Nousujohdanne

Huh huh. Kyllä mä sanon. Jos tämä hevonen ei minusta kouli hyvää ratsastajaa, niin ei mikään.
Nyt ollaan sellaisen pakkotilanteen edessä, että täytyy yrittää yrittämästä päästyään, keskittyä kieli keskellä suuta ja ylittää itsensä joka kerta.

Kehitystä tapahtuu, luojan kiitos. Ensimmäiset viikot olin kovin arka, en uskaltanut vaikuttaa hevoseen juuri yhtään, saatika vaatia siltä mitään, laittaa painetta tai komentaa. Nyt ollaan siinä pisteessä, että osaan olla ehdoton, uskallan käyttää apuja reilustikin, enkä jähmety ja kohmetu jos sattuu joku välikohtaus.

Joka viikko tunnilla on pärjätty paremmin, tehty topakammin ja päästy vaikuttamaan enemmän. Viimeisin kerta oli ehdottomasti vaikein, hevonen kyttäili näkymättömiä muurahaiskarhuja ja otti parit ritolat. Normaalista poiketen en pelästynyt määräänsä enempää, jatkoin tekemistä aika näennäiscoolisti.

Edellisviikolla koin valtavan ahaa-elämyksen kun sain hevosen ratsastettua läpi ja ulko-ohjalle, jolloin saatoin loppuravissa siirtää kättä eteen ja hevonen jatkoi liikkumista tasan samassa raamissa. Mikä tunne! Se oli siinä mukana, alla, selkä ylhäällä ja polki eteen.
Tämänviikkoisella kertaa en saavuttanut samaa superfiilistä, mutta pätkittäin oli kuulemma parasta meiltä tähän mennessä. Laukka nousi ilman ryntäyksiä (hän erittäin herkästi nostaa pään, hypähtää laukkaan ja viipottaa selkä alhaalla & alakaula pullottaen menemään) ja rullasi toiseen kierrokseen kuulemma superhyvin. Itsehän en havainnoinut hevosta, kun keskityin omaan takapuoleeni, kirjaimellisesti.

Koin nimittäin ahaa-elämyksen isuntani kanssa. "Reisi istunnan edessä" on samaa jargonia kuin "ohjan ja pohkeen välissä" tai "takajalkojen tai takaa tuntumaa kohti ratsastaminen" jonka saattaa kyllä teoriassa ymmärtää, mutta miten se tehdään ja miltä se tuntuu siellä? No nyt väännettiin ja istuin pyllyni, en reisien varassa. Pyllyn sijaan reisi keinui liikkeen mukana ja siinä sitä oltiin. Pakka hajosi kyllä hetken jälkeen, mutta ymmärsin! Istuin persus penkissä kiinni (!!) harjoitusravissa ja pätkän laukassa, liike tuli ulos reisistä, eikä koko kropan läpi.

Eri asia taas saada tuo toimimaan itsenäisesti, mutta aina sopii yrittää. Babysteps.

Terveisiä alkeiskurssilta

Kävin toista kertaa Ukkelin kanssa tunnilla. Meno ja meininki oli jo kaikkiaan paljon parempaa ja määrätietoisempaa, mutta voi tuska ja häpeä. Olen kammottava piipittäjä ja selittäjä, sen sijaan, että pitäisin suuni kiinni ja tekisin. Lässyn, lässyn... RATSASTA!

Laamaterveiset

Hevonen oli edellispäivänä ollut kuulemma hieman sika, ja tuo ajatus takaraivossa tulin tallille. En halua myöntää itselleni, että jännittää, mutta kyllähän sitä välillä jännittää. Miksi jännittää? Hevonen on käyttäytynyt tähän mennessä kanssani ihan moitteettomasti, meillä ei ole ollut mitään hätää. Mutta jostain syystä odotan sitä, että milloin sieltä tulee jotain.

Rankkaa on tekeminen kun odottaa pahinta. Onneksi on ihana opettaja, sellainen, joka jaksaa toistaa itseään ja välillä vähän patistaa. Moni muu olisi varmaan todennut tässä jossain kohtaa, että jos et yritä/tee/lopeta selittelyä, niin tämä on aivan turhaa. Mutta me vaan tehdään hissukseen ja hommat sujuu.

Loppuraveissa alla oli ihanan rento hevonen, ja pyysin saada pientä videopätkää, kun en edelleenkään oikein hahmota miltä me yhdessä ratsukkona näytetään. Ja voi luoja paratkoon sitä häpeän määrää. Videolla kuuluu monta kertaa käsky käyttää ulkopohjetta ja mitä minä teen. En näemmä mitään. Tai ehkä luulen tekeväni, mutta ei sitä minusta tai hevosesta näe. Lisäksi notkoselkä on näemmä tehnyt aika vahvan paluun ja pungen pylly pystyssä menemään.

Omaan kroppaan pitää nyt ihan oikeasti panostaa, video oli kiva herätys. Venyttelyä, että on edes mahdollista saada jalka alas ja pitkäksi, sekä lisää venyttelyä, että selkä vähän ojentuu. Lisäksi kaipaan pientä herättelyä: Ison hevosen liike on tosiaan iso, se vie eteen, vaikka hevosen tempo on hidas. Eli jos se liikkuu edes kohtuullisesti eteen, se tuntuu selkään aika haipakalta, kun on tottunut pienempiliikkeiseen ratsuun. Eli se meidän loppuravi, joka oli niin letkeää ja hyvää, olikin videon perusteella löysää mummoravia. Nauratti, kun ei kehdannut itkeäkään. Mutta ainakin oli rento hevonen, ja sentään olen nyt hieman viisaampi.

Videon kehtaan ehkä julkaista, kun saan parempaa materiaalia vertauskohteeksi. Ja kun opin poistamaan siitä äänet, koska alkuperäisessä muodossa se on aika nolo!

Pienin askelin kohti parempaa ratsastusta

Hyvä opettaja on kyllä kultaakin arvokkaampi.
Tämän olen todennut ennenkin, mutta nyt se taas konkretisoituu. Ja oikein kunnolla.
Viimeiset viisi viikkoa ovat olleet niin avartavat, suuria muutoksia pienin askelin. Olen toistuvasti ymmälläni ja pienessä päässä raksuttaa niin kovaan ääneen, että mannut raikaa. Mutta kun keskittyy ja kokeilee, huomaa, onnistuu ja oppii.

Ratsastuksenopettajia on niin joka lähtöön. Meidän heiaheia-yhteisössä porukka kirjoittaa pitkät pätkät ratsastustunneistaan ja toistuvasti nouseekin esille, että yhden opettajan tyyli ja vaatimukset ovat ihan eri maailmaa, kuin toisen. Kun teet yhden tavalla, toinen huutaa pää punaisena, että ei noin.
Eikä kumpikaan tyyli liene huonompi kuin toinen, molemmat voi perustella, molemmissa on puolensa.

Itse olen juuri nyt niin onnellinen tästä tilanteesta, että käyn kahden viikon välein tunneilla. Joka kerta olen yhtä kysymysmerkkiä, mutta parin viikon väli antaa hyvin aikaa miettiä ja testeilla omatoimisesti. Seuraavaan tuntiin mennessä asia on ehkä iskostunut ainakin päähän, jos ei kroppaan asti, ja voidaankin jatkaa seuraavaan asiaan.

Syysilman kipakoittama hevonen helpottaa asiaa kummasti, mutta oma apujen käyttö on keventynyt huomattavasti. Siinä missä vielä  neljä viikkoa sitten "potkin mopoa käyntiin", eli pusersin pohkeella pienen ikuisuuden saadakseni reaktion aikaan, onnistun nyt useimmiten pitämään jalan irti, käyttämään sen nopeasti, tehokkaasti - kerran - ja sitten pitämään pohkeen taas hiljaa. Jokainen ratsastuskerta on koulutuskerta hevoselle. Hevonen on juuri niin herkkä, kuin miksi se ratsastetaan.

Tämän kanssa tuskailin taannoin. Kun käytän jalan ja Firren reaktio jää puolitiehen. En käyttänyt jalkaa uudestaan, vaan jäin puristamaan, kunnes jotain tapahtui. Tällähän hevonen oppii, että siihen ensimäiseen apuun ei tarvitse reagoida. No, nyt reagoi. Samoin onnistun tällä hetkellä tekemään siirtymisiä jo vahingossa, kun lähden valmistelemaan niitä niin tosissani, että lantio pistää hevosen jo liikkeelle, ennen kuin jalka on menossa mukana. Sähellystä toki, mutta suunta on lupaava!

Viimeksi koettiin taas erikoinen oivallus, kun oikea jalkateräni suoristettiin jalustimeen. Yritykseni pitää "jalka kiinni" on johtanut koko koiven vääntymiseen, polvi irti, pohje kiinni ja jalkaterä vinosti jalustimessa. Sain hahmotukseksi jopa pikaiset valokuvat molemmista jalkateristäni, josta itsekin näin, että oikean jalan päkiä pullotti kengän läpi ihan hassusti. No, jalka suoraan ja ajatus nojata koko sääri vähän poispäin hevosesta, jolloin koko istunta tasapainottui.

Hyvä opettaja osaa selittää ja tarvittaessa ihan konkreettisesti asetella ja näyttää. Hyvä opettaja myös kannustaa, ei lyttää kun menee pieleen. Meillä ainakin kehutaan hevosta hurjan paljon, ja minuakin. Erityskiitosta olen saanut siitä, että osaan tehdä pieniä korjauksia, ei liikaa, vaan juuri sopivasti. Vaikka muutos olisi kovin pieni, kyllä se kehu kummasti piristää, tsemppaa ja motivoi, kun tunuu, ettei ole ihan maailman huonoin, vaikka kaukana hyvästä onkin.

Nyt ollaan niin hyvällä tiellä parempaa kohti, että olen ihan innoissani. Hevonen on satulanvaihdon ja puomijumpan myötä ollut superhyvä, taipuisa ja samanlainen molempiin kierroksiin. Hommat toimii ja uskallan haaveilla kisareissuistakin. Vanhan autoni kävinkin tuossa vaihtamassa koukulliseen citymaasturiin, että olsi omasta takaa millä kuskata, jos nyt tähden asennot tämän hyvän kauden jatkumisen sallivat.

Ja kerrottakoon vielä, että meillä oli tiistaina valokuvaussessio. Muutama kuvattava ehti vielä hyvän sään aikaan (ihan siis kirjaimellisesti), mutta meidän kohdalla jäi ne ilta-auringon kultaamat koivut taustana haaveeksi. Pappahevonen oli kuitenkin niin komeana, että aika hyvää matskua saatiin. Oli aika "Hööksin kuvastosta päivää". Odotan kuumeisesti, että saan kuvia jakoon :)

Ihanakamala Tavela

Ratsastusmaisemat parhaimmillaan, sanoisin.

Yliopiston hevosharrastajien kerho Troijan hevonen järjestää säännöllisesti vakituntien lisäksi erilaisia kursseja ja kokeiluja muilla talleilla. Nyt kun tarjolla oli teho-koulupäivä, oli pakko ilmoittautua mukaan matkaan. Ja niinpä iloinen akkaporukka suuntasi aamuvarhaisella Tampereen seuduille, Tavelan Equillence Centeriin.

Ohjelmassa oli tunnin istuntaunti, puolentoistunnin koulutreenit kangilla, sekä tunnin maasto, jonka päätteeksi lähdettiin vielä uittamaan hevosia. Ai mikä mainio suunnitelma!

Ihana, suloinen Vinha <3

Saavuttiin tallille ehkä hieman turhan myöhään, ja aikataulut alkoivat mättää heti :D  Helteet olivat muuttaneet kentän saharaksi, joten päätimme yhteistuumin siirtyä nurmelle ratsastamaan hiekan sijaan. Niinpä piti veivailla hevosille hokit jalkaan. Tähän meni kiitettävästi aikaa.

Team Troija

Päivä oli kaunis ja nurmikenttä aika upeissa maisemissa. Itse en ole ennen varsinaisesti nurmella treenannut, joten kokemus oli varsin kiva. Menin ensimmäisen tuntini Vinha-suokilla, joka oli aivan ihastuttava tyyppi. Ei mikään järin osaava ratsu, mutta sitäkin yritteliäämpi ja hyväntuulinen. Alku oli vähän haparoiva, mutta sitten mennä puksutettiin tosi kivasti. Kunnon maastomopo!

Haettiin istuntaa siirtymisillä ja ympyröillä. Istuinluut pyöräilee takaperin -ajatus on minulle monen kertomuksista tuttu, mutta vasta nyt koin tämän opin itse tunnilla ja sain ajatuksesta kunnolla kiinni. Harjoitusraviin löytyi hyvä fiilis ja hevonen kulki rentona.

Satula tosin oli minulle huonoin mahdollinen. Käynnissä homma pysyi kasassa, ravissa hankaloitui huomattavasti, mutta laukassa istunta kippasi eteen, vaikka kuinka yritin vääntyä oikeaan asentoon. Ei se satula ihmisen puolesta ratsasta, eikä siitä voi kaikkea syyttää, mutta jos penkki ei päästä kuskia hyvään asentoon millään, alkaa homma mennä vähän vaikeaksi.

Ensimmäisen tunnin jälkeen pidettiin tauko, juotiin kahvit ja saatiin vähän herkkuakin. Ai vitsit, kyllä kelpasi! Tavelan ehdoton plussa oli hyvä meininki, oikein miellyttävä ilmapiiri.

Toiselle tunnille sain Kiddy-tamman, ja odotin kuuta taivaalta, kun sain alleni "tavallisen ratsuhevosen", kun tuo suokki oli kuitenkin vähän omaa luokkaansa. Mutta kuinkas kävikään! Emme ymmärtäneet toisiamme ollenkaan. Jossain vaiheessa itseäni alkoi hermostuttaa, että on se nyt kumma, kun hevonen ei toimi, ja tamma hiiltyi samaan tahtiin, että mitä pirua se ratsastaja haluaa... Tein tuskissani ja sydän sykkyrällä hommia, kunnes väistöt vasemmalle alkoivat onnistua edes jotenkin. "Älä vedä, älä purista, istu keskellä, pidä ulkoa, pidä ulkoa, älä roiku sisällä, pidä ulkoa" hoin itselleni. Huh. Suunta vaihtui ja pakka hajosi jälleen. Hevonen juoksi alta, jäin kädellä kiinni, annoin ryhdin romahtaa kun tuli vaikeaa. Ja kuinkas ollakaan, ratsastin samalla satulalla ja istuminen oli ihan mahdotonta änkeämistä.

Olisin voinut tirauttaa pienet itkut, koko ihana koulutreeni meni niin pieleen. Vaikka hevonen olisi vieras ja satula huono, saisi ne perus käyntiväistöt kuitenkin onnistua. Mutta kun ei, niin ei. Muut tuuppaili ravin jälkeen väistöjä laukassa, kun itse siirryin takaisin käyntiin, saadakseni hommaan jotain rotia. Onneksi tästä ei ole todistusaineistoa, hävettää. Hieman olen tainnut jämähtää Firre-moodiin kesän aikana.

Lannistuneena arvoin itselleni Venni-tamman maastoratsuksi. Maastoreissu alkoikin jännästi, kun jonon perällä ollut lastenponi heittäytyi lentäväksi lihapullaksi ja teki pienen ohitusliikkeen. Hengissä selvittiin ja matka jatkui. Metsän reunaan päästyämme tuli ilmoitus, että mennään "reipas pätkä laukkaa". Jahas, kivaa. Kunnes ensimmäinen hevonen starttasi, oma ratsuni otti jalat alleen ja sitten mentiin. Ai kiesus sitä kyytiä! Pidin harjasta kiinni ja toivoin, että turvajalustimien kumpparit pitää, kontrollia hevoseen oli nimittäin nolla prosenttia.

Hevosille laukkasuora oli ilmeisen tuttu, sellaista paahtoa siellä mentiin. Ja minä alan todella olla tätiratsastaja, rehellisyyden nimissä pelotti aika paljon. Samaan aikaan päässä kävi ajatus, että "tää on maailman siisteintä ikinä",  noin lujaa en nimittäin ole koskaan hevosella painanut menemään. Sydän pamppaili itsellä ja ratsulla kun hidastettiin vauhtia. Aikamoista!

Jatkettiin tallille, riisuttiin satulat, vaihdettiin kengät ja suunnattiin järvelle. En ole päässyt täällä eteläisessä Suomessa koskaan uittamaan hevosta, joten olin aika intona. Hevosen tepsuttivat hyvillä mielin veteen ja kuopsuttivat menemään. Yksikään heppa ei kuitenkaan suostunut ihan uimaan asti, mikä oli tosi harmi, kun kaikkilla oli hiki ja vesi oli ihanan lämmintä.

Päivä oli kaikkine epäonnistumisineen aivan mahtava, ja seura ensiluokkaista :)  Tallilla vietettiin melkein 9h ja koko päivän liikkeelläolosaldo venyi lopulta kuutentoista tuntiin. Voin sanoa, että vähän väsytti.

Kaikki kuvat meidän porukasta napsi ratsastuksenopettaja Oona Seppälä, kiitos kaunis!

Turhautumista...

Meidän toinen päivä uudessa kodissa ja sain kameramiehen mukaan. Jippikajee, kunnes katsoin kuvia, enkä ollut uskoa silmiäni. Joo, hevosta vähän jänskätti uusi paikka ja itseäkin kyllä. Joo, hevonen oli aika väsynyt ja löysä, enkä halunnut patistella sitä määräänsä enempää.

Mutta siis ihan oikeasti, ei saisi näyttää näin kamalalta meidän meno.

Ryhti, kädet, jalat... Ei näin.

Tieto on tuskaa. Kuten olen ehkä aiemminkin todennut, tiedän ratsastuksesta paljon enemmän kuin osaan. Niinpä kuvia katsellessa silmille pomppaavat virheet ensimmäisenä. Olen nähnyt niin paljon hyvää ratsastusta, että minulla on aika napakka käsitys siitä, miltä homman kuuluu näyttää, silloinkin kun ollaan ihan vaan harrastetasolla. Siistiä ja miellyttävää voi olla silloinkin, kun osaamistaso ei ole järin korkea, kuten itselläni.

Kanna se nyrkki, pystyasennossa kiitos.

Katselin tämän kerran kuvia ja tuskailin, että on se nyt piru. Tiedostan omat heikkouteni, joten mikä siinä on muka niin vaikeaa keskittyä niihin? Käsi kuuluu kantaa, joten miksi se roikkuu tuolla sään päällä melkein kiinni? Nyrkit pystyyn, ei siellä hevosen selässä ajeta mopoa. Ja varpaat eteen, hyvä ihminen, se nyt on itsestäänselvää.

Ohjat käteen, niin ei tarvitsisi vatkata kättä. Ja pohjetta käyttäessä, nimenomaan pohjetta, ei tarvitse nostaa koko jalkaa, saatika porata kantapää pilvissä hevosen kylkeä. Ja väistättäessäkään sitä jalkaa ei nyt välttämättä tarvitse siirtää niin taakse kuin nivelet antaa myöten.

Miksi istua pystyssä, kun voi kerran könöttää?!

Kaikki tämä tuska on johdettavissa siihen, että olen päässyt tämän oman hevoseni kanssa käymään peräti neljättä tunnilla sinä aikana, kun se on minulla ollut, ja yhtä lukuuottamatta kaikki ovat olleet yhtä tyhjän kanssa, kun hevonen on yskinyt menemään ja tekeminen on ollut käytännössä mahdotonta.

Ja kun jäin asiaa miettimään, tästä ajasta jonka Firre on minulla ollut, on sairaslomaa ollut liki kuukausi + sitä edeltäneet huonot päivät ja saikkua seuranneet rauhalliset liikunnan pariin palaamiset. Eli varsinaista treeniä meillä on ollut aivan naurettavan vähän.

Tietysti hevosen hyvinvointi tulee tässä ensimmäisenä, hevonen hoidetaan sen mukaan mitä tilanne vaatii, ja sitähän se hevosen omistaminen onkin. Mutta kuitenkin hieman kaihertaa, kun tämä elikko tuli hankittua siksi, että pääsen treenaamaan, että pääsen kehittymään, että olisin parempi ja voisin vaikka saada jostain pikkukisoista lasten nenun edestä jonkin ruusukkeen. Mutta kun ei, niin ei.

Sitten kun jää katkerana miettimään, paljonko koko projektiin on uponnut rahaa, ja paljonko siitä on saanut "jotain irti", versus paljonko mielipahaa, ahdistusta ja surua on tarjoiltu, niin koko touhu alkaa tuntua aika vähä-älyiseltä.

Vielä kun haluaa pahoittaa mieltään lisää, voi miettiä, montako tehokurssia ja valmennustuntia toisten hevosilla olisi tällä rahalla saanut. Mikä täydellinen hevoskesä tämä olisikaan voinut olla. Miten paljon olisinkaan saattanut päästä omassa ratsastuksessani eteenpäin, sen sijaan, että olen kevennellyt pitkin ohjin ja pelannut lääkkeiden kanssa.

Asia hiersi henkistä hanuriani muutaman päivän, jonka jälkeen olen a) ottanut itseäni niskasta kiinni ja ratsastanut paremmin. Kerta kun tiedän enemmän kuin osaan, voin käyttää tietoani parhaan mukaan ja ainakin yrittää ratkoa juttuja ratsailla, kokeilla ja jopa onnistua. Lisäksi olen b) pistänyt rattaat pyörimään, että pääsen säännöllisesti opettajan silmän alle jatkossa, koska se on enemmän kuin tarpeen, ja vaikka paikka on uusi, voi uusi opettajakin tuoda uusia, raikkaita tuulia.

Mainittakoon vielä, että olen c) yrittänyt suorittaa (taas) pientä asenneremonttia, koska hevosen omistaminen on tunnetusti hullun hommaa, joka ei sinällään ollut minulle mikään yllätys, joten nyt se soppa on syötävä, kun sen on itselleen keittänyt.

Ja ei, en kadu Firren hankintaa, koska hän on upein mies jota maa päällään kantaa. Välillä vaan harmitus ja huoli voittaa, olisihan elämä ilman kaikkea tämä aika reilusti helpompaa.