Kisadebyytti

Käytin 16.10 Ponikoulla ihka ensimmäisissä kisoissa Ukon kanssa.

Luokkia oli tarjolla raviohjelmasta eteenpäin, mutta Ukon tämänhetkisen tilanteen perusteella luokkavalinta oli Helppo C. Puntaroin omaa osallistumistani pitkään ja hartaasti, mutta totesin sitten, että kun sen harjoitusravissa pysty nätisti istumaan, olisi radan ratsastus minulle ja hevosen selälle melko tuskaa, joten jätän väliin. Ukon vuokraajan kannustin kuitenkin starttaamaan, hän kun on minua näppärämpi ja istuu kauniin eleettömästi tuollakin jättiravissa.

Päätös oli ehkä ihan hyväkin. Pelotti niin kamalasti, että mitä koko reissusta tulee, että suunilleen hyperventiloin, jalat tutisi ja sammutin auton monta kertaa lähtiessä ja saapuessa :D
Ukko pisti kuitenkin parastaan ja käyttäytyi hienosti. Verryttelyyn mentäessä hevonen oli pinkeä, mutta mitään ylimääräisiä liikesarjoja hän ei esittänyt. Verkka jännitti minua eritoten, kun Ukko ei tosiaan niistä liian lähelle tulevista muista ratsukoista pidä, mutta kuinkas ollakaan sekin sujui ilman ensimmäistäkään säpsyä tai spurttia.

Radalle mentäessä hevosta ja kuskia jännitti molempia todella paljon, mutta lopputulos oli aika siisti. Jännittynyt hevonen ei esiintynyt liian edukseen, askel oli vähän lyhyttä ja rikkoja tuli useampi, mutta kokonaisuus oli tasainen ja oikein kiva. Ne jotka eivät ole Ukkoa kotioloissa nähneet esiintymässä, eivät olisi enempää voineet odottaa, ja me tiimiläiset olimme kovin tyytyväisiä, kun reissusta selvittiin ilman ylimääräistä hässäkkää, hevonen ei poistunut radalta, eikä mitään muutakaan!

Prosentteja tuli 57 ja rapiat, mutta eipä niistä tällä ensikertalaisreissulla oltukaan kiinnostuneita. Tärkein oli kokemus, uskallus edes lähteä kotitallillta minnekään. Ensimmäistä kertaa kun käytiin siis yhtikäs missään, olihan siinä jännää kerrakseen. Ukko on onneksi ihan 10+ lastattava ja matkustaja, joten porkkanaa vaan naamaan ja kehuja päälle. Hieno poika!

Ennen kisoja kävin satulapajasta noukkimassa Krafftin Gastro-lisäravinteen, jota mainostettiin juuri stressitilanteisiin hyväksi, kuten kuljetus ja olosuhteen muutokset. Ukko soi jauhetta mössöjensä seassa 3 päivää ennen kisoja, kisa-aamuna ja vielä seuraavana päivänä, joista kahtena hän sai sallitun tupla-annoksen (ekstra kovaan stressiin). Paha tietenkään arvioida mitä hevosen maha olisi sanonut ilman kyseistä tuotetta, mutta omaa mieltä se ainakin vähän rauhoitti, ja uusia vatsaoireita emme ainakaan saanut, joten voisihan tuota syöttää toistekin, jos jännitä tilanteita on tiedossa.

Kaikki kuvat otti Henna Meriläinen, lämmin kiitos!

Pappamobiililla kisoissa

Toukokuun viimeinen viikonloppu oli taas Ponikoululla jokavuotisten Hippo Memorial -kisojen aikaa. Lauantaina kisattiin koulua ja sunnuntaina esteitä, mutta oma suoritus jäi tänä vuonna ihan vaan turvallisesti kouluosuuteen.

Kaikki kuvat otti Henna M, Isoin kiitos!

Kuukausi tässä ehti vierähtää ilman Firreä, mutta kyllä oli helppo paluu. Tein aamutallin ja aloin aika kiireesti letittää Pappaa. Ötökkäloimen kaulakappale oli hangannut jouhet melko olemattomaan kuntoon, joten sykeröt sai ylipäänsä tehtyä vaan puoleen kaulaan. Rumat töttöröt tuli, mutta mitä voi odottaa jos vartissa pitää saada letitettyä ja satuloitua.

Kaunis hän oli kuitenkin, kuten aina. Verkkaan marssittiin itsevarmoina, oli jotenkin niin helppoa hypätä vanhan, tutun ja luotettavan hevosen kyytiin. Viimeisen kuukauden aikana on tullut perspektiiviä vähän lisää. En tietenkään saanut hevosesta kaikkea irti ilman mitään treenejä, mutta noin yleisesti tekeminen on helppoa.

Filppus oli omaan tyyliinsä vähän löysä, mutta tein siirtymisiä ja herättelin pehmeästi. Verkassa onnistuin kaiken kukkuraksi istumaan harjoitusravissa kuten siellä kuuluu istua, liike "tuli ulos" lantiosta. Radalla sama jousto hävisi, mutta sain taas yhden arvokkaan ahaa-elämyksen siitä, mihin istunnallani pyrin.

Ihan kuin se lähtisi vähän ylämäkeen?!

Radalle päästyä pistin vaan menemään. He C:1 on tuttu rata, osaan sen ulkoa, joten lasketeltiin vaan menemään. Pyrin tekemään hyvät tiet, mutta muutamat kulmat olin sittenkin arvostelupaperin mukaan oikonut tyhmästi.

Yleisesti kaarien ja ympyröiden symmetria oli hyvää ja tehtävät suoritettu täsmällisesti pisteissä, siitä saatiin plussaa. Jäntevyyttä ja rohkeutta kaivattiin kuitenkin lisää, mikä nyt ei Firren kohdalla yllätä ollenkaan.

Pisteitä saatiin 6,0-7,0 josta olen varsin tyytyväinen. Huonoimman numeron ollessa kutonen ei voi uikuttaa. Varsinkaan, kun tuomarin sanottiin etukäteen olevan tosi tiukka täti :D  Itsehän toimin sihteerinä loput luokat, eikä hän nyt mitenkään järin tiukka ollut, realisti tosin.

Lopputulos oli sitten 64,5% ja 3.sija. Parhaat prosentit ikinä kouluradalta minulle, että voidaan nyt vihdoin huokaista, että jotain kehitystä on omassa ratsastuksessa tapahtunut. C-tasolla tuo 64 ei edelleenkään ole mitään ihmeellistä, mutta ihan kiva nousu kuitenkin.

Juhlan aihetta oli tuloslistojen tultua juuri näissä kisoissa jaetut palkinnot. Ruusukkeiden lisäksi Hippo memorialissa jaetaan niittäin myös tuollaiset pystit, joita olen tässä monta vuotta luonnollisesti tavoitellut ja himoinnut, ja kolmas sija minulle vihdoin sellaisen toi!

Kuvia katsellessa itkettää kantapäät ja kädet, miten nuo ulokkeet voi seilata ties ja missä, kun mielestäni pidän ne omalla paikallaan? Kantapäitä painan mukamas alas, kun olen kuvista jo ajat sitten huomannut tämän nousun ja siellähän ne nousee heti kun en niihin keskity ja käytän jalkaa. Ja kädet... Ei jestas. Ranne mutkalle, ei pystyssä tietenkään ja käsi siirtyy kaulan toiselle puolelle. Tätäkin olen tsempannut pitämällä käsiä liioitellusti alhaalla ja omalla puolellaan, mutta radalla taas unohtuu kaikki muu, kun keskittyy tehtäviin. Oppia ikä kaikki, tiedämme kesän treenikohteet (edelleen, taas).

Mokista viis, päivä oli onnistunut ja superkiva! Lisäksi paikalla oli huimasti superkauniita hevosia ja mukavia ihmisiä, rentoa juttelua ja ajatustenvaihtoa. Kisat on kyllä jees!

Onnistuneet rataharjoitukset

Sunnuntaina oli jännäoksu lähellä, kun suunnattiin rataharjoituksiin. Oltiin liikkeellä Firren vuokraajan kanssa, joten pätevää henkistä tukea oli sentään tarjolla, mutta kyllä pelotti. Olin toista kertaa liikenteessä traikku perässä, hevonen piti saada lastattua ilman ammattilaisen apua ja olihan siinä se itse ratakin edessä. Ja minä kun jännitän muutenkin...

Haettiin koppi aamulla ja hurautettiin tallille. Siinä matkalla taivaskin repesi ja kauniin oloinen aamu muuttui kaatosateeksi ja harmaudeksi. Laitettiin hevonen nopsasti edustuskuntoon, raahattiin kamat autoon ja oltiin valmiita. Lastaukseen olin varannut tunnin, kun edelliskerrat ovat olleet vähän tahmeita, mutta pappahevonen yllätti. Kun taluttaja ei antanut hevosen jäädä seisoskelemaan ja itse seisoin liinan kanssa sivulla vähän hoputtaen, marssi pappa sisälle ja jäi sinne hienosti.

Oltiin perillä siis etuajassa, ehdittiin katsella parit radat ja itse keskityin ravaamaan pissalla ja rapsuttamaan ihaninta (ja kuraisinta) tallikoiraa ikinä. Fifi meni ensin radan vuokraajansa kanssa ja sitten pääsin nopsan verkan kautta itse tositoimiin. Sade loppui juuri kreivin aikaan kun meidän piti siirtyä maneesin suojista suorittamaan ulkokentälle.

Ratana Helppo C:2, tuo läpikoluttu ohjelma, jonka muistan ulkoa. Ja kivastihan se meni. Vaikka jännitti taas niin, että tuskin muistin hengittää, selvittiin radasta yhdellä räikeällä rikolla. Kulmat tulin ratsastaneeksi videon perusteella tosi huonosti ja tehtävien valmistelu olisi, kuten aina, voinut olla parempaa, mutta olen näin yleisesti tyytyväinen.

Harjoitukset kun olivat, ei prosentteja laskettu tai sijoja annettu, mutta tsekattiin itse, että saatiin prosentteja sellaiset 62 ja rapiat. Eli voin olla iloinen, varsinkin kun paperissa oli pari seiskaa koristeena. Ja hevosta ei voi käytöksestä kuin kehua.
Suhteellisen hyvä reissu!

Olenpa vielä uskalias ja julkaisen videonkin, vaikken kovin ylpeä tästä ratsastuksesta ole. Ehkä sitä kuitenkin kehtaa, on sitten hyvä vertailla x-ajan päästä miten pitkälle onkaan edetty.

Kisakarkelot

Troijan hevonen järjesti tuttuun tapaan Primuksella syksyiset rataharjoitukset. Olisi ollut kiva päästä Firren kanssa kisaamaan, mutta kun oltiin kolmisen viikkoa ilman satulaa liikkeellä, eli melko köykäisesti liikkeellä ylipäänsä, ei hommassa olisi ollut mitään järkeä.

Niinpä päätin lähteä koettamaan onneani jollain tuntihevosella. Toteutunut toiveeni oli rauhallinen Kamu, jolla olen aikaisemminkin tuuppinut parit koulukisat. Vanha tuttavuus pisti sittenkin vähän jännittämään, kesän jälkeen en nimittäin ole minkään muun hevosen selässä ollut, eikä silloinkaan tosiaan mennyt kovin hyvin.

Tässä kuvassa tätiratsastaja yrittää puskea venkoilevaa hevosta takaisin uralle :DDD

Pistin pojan pikavauhtia kuntoon, hinkuttelin kimosta pissaläikkiä pois ja suunnattiin verkkaan. Heti alkuunsa tuntui ihan kivalta, Kamu käveli reippaasti eteen ja alkoi myödätä. Raviin siirryttäessä paketti sitten levisi täysin. Punkemista, oikomista, tahdin menetystä. Samat täsmäavut, joita Firren kanssa käytän, eivät nyt toimineet ja seilasin tuttuun tapaan "vähän miten sattuu" -tyylillä radalle.

Yllätys oli kova, kun Kamu kyttäsi tuomaripäätyä jännittyneenä. Venkoiltiin mummoravissa eteenpäin kunnes pilli soi. Rata lähti ihan ok:sti käyntiin ja tasainen suoritus siitä tulikin. Tehtävät suoritettiin pisteissä, kaikki tehtävät suoritettiin, mutta temponlisäys oli vaisu, käyntipätkään pari askelta liikaa, laukka oli energiatonta... Lopputulemana 56%.

Kuvat otti Vera Nettebrock, kiitos!

Paperin tyypilliset "enemmän, energisemmin" olivat ennalta-arvattavissa. Vaikka olin ajatellut ratsastaa vähän topakammin, niin radalla jäin taas kerran täysin ratsastamaan teitä ja kiemuroita, enkä suinkaan hevosta. Nyt sentään tajusin tämän itsekin, eli olen ehkä yhtä pykälää lähempänä kehitystä parempaan.

Näin videon radastani ja olin postiviisesti yllättynyt, ettei se ihan kamalaa rääpimistä ollut. Sitten sain kuvia. Ja järkytyin. Kuviin kun tallentuu se pienikin huono hetki, joita meillä näytti olevan aika reilusti. Mutta siis ihan todella: Mitä minä luulen tekeväni tuolla pohkeella, joka nousee satulahuovan reunaan asti?!?! Siis ei herran pieksut nyt.
Kantapää alas, jalka paikoillaan eteen. Yläpohje toimii jos tarvitaan. Näin helppoa, ja sitten joudun kohtamaan kuvia, joissa jalka seilaa ties ja missä. Nolottaa, mutta onneksi myös vähän naurattaa :D

Hieno poika oli Kamu!

No, kaikesta noloudesta huolimatta sain ihka-ensimmäisen sinivalkoisen ruusukkeeni. Eli kannatti käydä ;)  Ja olihan meillä taas kiva ilta muutenkin, kouluosuuden jälkeen hurjapäät mittelöivät vielä esteillä ja seurasin tapahtumia aitiopaikalta lipputtajan hommissa. Tallilta lähtiessä olin ollut hereillä jo 20h, mutta mitäs sitä hullu hevosihminen ei tämän eteen tekisi.

PeRan koulukisat

 Kisapäivä koitti. Huonosti nukutun, lyhyeksi jääneen yön jälkeen piti olla ennen aamukuutta jo hakemassa tyttöjä kyytiin. Sumuinen aamu oli liikenteen puolesta hiljainen ja matka taittui näppärästi. Tallilla odotti yllättävän puhdas hevonen, joka oli nopeasti puunattu ja letitetty. Ja sitten alkoi lastaus...

Firre ystävällisesti ilmoitti, ettei hän halua kiitoskaunis matkustaa mihinkään. Etujalat lastaussillalla jurotti paikoillaan hän, kunnes riittävän paineistettuna jatkoi matkaansa sivulle. Laidan liinan ja riimunnarun lukot napsahtivat rikki ja varpaita tallautui, kun hevonen kolmesti kyllä asteli koppiin, mutta rynni sieltä holtittomaa vauhtia taas ulos. Itsellä alkoi hermo kiristyä siinä rytäkässä aika kivasti. Luovutin hevosen hyvissä ajoin groomille ja jäin pitelemään liinaa sivummalle, koska hermostuneesta lastaajasta ei ole mitään iloa kellekään. Mutta eipä se tilannetta sen kauniimmaksi tehnyt.

Kun aikaa oli kulunut riittävästi, aloin olla jo niin nuttura kireällä, että luovutin ja pyysin tallin omistajaa apuun. Lyhyt hetki harrastettiin vielä väistötemppuja, kunnes Firre siirrettiin jalka kerrallaan lastaussillalle ja siitä koppiin. Halleluja, ja kirosanatulva.

Verkassa ulkokentällä

Oltiin lähtiessä niin pahasti aikataulusta jäljessä, että soitettiin kisapaikalle josko omaa starttia olisi mahdollista siirtää. Ihanat kisajärjestäjät totesivat vaan, että "ei ongelmaa" ja minut nakattiin luokan viimeisesksi. Huh helpotus.

Päästiin siis perille, käytiin maksamassa lähtömaksut ja katseltiin vähän ympärillemme. Kisapaikka oli todella kivan oloinen. Iso kenttä verkkaa varten, valoisa maneesi, siisti talli ja yleisesti hyvä fiilis.

Kun olinkin luokkani viimeinen, ei mitään kiirettä ollut. Katsottiin muutamat radat ja siirryttiin sitten purkamaan hevonen. Fifi sai maistella heinää, kuun pyyhkäistiin vikat pölyt pois ja pistettiin pappa kuntoon.

Siirryin verkkaan sen puolisen tuntia ennen starttiaikaa. Kävelin hetken, tein käynnissä vähän pysähdyksiä ja taivuttelin hevosta. Ravissa hölkkäsin vaan rennosti eteen, tein muutaman väistön ja fiilistelin tuntumaa ja hevosen reagointia apuihini. Kaikki toimi!

Verkan perusteella oli hyvä siirtyä maneesiin. Pyörin hallin päädyssä kahden ratsukon verran ja pörhälsin sitten suoraan tuomaripäätyyn. Suuri oli yllätys, kun Firre jäi toden teolla kyttäämään. Tuomaripäädyssä oli tosiaan myös katsomotila, buffa ja kaikki kauhut. En odottanut pappahevosen moisia katselevan, mutta kerrankos sitä hevosen suhteen väärässä on...

Lähtömerkki tuli valitettavan pian. Piti vaan pistää tsemppivaihde päälle ja antaa mennä. Homma levisi käsiin jo alkutervehdyksestä jatkaessa, kun Fifi ei olisi välittänyt jatkaa tuomaria kohti. Ja minä pungen. Ja tunnetusti hevosen on paha liikkua eteen saatika rennosti, jos ratsastaja pusertaa.

Ensimmäinen askeleenpidennys keventäen lähti mielestäni todella hienosti, fiilis selkään oli ihan WOW, mutta tuomarille se ei tietenkään ollut riittävä. Olen tosin jo melko sinut sen faktan kanssa, etten varmaan koskaan tule saamaan hevosta niin reilusti eteen, että se olisi yhdenkään koulutuomarin mieleen :D

Meidän pysähdys ja peruutus meni myös vähän vinksalleen. Pysähdys töksähti, kun en siinä koheltaessa osannut käyttää kuin yksinomaan kättä ja peruutuksesta tuli hyvin vaisu, pikkuruisin askelin suoritettu.

Radan huippuhetki olikin sitten oikean laukan nosto, josta saatiin 7. Täsmällinen, sanoi paperi. Itse laukka rullasi taas omaan makuuni hienosti, paremmin kuin aikoihin. Olin hetken kovin onnellinen siellä selässä. Useampaan otteeseen Firre tosin ehdotti, että siirrytäänkö raviin, jonka kyllä ennakoin ja sain hevosen pysymään laukassa, mutta videolta näkyy näissä kohdissa muutaman askeleen haparointi.

Molemmat laukkadiagonaalit myös tippuivat raville hitusen liian ajoissa. Laukan töksähtelyyn oli syynä epäilemättä oma istumiseni. Juuri tunnilla oli puhetta siitä miten istuntavirheet ja etenkin oikea jalka puristaessaan jarruttaa hevosta. Ja radalla kun ei ajatus kulje, niin mennään miten sillä hetkellä pystytään, eikä yhtään sen paremmin. Toisaalta myös se tuomaripäädyn lähestyminen jarrutti hevosta joka kerta, ja minun yrittäessäni punkea hevosta jalka krampissa oikeaan suuntaan jarrutin sitä lisää.

Lopputuloksena oli 58% ja rapiat. Huonoin arvosana 5, paras 7, eli täydestä katastrofista ei voida puhua, mutta hieman pettynyt olin. Jossittelu ei tässä kuitenkaan mitään auta, tämä nyt meni kuten meni.

Tuomarin kommentti oli, että hevosen takaosa on liian heikko, eikä jaksa kantaa askellajeja läpi täysin puhtaasti. Lisäksi eteenpäinpyrkimystä kaivataan lisää, as always.
Takaosa Firrellä on heikko, se nyt oli tiedossa. Mutta kaikki tahtirikot olivat mielestäni niitä, joissa hevonen meinasi rikkoa laukan raville ja pukkasin sen eteen kömpelösti.
Oli miten oli, kunnonkohotus ja fysioterapeutin määräämä treeni jatkuu. Kyllä sinne hanuriin vielä voimaa ja pyöreyttä saadaan, vaikka henki lähtisi!

Eipä siis jäänyt tästä keikasti kerrottavaa jälkipolville. Mutta kuten aikaisemmassa postauksessa totesin, tärkeintä olikin ylipäänsä päästä tämän elukan kanssa jonnekin. Ja nyt on pohjasuoritus alla, jatkossa suunta ylöspäin.

Ja jännittävintä ehkä: kuljetin ensimmäistä kertaa itse hevosta. Hiiahoi, raksi ruutuun!

Kisavalmistelut aka. paniikki

Oi pyhä jysäys. Oltaisiin lähdössä ensimmäisiin ulkopuolisiin kisoihin Firren kanssa ja mamma on aivan paniikin äärellä. Tykkään tehdä listoja, ja niitä onkin hyvissä ajoin väsätty, ettei mitään tärkeää jäisi matkasta. Ja näin lähempänä alkaa sitten aikataulutus.

Jos pitäisi hoitaa vain itsensä paikalle, niin mikäs siinä. Mutta kun mukana on muutakin porukkaa, kyseessä viikonloppu ja julkinen poikkiliikenne ansaitsee pääkaupunkiseudulla ison miinuksen, aletaankin olla jo jännän äärellä. Sitten kun aikatauluun haluaa vielä jättää vähän sählinkivaraa, ollaan jo kaaoksessa. Voi pieru.

Hassu juttu, miten niin ahkerasti kisahoitajana toiminut ihminen voi olla aivan auttamaton tumpelo, kun pitäisi itse lähteä kisaamaan. Vaikka miten hyvin tiedän, ettei se tohottaminen auta asiaa ja loogista ajattelua kaivataan tässä, niin olen ihan sekaisin :D

+ Kamera. Ja eväät.

Ajatus on laittaa kaikki tavarat kuntoon valmiiksi ja pakata auto valmiiksi niin pitkälti kuin uskaltaa. Kisa-aamuna olisi kuitenkin aika kurja todeta, että joku on pistänyt autosta ikkunat sisään ja vienyt "arvotavaraa", niin ihan kaikkea varustetta ei ihan kehtaa pakata konttiin etukäteen.

Hevonen on kuitenkin kurassa, joten puunaamiseen ja letittämiseen menee hetki. Lastaaminen ei sekään välttämättä onnistu nopsasti, vaikka yleensä on vaatinut uusintayrityksineen sen viisi minuuttia.

Omat tavaratkin pitää toki katsoa valmiiksi kuntoon. Se on kuitenkin helpoin osuus, kun nämä ovat kotona ja ne voi jättää kivaan pinkkaan valmiiksi odottamaan aamua. Nutturaverkko ja korvakorut on kaivettu esille, samoin kisavaatteet.

Ahdistaa. Tämänhetkinen aikatauluni jättäisi elukan siistimiseen, letittämiseen ja lastaamiseen yhteensä tunnin. Periaatteessa ihan riittävä, mutta eihän sitä koskaan tiedä. Sitten itse kisapaikalle jäisi puoli tuntia aikaa laittaa hevosen kuntoon. Jos meitä on kolme eukkoa, voi yksi käydä maksamassa lähdöt kansliassa ja kaksi pistää hevoselle varusteet päälle ja suorittaa pikagroomauksen. Hätäpissalle pitää kuitenkin ehtiä, koska itse olen ainakin sellainen pissaliisa kun jännittää, että oksat pois.

Verkkaan on aikaa yhtälailla puoli tuntia. Ehtii kävellä ja hölkätä askellajit läpi, muttei väsyttää hevosta. Mahdollisesti juuri hyvä aika, mutta jos osallistujia jää pois, alkaakin tulla hoppu. Toisaalta saatan mieluummin ottaa sen kiireen, kuin herätyksen aamuneljältä, kyseessä on kuitenkin seuratason kisat ja huikea HeC.

 Päivästä tulee pitkä, vaikka miten yrittäisi vääntää. Pappahevonen pääsee ottamaan pari tuntia meidän räpellyksen jälkeen vielä toisen startin stunttikuskin kanssa. Hänelle pakataan toki omat pöperöt mukaan ja ostinpa omenamehuakin herralle, josko se epäilyttävä ämpärivesi vaikka maittaisi hieman makeutettuna. Omatkin eväät on jo valmiina, ettei tarvitse pökertyä hermostuksissaan.

Vichyä ja cashew-pähkinöitä. Parasta tilanteesta riippumatta.

Stressikäyrä ehtii lauantaiaamuun mennessä nousta vielä monta kertaa ties miten korkealle, mutta onneksi olen itse jo melko tietoinen siitä, että huippusuoritusta ei tulla saamaan. Osallistujien joukossa on kuitenkin monta minua parempaa ratsastajaa, joiden osallistumista helppoon luokkaan voi jumbosijalle jäätyään paheksua (lue huumorilla). Tärkeintä nyt kuitenkin on, että ylipäänsä päästään lähtemään mihinkään. Huippuprosentteja ja sijoitusta tärkeämpää on se, että muistan ratsastaa ja saisin edes pätkittäin sitä samaa hyvää fiilistä, mitä ollaan kotikentällä saatu.

Letityskoulu

 En ole mikään maailman taitavin letittäjä, mutta vuodet kisahevosten hoitajan antoivat reilusti kokemusta, myös sykeröiden väsäämisessä. Minun tekemät lettini on nähty mm. Suomenmestaruuksissa, eikä edes hävettänyt, mutta tässä on ollut niin pitkä tauko noista aktiivivuosista, että alan olla melko ruosteessa.

Kisakuume kuitenkin kutkuttelee, joten piti ottaa harjoittelukierros, josko pian olisi tosi kyseessä.
Napsinpa samalla prosessista kuvia, saadakseni aikaan jonkinmoisen pikaoppaan letitykseen.

Lettien tekemiseen tarvitset letityskumppareita, kamman ja mahdollisesti myös sakset. HUOM: jos hevonen ei ole omasi, unohda sakset kuviosta samantien ;)

Ensimmäisenä tulee tarkastaa, onko hevosen harja minkä mittainen. Liian pitkä harja on ikävä letittää, koska leteistä tulee liian paksuja ja pitkiä, jolloin niitä on hankala käsitellä. Firren harja kuvassa on jo aika pitkä, siitä voisi hyvin napata useamman sentin pois.

Toisaalta, jos hevosen harja on kamalan ohut luiru, on pituudesta hyötyä, että sykeröidin saa edes hieman massaa. Sellaisen olemattoman harjan letittäminen on varsin vaivalloista, mutta mahdollista toki.

Koska harva hevonen malttaa seisoa koko letitysprosessin lehmän (Firren) lailla paikoillaan, on helpoin aloittaa otsatukasta, joka on ainakin minulle hankalin osuus. Niinpä se hoituu kivuttomasti ensimmäisenä, ennen kuin hevosella tai ihmisellä alkaa mennä hermot koko touhuun.

Otsatukka tulee pyrkiä letittämään ranskalaisen letin lailla, aloittaen ihan juuresta napakalla letillä. Karvat harvenevat larvaa kohden, joten ranskis saa pötkylän pysymään siistinä. Letin pää taitetaan ja solmitaan kumpparilla kiinni.

Harjan käsittely letitystä varten on täysin ihmisestä kiinni, tyylejä on monia. Toiset haluavat pitää harjan likaisena, jolloin se ei ole liukas ja pito on parempi. Toisilla harjan on ehdottomasti oltava pesty ja puhdas. Tämä ehkä korostuu, jos hevosella on hilsettä, joka pääsee lettien välistä tietysti näkyville. Todellisuudessa kukaan ei varmaankaan huomaa moista seikkaa, mutta meitä on moneen junaan. Jotkut myös käyttävät vauvaöljyä, letitys- tai hiusgeeliä tuomaan pitoa itse letitysvaiheeseen ja kestävyyttä valmiille sykeröille.

Itse jaan otsatukan letitettyäni harjan valmiiksi osioihin. Estepiireissä näkee ehkä enemmän pikkuruisia sykeröitä tiheään, mutta koululetit ovat isompia pompuloita. Siistin lopputuloksen saa jakamalla harjan tasaisesti samankokoisiin osioihin. Esimerkiksi letityskampa on hyvä mitta.
Jakausten osioiden välillä tulee olla siistit ja tasaiset.

Harjan jakaminen tulee aloittaa niskasta ja edestä alas. Monilla hevosilla on sään juuressa huonommin harjaa, josta ei saa kunnollisia lettejä aikaiseksi, joten aloittamalla sieltä, missä harjaa on hyvin, maksimoidaan hyvien lettien määrä ja ratkokaan lopun tupsuongelmat myöhemmin.

Sitten vaan letittämään. Lettien salaisuus on napakkuudessa. Jos letti on löysä, siitä alkaa hapsottaa jouhia välittömästi, ja sykeröstä ei saa napakkaa millään. Letit eivät myöskään kestä kunnolla, jos pohjatyötä ei ole tehty huolella.

Itse koen, että helpoin tapa saada letistä oikein kireä, on lähteä letittämään jouhia ylöspäin. Eli otetaan tupsu käteen, jaetaan se sormissa letin kolmeen osaan ja pidetään niitä pystysuunnassa, kunnes letti on aluillaan. Näin juuren saa kiristettyä kunnolla.

Lettien kiinnittäminen on paras tehdä taittamalla letin pää ja sujauttamalla kumppari siihen ympärille, kuten kuvassa näkyy. Tämä helpottaa sykerön kiinnitystä, tapahtui se sitten kumppareilla tai ompelemalla (jolloin tämä on oikeastaan ainut vaihtoehto!).

Auki hapsottava letin pää on liki mahdotonta saada piiloon valmiissa sykerössä. Lisäksi tuo "pallukka" antaa kivasti jämäkkyyttä sykerön ytimeen.

Kun harja on leteillä, päästään sykeröiden pariin.
Siisteimmän lopputuloksen saa käärimällä letin palloksi. Jos latin vaan taittaa kahtia ja taitoksen vielä kahtia, tulee letistä useimmiten sellainen pystyssä töröttävä tötsä. Näitä näkee paljon, ja rehellisesti sanottuna ne ovat minusta kamalan rumia.

Eli otetaan se letin pää, taitetaan se mahdollisimman tiukasti kiinni lettiin, alaspäin siis, ja sitten vaan pyöritellään koko paketti kasaan.

Lopputuloksena on kiva, pyöreä sykerö, joka kiinnitetään kumpparilla.
Siistein tulos saadaan toki ompelemalla, jolloin sykerö saadaan kireäksi, mutta nämä letit tein ihan vaan kumppareilla.

Kolmas letti oikealta on ruma, mutta en jaksanut korjailla kun ei oltu oikeasti lähdössä mihinkään.

Ja näin helppoa se on, kiva lettirivi kyhätty alta aikayksikön. Letit ovat napakoita, jolloin sykeröiden juuret eivät lähde nousemaan ja hapsottamaan liikaa.

Pieniä irtojouhia ja hapsottavia karvoja löytyy aina. Jos hevosella on reilusti harjaa, voi letin päähän jääneitä hapsuja hyvin siistiä saksilla pois valmiita sykeröistä, mikäli niitä ei ole saanut taiteltua sykerön sisälle piiloon. Näitäkään hapsuja tuskin kukaan ulkopuolinen huomaa, mutta jos itseä ahdistaa, voi laittaa sakset laulamaan tai käyttää geeliä.

Hevosen jouhet ovat aivan yhtä itsepäisiä kuin meidän omat hiuksemme, niillä tuntuu olevan oma tahto ja yhteistyökyky täysi nolla, ainakin jos on kiire :D

Sitten on vielä se harjan viimeinen tupsu... Harvalla hevosella on alusta loppuun tasainen, letityksen kannalta hyvä harja. Leveyden puolesta tuohon loppuun saisi vielä yhden tai kaksikin lettiä, mutta kun siinä on pari hassua, muutaman sentin pituista karvaa, ei niistä riitä enää lettiin.

Lopun voi jättää tyystin huomiotta, tuskin siihen(kään) kukaan huomiota kiinnittää. Mutta jos ahistaa, voi lopun siloittaa geelillä, tehdä pienen kaulanmyötäisen letin tai leikata koko lopun pois. Viimeisintä en itse ikinä tekisi, mutta sitäkin on nähty.

Surkuhupaisaa oikeastaan, miten intohimoisesti ihminen voi suhtautua hevosen karvoihin. Mikään ei saa hapsottaa eikä repsottaa, tai päivä on pilalla ;)

Pappa oli taas esimerkillisen hieno ja seisoi hievahtamatta koko prosessin ajan. Lopuksi hän ei kyllä jaksanut enää poseerata, vaikka kovasti olisin halunnut ottaa oikeita edustuskuvia. Kuvaushommaan olisi tarvittu apukäsiä, kun lehmikki alkoi ihan nuokkua <3

Jos kiinnostusta löytyy, voin tehdä postauksen myös lettien ompelusta, kyllä [ ] ei [ ] ?