselleni sopivan hevosen kanssa. Firren kanssa oma ratsastus on viimeisen vuoden aikana ottanut suuren harppauksen eteenpäin, vaikka meidän treeni onkin ollut surullisen katkonaista sairastelun takia.

Kuvat otti Sini Ramela

Tasoltani olen siellä Helpon C:n ja B:n välimaastossa. Firren kaltaisella hevosella Helppo B ei ole kouluohjelmiltaan mikään ongelma, toisenlaisella hevosella ei sujuisi lainkaan. Estepuolella suvereenisti sujuu juuri tuo ristikko-40cm, toisenlaisella hevosella hyppäisin minäkin isompaa.

Suurimpana ongelmana koen istunnan, hevosen liikkeisiin mukautumisen ja useaan asiaan keskittymisen kerralla. Edelleen harjoitusravissa istuminen tuottaa päänvaivaa: joinain päivinä vaan istun, toisina selkä ei jousta lainkaan ja pompin kuin alkeiskurssilainen. Tässä on suurin tavoitteeni, oppia mukautumaan ja istumaan hiljaa.

Laukassa jalka on nykyään ok, mutta kädet harhailevat missä sattuu...

Yksittäisinä parannuskohteina voisin nimetä rennon jalan, joka ei purista, pysyy pitkänä alhaalla ja antaa kantapään pysyä vaakatasossa. Toisekseen käsi kaipaa kuria: kulma kyynerpäähän, nyrkki kiinni ja pystyyn, tasainen tuntuma, joka ei vaihtele. Samalla pitäisi saada se etukeno kitkettyä pois!

Yleisesti voisin mainita tavoitteekseni, että haluaisin olla pehmeä ja mukautuva ratsastaja, joka pärjää erilaisten hevosten kanssa. Sitä niin helposti "ohjelmoi" itsensä yhden hevosen moodiin ja vierailla hevosilla onkin aivan hukassa. Näin en toivoisi olevan.

Väistääkö hevonen paremmin jos kippaa itsensä kokonaan sivulle ja liioittelee pohkeen? Ei välttämättä...

Vähen paremmin keskellä, mtta edelleen tuo liioiteltu pohjeapua, kun hevoselle riittää pelkkä painon siirto.

Osaan lukea hevosta melko hyvin ja olisi hienoa osata oikeasti mukautua aina hevosen mukaan. Se vaatisi tietysti sitä hyvää istuntaa, joka pysyy jämäkkänä, vaikka meno ei olisi aina tasaista ja tuttua. Haluaisin saada itseni tasaiselle Helppo A -tasolle, enempään minulla ei ehkä rahkeet riitäkään, eikä tule tulevaisuudessakaan hevoskalusto riittämään, mutta miksi haalia tähtiä taivaalta?

Yksinkertaisesti tiivistettynä haluaisin olla hyvä ratsastaja: herkkä, ja hevoselle reilu. En mikään huippu, esteille ei edes ole suurempaa hinkua, mutta sellainen näpsäkkä keskiverto. Taitava tätiharrastaja voisi olla kuvaava ajatus. Ei haaveita gp-radoista, muttei pelkkää sunnuntaimaastoa ja keventelyä.