Hyvä ratsastaja pitää huolta hevosesta - ja itsestään!

Eläinten käyttö ihmisen omiin tarkoitusperiin on aikamoinen eettinen kysymys.

Menemättä nyt enempää lihansyöntiin, tehotuotantoon ja tuotantoeläimien hyvinvointiin, on eläinten pito lemmikkinä ihan yhtälailla asia, jota voi jäädä pohtimaan. Hevonen kun toimii suurimmalla osalla hevosihmisiä harrastekaverina ja/tai lemmikkinä. Oli hevonen sitten rakas perheenjäsen (omassa tapauksessani suurin karvaisista lapsistani) tai vaan harrasteväline, olisi sen hyvinvoinnista pidettävä tunnollisesti huolta.

Moni satsaakin hevosen elinoloihin ja ruokintaan, sekä monipuoliseen liikuntaan. Moni myös laadukkaisiin ja täysin sopiviin varusteisiin ja hoitotuotteisiin. Innokkaimmat myös hoidattavat hevosiaan, käyttävät solariumia, hierontaa ja mitä erilaisimpia hoitoja.

Olennainen osa hevosen hyvinvointia, ellei nyt sitten se kaikista olennaisin, on nimenomaan liikunta. Ja suurin osa hevosen liikunnasta tapahtuu ihmisen kanssa, raviurheilu sivuutettuna, ihminen siellä hevosen selässä. Niinpä ratsastaja itsessään on hyvin iso osa hevosen hyvinvointia.

 Silmään pistääkin ensimmäisenä hevosen ja ratsastajan yhteensopivuus koon puolesta. Iso ratsastaja ei kuulu pienen ponin selkään. Vaikka pitkä ihminen ei välttämättä ole ratsulleen liian painava, haittaa liian pieni ratsu pidemmän päälle istuntaa. Toki pienet poniolennot kaipaavat joskus aikuisen ihmisen ojennusta tai läpiratsastusta, mutta tämän tuleekin olla sitä joskus tapahtuvaa, josta nyt ei ole hevoselle mitään haittaa.

Ison hevosen selkään sopii kookkaammankin ratsastajan kiivetä, mutta painoasiat ovat puhututtaneet viime aikoina. Itsekin olen tietysti miettinyt asiaa, minähän en ole mikään hoikka tikkukoipi, en ole koskaan ollutkaan. Monesti kuulee sanottavan, että hyvän kehonhallinnan omaava ratsastaja ei rasita hevosta lihavanakaan samalla tavalla kuin hölskyvä perunasäkki, vaikka olisikin kiloiltaan kevyt. Epäilemättä totta tämäkin, kyllähän kevyemmän taakan ryske on ryskettä kuitenkin, missä hallittu painavampi taakka kulkee mukavammin mukana. Tämän ei kuitenkaan tulisi tarkoittaa, että satakiloinen ihminen voi hypätä siron, pienen hevosen kyytiin huoletta.

Tutkimuksia (esim. tämä) hevosen kantokyvystä on tehty maailmalla, mutta miten niihin suhtautuu onkin asia erikseen. Tutkimukset ovat kuitenkin toteutettu melko suppealla otannalla, eikä niitä ole vertailtavaksi asti. Jotkut toteavat, että ratsastajan paino voi hyvin olla 20% hevosen painosta, toisten numero on 15-18%, ja vasta päälle 25% paino alkaa todella rasittaa hevosta. Rasittumiseen vaikutti myös hevosen rakenne, selän leveys ja jalkojen rakenne, vankka malli kestää enemmän kuin siro.

Itse mietin, että jos hevonen rasittuu yhdestä liikutuskerrasta niin huomattavasti, että se näyttää epämukavuutta, ei tällainen toiminta antaisi hevoselle aktiivikäytössä montaakaan tervettä elinvuotta. Hevosestahan se toki riippuu, miten tämä näyttää jos sattuu, toiset kun nöyrinä juoksevat menemään minkä käsketään, vaikka mikä olisi. Tässäkin valossa sopii miettiä, että jos hevosta on tarkoitus liikuttaa päivittäin, tulisi sen kantaman taakan olla alakanttiin siitä, mitä se pystyy kantamaan. Jos siis tavoitteena on tulevaisuus, eikä lyhytaikoinen käyttö hevosta hajottaen.

Prosentteja auki laskien alkaa järkevä painoraja normaalikokoiselle (n.500kg) hevoselle olla 90kg. Ja toki todella isokokoinen ja vankkarakenteinen hevonen kantaa enemmänkin. Ja muutenkin painavampikin ratsastaja voi hevosen selkään mennä, mutta liikutusta tulisi alkaa miettiä sen mukaan. Ja kaikkiaan: mitä vähempi painoa selässä, sitä parempi, tietenkin. Vaikka Firre painaakin varmasti enemmän kuin 500kg, on osa sen painosta kyllä ylipainoa, joka ei sekään tee hyvää. Vankkarakenteinen se on myös, mutta koen tuon 90kg olevan sittenkin ihan yläraja tälle hevoselle.

Toisekseen tullaan ratsastajan kuntoon. Jos ratsastuksessa pyritään kivan harrastelun sijaan siirtymään urheiluun, tulee ihmisen ylläpitää omaa kuntoaan ja kestävyyttään. Vatsalihaksia tarvitaan, etenkin niitä syviä. Selkä vaatii voimaa, jalkoja pitää kyetä hallitsemaan, jotta avut olisivat mahdollisimman pienet, mutta tehokkaat. Ja kyllähän ihan tavan harrastelijan sopii yhtälailla huoltaa itseään, kun tarkoitus olisi sittenkin liikuttaa hevosta mahdollisimman hyvin ja turhaan kuluttamatta.

Yksi hyvä pointti, joka kävi tuossa hevosta huollettaessa ilmi oli se, että moni hierottaa kyllä hevostaan, muttei itseään. Ja vino ratsastaja voi hyvin tehdä vinon hevosen, eikä se hevosen käsittely pidemmän päälle auta, jos ratsastajassa ei muutu mikään. Tässäpä oiva juttu itseäni ajatellen, että ehkäpä olisi aika itsekin käydä jossain, josko lantion vinouteen, jalkojen eripituisuuteen, notkoselkään ja tiettyihin kiputiloihin saisi apua, jolloin oma ratsastus voisi parantuakin. Ja sekös olisi hevoselle vasta hyväksi.

Turhautumista...

Meidän toinen päivä uudessa kodissa ja sain kameramiehen mukaan. Jippikajee, kunnes katsoin kuvia, enkä ollut uskoa silmiäni. Joo, hevosta vähän jänskätti uusi paikka ja itseäkin kyllä. Joo, hevonen oli aika väsynyt ja löysä, enkä halunnut patistella sitä määräänsä enempää.

Mutta siis ihan oikeasti, ei saisi näyttää näin kamalalta meidän meno.

Ryhti, kädet, jalat... Ei näin.

Tieto on tuskaa. Kuten olen ehkä aiemminkin todennut, tiedän ratsastuksesta paljon enemmän kuin osaan. Niinpä kuvia katsellessa silmille pomppaavat virheet ensimmäisenä. Olen nähnyt niin paljon hyvää ratsastusta, että minulla on aika napakka käsitys siitä, miltä homman kuuluu näyttää, silloinkin kun ollaan ihan vaan harrastetasolla. Siistiä ja miellyttävää voi olla silloinkin, kun osaamistaso ei ole järin korkea, kuten itselläni.

Kanna se nyrkki, pystyasennossa kiitos.

Katselin tämän kerran kuvia ja tuskailin, että on se nyt piru. Tiedostan omat heikkouteni, joten mikä siinä on muka niin vaikeaa keskittyä niihin? Käsi kuuluu kantaa, joten miksi se roikkuu tuolla sään päällä melkein kiinni? Nyrkit pystyyn, ei siellä hevosen selässä ajeta mopoa. Ja varpaat eteen, hyvä ihminen, se nyt on itsestäänselvää.

Ohjat käteen, niin ei tarvitsisi vatkata kättä. Ja pohjetta käyttäessä, nimenomaan pohjetta, ei tarvitse nostaa koko jalkaa, saatika porata kantapää pilvissä hevosen kylkeä. Ja väistättäessäkään sitä jalkaa ei nyt välttämättä tarvitse siirtää niin taakse kuin nivelet antaa myöten.

Miksi istua pystyssä, kun voi kerran könöttää?!

Kaikki tämä tuska on johdettavissa siihen, että olen päässyt tämän oman hevoseni kanssa käymään peräti neljättä tunnilla sinä aikana, kun se on minulla ollut, ja yhtä lukuuottamatta kaikki ovat olleet yhtä tyhjän kanssa, kun hevonen on yskinyt menemään ja tekeminen on ollut käytännössä mahdotonta.

Ja kun jäin asiaa miettimään, tästä ajasta jonka Firre on minulla ollut, on sairaslomaa ollut liki kuukausi + sitä edeltäneet huonot päivät ja saikkua seuranneet rauhalliset liikunnan pariin palaamiset. Eli varsinaista treeniä meillä on ollut aivan naurettavan vähän.

Tietysti hevosen hyvinvointi tulee tässä ensimmäisenä, hevonen hoidetaan sen mukaan mitä tilanne vaatii, ja sitähän se hevosen omistaminen onkin. Mutta kuitenkin hieman kaihertaa, kun tämä elikko tuli hankittua siksi, että pääsen treenaamaan, että pääsen kehittymään, että olisin parempi ja voisin vaikka saada jostain pikkukisoista lasten nenun edestä jonkin ruusukkeen. Mutta kun ei, niin ei.

Sitten kun jää katkerana miettimään, paljonko koko projektiin on uponnut rahaa, ja paljonko siitä on saanut "jotain irti", versus paljonko mielipahaa, ahdistusta ja surua on tarjoiltu, niin koko touhu alkaa tuntua aika vähä-älyiseltä.

Vielä kun haluaa pahoittaa mieltään lisää, voi miettiä, montako tehokurssia ja valmennustuntia toisten hevosilla olisi tällä rahalla saanut. Mikä täydellinen hevoskesä tämä olisikaan voinut olla. Miten paljon olisinkaan saattanut päästä omassa ratsastuksessani eteenpäin, sen sijaan, että olen kevennellyt pitkin ohjin ja pelannut lääkkeiden kanssa.

Asia hiersi henkistä hanuriani muutaman päivän, jonka jälkeen olen a) ottanut itseäni niskasta kiinni ja ratsastanut paremmin. Kerta kun tiedän enemmän kuin osaan, voin käyttää tietoani parhaan mukaan ja ainakin yrittää ratkoa juttuja ratsailla, kokeilla ja jopa onnistua. Lisäksi olen b) pistänyt rattaat pyörimään, että pääsen säännöllisesti opettajan silmän alle jatkossa, koska se on enemmän kuin tarpeen, ja vaikka paikka on uusi, voi uusi opettajakin tuoda uusia, raikkaita tuulia.

Mainittakoon vielä, että olen c) yrittänyt suorittaa (taas) pientä asenneremonttia, koska hevosen omistaminen on tunnetusti hullun hommaa, joka ei sinällään ollut minulle mikään yllätys, joten nyt se soppa on syötävä, kun sen on itselleen keittänyt.

Ja ei, en kadu Firren hankintaa, koska hän on upein mies jota maa päällään kantaa. Välillä vaan harmitus ja huoli voittaa, olisihan elämä ilman kaikkea tämä aika reilusti helpompaa.