Hevosenomistajan vastuu

Eläimen omistaminen on aika iso urakka. Parhaimmillaan se on yhtä iloa, hymynaamoja ja sydämiä, pahimmillaan huolia ja murheita enemmän kuin jaksaa käsitellä.

7-vuotiaan koirani kanssa olen rokotuksia lukuunottamatta saanut asioida kerran eläinlääkärissä hikoilemassa. Kissan kanssa ei edes sitä (tosin hän onkin vasta 3v.), mutta tämä hevonen. Voi että.

Terveisiä laitumelta!

Ukko oli tullessaan todella laiha, joka herätti huolta. Se on lihonut huonosti, sairastanut ähkyn, kärsii melko varmasti vatsahaavasta, ollut naarmuilla ja haavereilla, sekä liikkunut hetkittäin todella huonosti. Hevonen aukoo suutaan liioitellun paljon, myös juoksuttaessa (jopa irti), eli sillä lienee suussakin vikaa. Sen kaviot olivat tullessa kaikki eriparia. Nyt meillä tuli vielä riviä. Ja olihan tuossa kenkäkin irti ja kavio rispaantui,

Valkoinen vuohinen ehkä paloi auringossa, nyt se on ruvella.

Olen harrastanut hevosia yli 20 vuotta ja nähnyt matkan varrella kaikenlaista. Olen ollut klinikkareissuilla mukana ja auttanut tallissa erilaisissa operaatioissa. Silti tässä pukkaa jatkuvalla syötöllä kaikkea, mistä minulla ei ennestään ole kokemusta, ainakaan omakohtaista. Pää on solmussa vähän väliä.

Ukko on iso, haastava hevonen. Ei oikeastaan yhtään minunlaiseni, paitsi, että pidän haasteista. Ehkä juuri siksi olen niin innokas hoitamaan tämän hevosen kuntoon. Osasyy intoa lienee muiden epäilys ja halu todistaa, että me pystytään vaikka mihin.

Monia asioita on helppo hoitaa arjessa. Sitten on isompia hommia, joita ei saada aikaan sormia napsauttamalla. Ukolla on tiedossa kinnerpatit, joiden pitäisi olla luutuneet. Papereita joissa tämä todetaan en ole nähnyt, mutta aion kysellä perään välittömästi kun näyn Hippoksessa omistajana ja minulla on oikeus tietoihin.
Liikuminen on ajoittain kuitenkin näyttänyt siltä, että toisen takajalan patti olisi aktiivinen. Kyllähän sinne kintereeseen voi tulla uuttakin pattia, mutta kuvaamattahan sitä ei tiedä. Nyt liikkuminen on onneksi parempaa. Olen kuitenkin ollut tässä hyvin valmis tutkituttamaan hevosta lisää, sillä ken leikkiin lähtee sen kestäköön.

Faktat täytyy pitää mielessä: jos hevosen hoidattaminen tulee niin kalliiksi, ettei sitä ole varaa tehdä, on hevosta turha pitää. Kipeän hevosen seisottaminen saatika käyttäminen on aika julmaa puuhaa.
Hevonen ei siitä kärsi, että se nukkuu pois. Mutta toisaalta en ymmärrä sitäkään, että otetaan eläin, eikä sitten jakseta vaivautua hoitamaan sitä kunnolla. Näissä asioissa liikutaan aika vaarallisilla vesillä, koska mikään ei ole ikinä täysin yksiselitteistä tai mustavalkoista. Jos et tiedä kaikkia faktoja, on turha lähteä ottamaan kantaa. Ja sitten on järki ja tunteet, jotka harvoin kulkevat käsi kädessä. Paljonko pitää yrittää, milloin saa luovuttaa, mikä on järkevintä, mikä oikeasti kannattaa?

Olen kuullut tästä uudesta hevosprojektistani monenlaista kommenttia, kannustavaa kuten myös kehotuksia laittaa hevonen vaan pois. Olen itsekseni jo päättänyt, että loputtomasti en tätä hevosta hoitaa, mutta jumankekka aion kyllä parhaani yrittää.

Yö ennen kaupantekoa näin unta, että Ukko menehtyi ähkyyn. Toivon niin paljon, että kyseessä ei ollut enneuni.

Syksy on mutavelleineen ja märkine laitumineen aiheuttanut aikamoista päänvaivaa. Laidunkausi loppui eilen, mutta pojat saavat tarhan sijaan viettää päivät vielä vihreällä. Ukolle tulee ainakin viikon siirtymäaika vihreältä heinälle, ettei kertaheitolla muuteta kuviota. Hirvikärpäset aiheuttavat ihmiselle ällötyksensekaista tuskaa ja harmaus harmittaa muuten vaan.

Toivomme aurinkoisia syyspäiviä ja vähän parempaa mieltä. Syksyblues on iskenyt, väsyttää ja kaipuu muutokseen on kova, kuten monesti juuri kesän jälkeen on. Hommat polkee paikallaan ja turhauttaa. Mutta siinäpä jos jossain auttaa turpaterapia!

Maailman paras terapeutti

Hevonen. Tuo suurisilmäinen tunteiden peili.

Otettiin selfie. Tai siis friendsie, eli tässä yhteydessä horsie..

Monesti sanotaan, että vihaisena tulisi pysyä kaukana hevosista. Ihmisen tunnetilat tarttuvat eläimeen ja yhteistyö ei pelitä. Tunnen myös ihmisiä, jotka ovat todenneet, että ratsastamaan ei pitäisi huonotuulisena mennä.

Itse taas koen, että se on parasta mitä voin huonona hetkenä tehdä. Vaikka olisi sellainen päivä, etten haluaisi edes astua ovesta ulos, jäädä peiton alle pahaa maailmaa piiloon... Pakkohan se on lähteä se saakelin rahansyöjä hoitamaan. Ja vaikka ei huvittaisi mikään, tallille päästyäni elän hetkessä. Olen siinä, minä ja hän.

Teimme sitten mitä, sen hetken unohdan kaiken muun. Paha mieli jää taka-alalle, kun keskityn hevoseeni ja uppoudun siihen. Vaikka suru tulisi puseroon takaisin sillä hetkellä, kun istun autoon lähteäkseni kotiin, on se pysynyt poissa edes sen lyhyen hetken, minkä vietin karvaisen kaverini kanssa.

Monta kertaa olen jäänyt miettimään, missä minä olisinkaan ilman hevosia. Jo silloin 15-vuotiaana, kun teini-ikä alkoi tehdä kepposiaan mielelleni, kärsin huonosta itsetunnosta ja suuren maailman paineista, olivat hevoset se henkireikä.

Ja monta vuotta sain tallillta suunnattomasti voimaa. Sain tekemiselleni tarkoituksen. Ja yhä edelleen koen, että tämä harrastus on se jokin, joka antaa arjelleni merkityksen. Hevonen tuo elämään niin paljon rakkautta, voimaa ja onnea.

Aina sitä ei osaa edes sanoiksi pukea, mutta jokainen vannoutunut hevosihminen varmasti ymmärtää.

Tarkkaile sitä hevosta vähemmän

Näin minulle viikonloppuna sanottiin. Ja hetkeä myöhemmin toinen tallilainen naurahti, että olen "just tuollainen ratsuihminen". Ollaanko sitä jo tässä jamassa? Hysteerinen curling-mom?


Koko yhteinen taival Firren kanssa on ollut yhtä (anteeksi kielenkäyttöni) paskamyrskyä. Ongelmaa ja haaveria toisen perään. Saikkua viikkotolkulla, huolia vielä enemmän. Siksipä annan itselleni anteeksi sen, jos alan olla hieman vainoharhainen kauramoottorini suhteen.


Samalla herää kysymys, missä menee raja. Minusta hevosta ei tavallaan voi tarkkailla liikaa. Katsella joka päivä miten se käyttäytyy, miten seisoo ja liikkuu. Onko kaikki varmasti ok.
Toisaalta hevonen on eläin. Sillä on tunteet ja huonoja päiviä, kuten kaikilla tuntevilla olennoilla voi olla. Jos se yhtenä päivänä on vähän löysä, sen ei tarvitse välttämättä olla kuolemassa lihaskipuun tai saamassa ähkyä. Se voi olla väsynyt tai ihan vaan laiska: vailla motivaatiota tai ihan yksinkertaisesti huonosti ratsastettu sillä hetkellä.

Toisaalta liialla kyttäämisellä saa itsensä hermoraunioksi alta aikayksikön, ja toisaalta tarkkasilmäinen huomaa heti, jos jotain on oikeasti vialla.


Nyt olisi kuitenkin hyvä hetki päästä irti tästä kokopäivähuolesta, ja antaa mennä vaan. Jos iloa ja onnea olisi vähän enemmän, kun päästää irti siitä jatkuvasta ahdistuksesta, että jotain on kuitenkin vialla. Huomista ei voi ennustaa, eikä näiden eläinten kanssa edes hetkeä eteenpäin.


Itse kun kehotan aina nauttimaan hetkestä, voisin tehdä niin vaihteeksi itsekin.

Minulla nyt sattuu olemaan vähän vaivainen hevonen, joka on vielä ikääntyvä. Parempi siitä on pitää niin hyvää huolta kuin pystyy, jos sen haluaa vielä useamman vuoden pitää hengissä.





Tästä huolimatta haluaisin kaikista vähiten tulla tunnetuksia "sinä tyyppinä" joka yliloimittaa, ylisyöttää, vouhottaa, länträä kymmeniä eri aineita hevoseensa ulkoisesta sekä sisäisesti ja on aina naama kauhusta kalpeana löytämässä vikoja hevosestaan, ja viettää yönsä googlettaen diagnooseja jokaiseen vinoon korvakarvaan.








Mikäs tässä olisikaan, syyssäästä nauttiessa. Olkoot kostean kelin pehmittämät kaviot, ehkä me jotenkin selvitään...  ;)

Pahansuopa hevosmaailma

Playssonilla on käynnissä Mitä mieltä SINÄ olet -haaste, joka herätti heti innon kirjoittaa tästä aiheesta, joka on kutkutellut jo tovin mieltäni.

Hevoset ovat siitä eriskummallinen harrastus, että tapoja ja tyylejä on varmaankin yhtä monta kuin harrastajia. Samalla varmaan jokainen on omasta mielestään oikeassa. Vaikka saman asian voi hoitaa monin eri tavoin ilman, että siitä on eläimelle tai ihmiselle mitään haittaa, herättää erilaisuus yllättävän suuria tunteita.

Minun on hankala uskoa, että kovinkaan moni ihminen tekee tarkoituksella väärin. Jos jonkun hevonen humpsahtaa kuolaimen taakse, on joku äkkiä paheksumassa, että hevosta rullataan, vaikka todellisuudessa voimaton hevonen ei jaksa kantaa itseään ja ratsastaja ei osaa sitä sieltä nostaa.
Tai jos netissä leviää kuvasarja estekisoista, joissa hevonen aukoo voimakkaasti suutaan... "Siellä sitä vaan kiskotaan minkä käsistä lähtee", vaikkei olla oltu näkemässä miten ratsastus on todellisuudessa sujunut.

Sitä en sano, että olisi mitenkään hyvä asia, että hevonen kulkee kuolaimen takana, saatika, että sitä rullattaisiin sinne tarkoituksella. Suutaan aukova hevonen herättää yhtälailla pahaa mieltä. Mutta kenestä meistä ei saisi yhtä huonoa valokuvaa? Kuka ei koskaan ole ratsastanut oikeasti huonosti, vaikka kuinka yrittää? Kuka meistä on seppä syntyessään?

Hevosen voi ruokkia heinällä ja kivennäisillä, kauraakaan se ei välttämättä kaipaa. Sen voi myös ravita mysleillä ja erinäisillä kaurattomilla rehuilla. Lisäravinteita voi olla kymmenen purkkia, oli niille oikeasti tarvetta tai ei. Kuka siitäkin kärsii, että jonkun toisen hevonen syö eri tavalla kuin omasi syö/söisi?

Jotkut vannovat kengättömyyteen, toiset eivät edes harkitse moista hullutusta, kun omiensa kaviot murenevat käsiin muutenkin. Kenen persuksia se hiertää, että toisen hevosella on kengät ja toisella taas ei? Ja auttakkoot armias, kun yksi öljyää kavioita ja toinen harjaa vaan vedellä. Tökötit pilaavat kavion luontaisen toiminnan vs. sarveisen läpi ei oikeasti imeydy mitään. "Minun kengittäjä sanoi..." versus "Mutta minunpa kengittäjä sanoi näin..."  Josko nyt vaan hoitaisit ne oman kopukkasi kaviot ja antaisit muiden tehdä kuten tekevät?

Jos kisoissa ei mene hyvin, on minusta järkevääkin analysoida mikä meni pieleen. Esimerkiksi Zetan kanssa ongelmana oli viulunkieleksi jännittyvä hevonen, jota en saanut ratsastettua mitenkään. Helposti voidaankin väittää, että siinä syytetään vaan hevosta, kun vika on siellä satulan päällä. Toki, siellä se vika useimmiten onkin, mutta minusta selitys läpi suorituksen jännittyneestä hevosesta kertoo jo itsessään sen, ettei ratsastaja saa sitä rennoksi. Mutta ylipäänsä, ketä syyttely auttaa eteenpäin? Syytti sitten hevosta tai itseään, ei se mihinkään johda. Pitää vaan treenata lisää ja ratsastaa paremmin. Ja tämähän pätee sittenkin, kun ruusukkeita alkaa sadella. Koskaan ei olla valmiita.

Mutta mikä ihme siinä kuohuttaa? Jos nyt oletetaan, ettei nuori suomalaistyttö tarkoituksella syötä hevoselleen vatsavaivoja, tai kisko sitä suusta huvikseen, kun heppa päättää ottaa hatkat, miksi aina täytyy olla paheksumassa ja tietämässä paremmin? Kukaan meistä harrastajista tuskin haluaa olla huono, kukaan ei halua nähdä kuvaa itsestään könöttämässä hevosen selässä kuin aloittelija. Kukaan hevosenomistaja ei halua aiheuttaa hevoselleen vammoja, ja sitten hoidella niitä (väärin, jos ulkopuolisia kuunnellaan).

Tietysti jos aihetta on, niin voi ja se pitääkin sanoa ääneen. Oikeista epäkohdista ei pidä vaieta, eikä eläimen kaltoinkohtelua suvaita. Neuvoja voi antaa, miettiä ääneen vaihtoehtoja ongelmien syyksi ja ratkaisuksi, mutta mitä on se julma syyttely ja yleinen lynkkaaminen? Onko se kateutta vai silkkaa tyhmyyttä? Onko ihminen vaan niin yksinkertainen, ettei ajattele asiaa yhtään sen pidemmälle, kuin sen yhden valokuvan sekuntin tai lukemansa artikkelin verran?

Minä olen kateellinen usein ja paljon. Toisinaan katson itseäni puolet nuorempia tyttöjä, jotka kisaavat menestyen ja mietin, miten pitkällä voisin olla, jos olisin saanut oman kaakin nuorena ja päässyt hyvään oppiin. Olen kateellinen heille, jotka oppivat nopeasti ja ovat rohkeita, pelottomia. Katselen niitä klassisen kauniita kouluratsukkoja ja mietin, tulenko koskaan saavuttamaan läheskään yhtä viehättävää olemusta hevosen kanssa. Ja sitten tulevat ne, joilla on varaa kaikkeen: hevoset, varusteet, hulppeat tallipaikat ja parhaat valmentajat. Kyllä nyt piru vie minullekin kelpaisi. Mutta ihan ääneen voin sen myöntää, sen sijaan, että toteaisin kaikkien minua onnekkaampien ja parempien olevan ilkeitä akkoja, joilla on ties mitä taipumuksia ja kultalusikka persuksissaan.

Minun mielestäni koko hevosmaailma kaipaisi suuren annoksen sympatiaa, empatiaa ja realismia. Se, että joku on oppinut tekemään asiat toisella tavalla kuin sinä, ei tee hänen tyylistään väärää, tai sen huonompaa. Voihan se sitäkin olla, mutta mahdollisesti vain sinun mielestäsi.

Hyvä ratsastaja pitää huolta hevosesta - ja itsestään!

Eläinten käyttö ihmisen omiin tarkoitusperiin on aikamoinen eettinen kysymys.

Menemättä nyt enempää lihansyöntiin, tehotuotantoon ja tuotantoeläimien hyvinvointiin, on eläinten pito lemmikkinä ihan yhtälailla asia, jota voi jäädä pohtimaan. Hevonen kun toimii suurimmalla osalla hevosihmisiä harrastekaverina ja/tai lemmikkinä. Oli hevonen sitten rakas perheenjäsen (omassa tapauksessani suurin karvaisista lapsistani) tai vaan harrasteväline, olisi sen hyvinvoinnista pidettävä tunnollisesti huolta.

Moni satsaakin hevosen elinoloihin ja ruokintaan, sekä monipuoliseen liikuntaan. Moni myös laadukkaisiin ja täysin sopiviin varusteisiin ja hoitotuotteisiin. Innokkaimmat myös hoidattavat hevosiaan, käyttävät solariumia, hierontaa ja mitä erilaisimpia hoitoja.

Olennainen osa hevosen hyvinvointia, ellei nyt sitten se kaikista olennaisin, on nimenomaan liikunta. Ja suurin osa hevosen liikunnasta tapahtuu ihmisen kanssa, raviurheilu sivuutettuna, ihminen siellä hevosen selässä. Niinpä ratsastaja itsessään on hyvin iso osa hevosen hyvinvointia.

 Silmään pistääkin ensimmäisenä hevosen ja ratsastajan yhteensopivuus koon puolesta. Iso ratsastaja ei kuulu pienen ponin selkään. Vaikka pitkä ihminen ei välttämättä ole ratsulleen liian painava, haittaa liian pieni ratsu pidemmän päälle istuntaa. Toki pienet poniolennot kaipaavat joskus aikuisen ihmisen ojennusta tai läpiratsastusta, mutta tämän tuleekin olla sitä joskus tapahtuvaa, josta nyt ei ole hevoselle mitään haittaa.

Ison hevosen selkään sopii kookkaammankin ratsastajan kiivetä, mutta painoasiat ovat puhututtaneet viime aikoina. Itsekin olen tietysti miettinyt asiaa, minähän en ole mikään hoikka tikkukoipi, en ole koskaan ollutkaan. Monesti kuulee sanottavan, että hyvän kehonhallinnan omaava ratsastaja ei rasita hevosta lihavanakaan samalla tavalla kuin hölskyvä perunasäkki, vaikka olisikin kiloiltaan kevyt. Epäilemättä totta tämäkin, kyllähän kevyemmän taakan ryske on ryskettä kuitenkin, missä hallittu painavampi taakka kulkee mukavammin mukana. Tämän ei kuitenkaan tulisi tarkoittaa, että satakiloinen ihminen voi hypätä siron, pienen hevosen kyytiin huoletta.

Tutkimuksia (esim. tämä) hevosen kantokyvystä on tehty maailmalla, mutta miten niihin suhtautuu onkin asia erikseen. Tutkimukset ovat kuitenkin toteutettu melko suppealla otannalla, eikä niitä ole vertailtavaksi asti. Jotkut toteavat, että ratsastajan paino voi hyvin olla 20% hevosen painosta, toisten numero on 15-18%, ja vasta päälle 25% paino alkaa todella rasittaa hevosta. Rasittumiseen vaikutti myös hevosen rakenne, selän leveys ja jalkojen rakenne, vankka malli kestää enemmän kuin siro.

Itse mietin, että jos hevonen rasittuu yhdestä liikutuskerrasta niin huomattavasti, että se näyttää epämukavuutta, ei tällainen toiminta antaisi hevoselle aktiivikäytössä montaakaan tervettä elinvuotta. Hevosestahan se toki riippuu, miten tämä näyttää jos sattuu, toiset kun nöyrinä juoksevat menemään minkä käsketään, vaikka mikä olisi. Tässäkin valossa sopii miettiä, että jos hevosta on tarkoitus liikuttaa päivittäin, tulisi sen kantaman taakan olla alakanttiin siitä, mitä se pystyy kantamaan. Jos siis tavoitteena on tulevaisuus, eikä lyhytaikoinen käyttö hevosta hajottaen.

Prosentteja auki laskien alkaa järkevä painoraja normaalikokoiselle (n.500kg) hevoselle olla 90kg. Ja toki todella isokokoinen ja vankkarakenteinen hevonen kantaa enemmänkin. Ja muutenkin painavampikin ratsastaja voi hevosen selkään mennä, mutta liikutusta tulisi alkaa miettiä sen mukaan. Ja kaikkiaan: mitä vähempi painoa selässä, sitä parempi, tietenkin. Vaikka Firre painaakin varmasti enemmän kuin 500kg, on osa sen painosta kyllä ylipainoa, joka ei sekään tee hyvää. Vankkarakenteinen se on myös, mutta koen tuon 90kg olevan sittenkin ihan yläraja tälle hevoselle.

Toisekseen tullaan ratsastajan kuntoon. Jos ratsastuksessa pyritään kivan harrastelun sijaan siirtymään urheiluun, tulee ihmisen ylläpitää omaa kuntoaan ja kestävyyttään. Vatsalihaksia tarvitaan, etenkin niitä syviä. Selkä vaatii voimaa, jalkoja pitää kyetä hallitsemaan, jotta avut olisivat mahdollisimman pienet, mutta tehokkaat. Ja kyllähän ihan tavan harrastelijan sopii yhtälailla huoltaa itseään, kun tarkoitus olisi sittenkin liikuttaa hevosta mahdollisimman hyvin ja turhaan kuluttamatta.

Yksi hyvä pointti, joka kävi tuossa hevosta huollettaessa ilmi oli se, että moni hierottaa kyllä hevostaan, muttei itseään. Ja vino ratsastaja voi hyvin tehdä vinon hevosen, eikä se hevosen käsittely pidemmän päälle auta, jos ratsastajassa ei muutu mikään. Tässäpä oiva juttu itseäni ajatellen, että ehkäpä olisi aika itsekin käydä jossain, josko lantion vinouteen, jalkojen eripituisuuteen, notkoselkään ja tiettyihin kiputiloihin saisi apua, jolloin oma ratsastus voisi parantuakin. Ja sekös olisi hevoselle vasta hyväksi.

Hevosenkäsittelyn jalo taito

Kuva: Pq Photography

 Minähän en ole mikään hevosalan ammattilainen, ja jos rehellisiä ollaan, olen melkoisen laiskasti lukenutkin teoriaa hevosista. Mutta kaikki ne vuodet, jotka vietin ratsastuskoulun tuntien sijaan hevosia harjatessa, kisoihin laittaessa, maastossa taluttaessa ja yleisesti vaan hengaillessa opettivat korvaamattoman paljon.

Olen tässä viimeaikoina joutunut kohtaamaan sellaista hevosmiestaitoa, josta se taito puuttuu pahemman kerran. Kuka se minä olen paheksumaan toisten tekemisiä, jokainen taplaa tyylillään, mutta välillä kyllä pistää sieluun, kun toiminta menee hevosen kannalta vähän epäreilun puolelle, kun sen kohtelu on joko naurettavan pelokasta, epäjohdonmukaista tai hermostunutta kireää sähläämistä.

Kuvat: Nelli Paakkanen

 Minulle hevonen on aina ollut ystävä, talli sellainen rauhan tyyssija. Hevosten kanssa ollessa on vaan hyvä olla. Hevoset eivät ole teinivuosien jälkeen olleet enää harrastus, vaan elämäntapa. Olennaisempaa kuin se ratsastaminen, oppiminen ja kisoihin tähtääminen, on se suhde jonka saa tuon valtavan eläimen kanssa luotua. Hevosen kanssa pitää olla mukavaa, mieluiten hauskaa. Kyky lukea hevosta on tässä kohtaa melko oleellinen seikka. En tiedä onko se minulla verissä, vai onko pienestä pitäen kotona pyörineet koirat edesauttaneet tätä, että olen melko luonnostaan oppinut aistimaan fiiliksiä eläinten kanssa. Olen kai ihmisenä muutenkin melko herkkä, havaitsen ihmisten mielialoja pienestä ja sama pätee hevosissa.

Tietysti vieraan hevosen kanssa on aina syytä olla vähän varovainen. Liika itseluottamus kostautuu helposti, kuten itsekin olen saanut viimeisen vuoden aikana oppia, saadessani ensimmäiset kerrat koskaan kaviosta. Läski tummuu ja mieli nöyrtyy, se on hevosten kanssa melkoinen vakio.
Silti hevosta ei pitäisi pelätä, ei silloin voi olla rento ja rauhallinen. Ja jos ei voi olla rauhallinen, ei koko touhusta tule kummankaan puolelta oikein mitään.

Vaikka usein sattuukin kaikenlaista, minusta hevoselle ei pidä raivota. Hevoselle on turha huutaa, sitä ei lyödä eikä läimitä. Jatkuva nalkuttaminen, "ei, ei, ei" -toistelu ja hevosen hermostuttaminen omalla pinkeydellä on niin turhaa. Hevonen on eläin, ei patsas. Se liikkuu, minun mielestäni se saakin liikkua. Se saaa tuoda julki jos siihen sattuu tai se kokee epämukavuutta, miksi ei saisi?
En tarkoita, että hevosen on ok potkia jos sitä ei huvita, tai purra ihmistä veren vuodatukseen asti, jos satulavyö kiristyy. Mutta jos hevonen toimii näin, on ehkä hyvä hetki pysähtyä miettimään, mitä itse voisi tehdä toisin. Hevonen on kuitenkin hyvin, hyvin, hyvin harvoin lähtökohtaisesti agressiivinen.

Eri asia on se, jos tuo yli puolen tonnin lihaskimppu tulee päälle, kyllähän siinä kohtaa sopii kirota ja korottaa ääntään, ei hevosystävällisyyden nimissä kannata henkeään menettää, saatika opettaa hevosta huonoille tavoille. Mutta nämä äärimmäiset tilanteet, joissa hevoselle pitää selvästi ilmoittaa, että nyt loppu, eivät onneksi ole yleisiä. Yleisempää on se, että ihminen on huolimaton ja purkaa suuttumustaan hevoseen, vaikka tapahtuma olsi hyvin voitu välttää omilla toimilla.

Kuva: Nelli Paakkanen

 Korvissa kuitenkin soi, kun taannoin kuuntelin toisesta karsinasta kantautuvaa kitinää ja naputusta, kun hevonen "käyttäytyi huonosti" ja oli "ihan mahdoton". Onneksi kyseessä ei ollut omani, koska olisin mahdollisesti joutunut siinä kohtaa puuttumaan asiaan vähemmän kaunopuheisesti, koska omalleni ei kukaan huuda, ei nimittäin ole tarvetta.

Ihmettelen vaan toistuvasti sitä, onko se ymmärtämättömyyttä vai pelkoa, kun hevosen pitäisi suolapatsaan lailla seisoa paikoillaan, ja jos se kehtaa vaihtaa painoa jalalta toiselle, se ansaitsee välittömästi läppäyksen ja huudot, että nyt ollaan aloillaan. Ei pysty ymmärtämään.

Hyvin pidetty hevonen uskoo usein puhetta, elekieltä ja äänenpainoja. Hevosta voi komentaa ja sen käytöstä korjata ihan asiallisestikin. Siinä on aika valtava ero mennäänkö sinne kukkahattutäti-puolelle, jossa hevosen tekemisiin ei puututa mitenkään, vai raivotaanko sille kaikesta, mikä ei satu ihmistä miellyttämään ja mätkitään päälle.

Äiti 70-luvulla Sveitsissä.

 Faktahan on, että hevosten kanssa ei koskaan ole valmis. Aina oppii lisää, aina tulee uusia tilanteita ja ongelmia ratkottavaksi, kaikkialla on mahdollisuus kehittyä, puhuttiin sitten ratsastuksesta tai käsittelystä. Itse olen kuitenkin tyytyväinen siihen, että vaikken ratsastajana ole kaksinen, maasta käsin pärjään vähän kilipäistenkin hevosten kanssa. Liekö hevosmiestaidot periytyneet. Olin aika otettu saadessani käsiin nämä vanhat kuvat, suvussa tämä rakkaus kulkee.

Isän äiti, johon en valitettavasti ehtinyt tutustua.

Muuttoaikeita

Hevosen vointia on tässä pähkäilty nyt puolelta jos toiselta. Lopputulema on se, että pappaheppa pitäisi siirtää ennen laidunkauden loppumista pihattoon, jotta sillä on realistinen mahdollisuus pysyä oireettomana ja lopulta siis jäädä henkiin.

Viimeviikkoisen klinikkareissun jälkeen olin niin lannistunut, että olisin voinut jättää hevosen suoraan sinne, menkööt kun on mennäkseen, mutta jokusen yön yli nukuttuani jaksan taas olla toiveikkaampi. Fifillä on kuitenkin ikäisekseen kaikki muu kunnossa, ja ukko voisi elellä iloisesti vielä vuosikausia, jos keuhkot pysyvät jokseenkin kunnossa. Niinpä täytyy yrittää.

Hylkäsin hevoseni keskelle kenttää, hän ei uskaltanut liikkua :D

Olen taas kerran viettänyt aikaa googlen seurassa ja etsinyt pihattopaikkoja tarjoavia talleja kohtuullisen matkan päästä. Useampia varteenotettavia vaihtoehtoja olenkin jo bongannut, joten seuraava askel olisi ryhtyä miettimään ja järjestelemään käytännön asioita. Hevosen muuttaminen ei tapahdu ihan kädenkäänteessä.

Lisäksi tämä muutos tulee vaatimaan meiltä aikamoista elämäntapamuutosta. Tai no, Firbula on varmaan onnellinen saadessaan möllöttää pihalla hevosseurassa ja nautiskella vapaata heinää, mutta itse olenkin uuden äärellä. Talvikarvaa, märkää, hien kuivattelua, loimien kanssa pelaamista... Eipä tuo nyt mikään ongelma ole, mutta ulkona asuvan hevosen kanssa pitänee talvella hieman miettiä asioita, joita ei lämpimässä tallissa tarvitse pohtia.

Samalla tietysti surettaa jo etukäteen, että taakse jää talli, joka on kuin toinen koti ja se superhyvä talliporukka, jossa on viihtynyt niin älyttömän hyvin. Toivottavaa tietysti on, että uudeltakin tallillta löytyy hyviä tyyppejä ja hyvä henki, mutta eiväthän nekään vanhoja tuttavuuksia korvaa.
Lisäksi havahduin siihen, että joudun hankkimaan roppakaupalla erinäistä tavaraa, joka on ollut meidän tallilla yleisessä käytössä: ensiapukaapin sisältö, shampoota, rehuja, heijastimia, loimia, kuppia, kauhaa ja ties mitä hilavitkutinta. Periaatteessa hykertelen ajatukselle, että joudun taas vähän shoppailemaan, mutta kukkaro ei yllättäen kamalasti kiitä.

Katsotaan mitä seuraavat viikot tuovat tullessaan.

Oma hevonen, oma huoli

Hevosen omistaminen, loistava idea. Unelmien täyttymys. Kunnes ei enää olekaan.

Tiedättehän sanonnan "huoleton on hevoseton". Se on hauska. Anteeksi, oli hauska, koska nyt se on vähän liiankin totta. Muuttui siksi jotakuin sinä iltana/yönä, kun Firbula saatiin kuskattua uuteen kotiin.

Tietty aste huolta lienee ihan normaalia ja ilmenee kaiken uuden kanssa: lemmikin, vauvan, auton tms. Mutta mitäs sitten, kun huoli ei lakkaa?

Vuosien varrella on tullut nähtyä hevosten kanssa vaikka minkälaista haaveria ja onnettomuutta. Hevonen voi kaatua ja naarmuttaa puoli kroppaansa (kimo + lila haavaspray = oikein näyttävää!), on hokkinaarmuja joista pamahtaa imppari ja jalka on kuin tukki, on puuttuvia kenkiä ja lohjenneita kavioita, selittämättömiä ontumisia, yllätyksenä löytyviä vanhoja vammoja. On pelottavaa verenvuodatusta, ähkyjä, kuumeilua... Mutta aina ne voi hoitaa, joskus nopeasti ja joskus pitkän kaavan kautta, mutta kyllä hevonen siitä paranee.
Mutta mitäs sitten, kun hevonen ei parane?

Hevosharrastukseen voi laittaa jokaisen ylimääräisen pennin, ja vähän enemmänkin. Tallilla voi kuluttaa jokaisen vapaan minuuttinsa, ja vähän pidemäänkin. Mutta kun hevonen on oma, ei vastuuta hankinnoista ja menoista voi jättää kellekään muulle, eikä vastuuta hevosen hoidosta voi sysätä muiden harteille. Omat rahat, oma aika. Aina.

Eikä mikään näistä ole ongelma, koska hevosihminen on hullu laji.
Toisaalta sen vastuun ja epätoivon, mitä oma hevonen tuokaan tullessaan, ymmärtää vasta kun se on ajankohtaista. Itse pääsin tähän ryminällä käsiksi: ensihevoseni on kroonisesti sairas, siitä riittää huolenaihetta kunnes se on kuollut ja kuopattu, eikä tilanne tästä paremmaksi muutu. Kukaan muu ei voi tätä taakkaa puolestani kantaa, lääkärikuluja maksaa, eikä päätöksiä tehdä.

Ja koska hevosihminen on todella hullu, en vaihtaisi tätä kokemusta pois. Nuorempi, parempi, terveempi hevonen olisi toki kovin kiva juttu, mutta uskon silti, että Firren on tarkoitus olla tässä. Sen on tarkoitus opettaa minua, hevosihmisenä ja ratsastajana. Ja ihan vaan ihmisenä, joka huolistaan huolimatta ei sure valmiiksi huomista, vaan nauttii hetkestä ja ottaa ilon irti siitä, mistä saa.

Tämän hevosen hankita oli typerin asia, jota olen aikoihin tehnyt. Mutta siitä huolimatta paras juttu koskaan!