Hevosenkäsittelyn jalo taito

Kuva: Pq Photography

 Minähän en ole mikään hevosalan ammattilainen, ja jos rehellisiä ollaan, olen melkoisen laiskasti lukenutkin teoriaa hevosista. Mutta kaikki ne vuodet, jotka vietin ratsastuskoulun tuntien sijaan hevosia harjatessa, kisoihin laittaessa, maastossa taluttaessa ja yleisesti vaan hengaillessa opettivat korvaamattoman paljon.

Olen tässä viimeaikoina joutunut kohtaamaan sellaista hevosmiestaitoa, josta se taito puuttuu pahemman kerran. Kuka se minä olen paheksumaan toisten tekemisiä, jokainen taplaa tyylillään, mutta välillä kyllä pistää sieluun, kun toiminta menee hevosen kannalta vähän epäreilun puolelle, kun sen kohtelu on joko naurettavan pelokasta, epäjohdonmukaista tai hermostunutta kireää sähläämistä.

Kuvat: Nelli Paakkanen

 Minulle hevonen on aina ollut ystävä, talli sellainen rauhan tyyssija. Hevosten kanssa ollessa on vaan hyvä olla. Hevoset eivät ole teinivuosien jälkeen olleet enää harrastus, vaan elämäntapa. Olennaisempaa kuin se ratsastaminen, oppiminen ja kisoihin tähtääminen, on se suhde jonka saa tuon valtavan eläimen kanssa luotua. Hevosen kanssa pitää olla mukavaa, mieluiten hauskaa. Kyky lukea hevosta on tässä kohtaa melko oleellinen seikka. En tiedä onko se minulla verissä, vai onko pienestä pitäen kotona pyörineet koirat edesauttaneet tätä, että olen melko luonnostaan oppinut aistimaan fiiliksiä eläinten kanssa. Olen kai ihmisenä muutenkin melko herkkä, havaitsen ihmisten mielialoja pienestä ja sama pätee hevosissa.

Tietysti vieraan hevosen kanssa on aina syytä olla vähän varovainen. Liika itseluottamus kostautuu helposti, kuten itsekin olen saanut viimeisen vuoden aikana oppia, saadessani ensimmäiset kerrat koskaan kaviosta. Läski tummuu ja mieli nöyrtyy, se on hevosten kanssa melkoinen vakio.
Silti hevosta ei pitäisi pelätä, ei silloin voi olla rento ja rauhallinen. Ja jos ei voi olla rauhallinen, ei koko touhusta tule kummankaan puolelta oikein mitään.

Vaikka usein sattuukin kaikenlaista, minusta hevoselle ei pidä raivota. Hevoselle on turha huutaa, sitä ei lyödä eikä läimitä. Jatkuva nalkuttaminen, "ei, ei, ei" -toistelu ja hevosen hermostuttaminen omalla pinkeydellä on niin turhaa. Hevonen on eläin, ei patsas. Se liikkuu, minun mielestäni se saakin liikkua. Se saaa tuoda julki jos siihen sattuu tai se kokee epämukavuutta, miksi ei saisi?
En tarkoita, että hevosen on ok potkia jos sitä ei huvita, tai purra ihmistä veren vuodatukseen asti, jos satulavyö kiristyy. Mutta jos hevonen toimii näin, on ehkä hyvä hetki pysähtyä miettimään, mitä itse voisi tehdä toisin. Hevonen on kuitenkin hyvin, hyvin, hyvin harvoin lähtökohtaisesti agressiivinen.

Eri asia on se, jos tuo yli puolen tonnin lihaskimppu tulee päälle, kyllähän siinä kohtaa sopii kirota ja korottaa ääntään, ei hevosystävällisyyden nimissä kannata henkeään menettää, saatika opettaa hevosta huonoille tavoille. Mutta nämä äärimmäiset tilanteet, joissa hevoselle pitää selvästi ilmoittaa, että nyt loppu, eivät onneksi ole yleisiä. Yleisempää on se, että ihminen on huolimaton ja purkaa suuttumustaan hevoseen, vaikka tapahtuma olsi hyvin voitu välttää omilla toimilla.

Kuva: Nelli Paakkanen

 Korvissa kuitenkin soi, kun taannoin kuuntelin toisesta karsinasta kantautuvaa kitinää ja naputusta, kun hevonen "käyttäytyi huonosti" ja oli "ihan mahdoton". Onneksi kyseessä ei ollut omani, koska olisin mahdollisesti joutunut siinä kohtaa puuttumaan asiaan vähemmän kaunopuheisesti, koska omalleni ei kukaan huuda, ei nimittäin ole tarvetta.

Ihmettelen vaan toistuvasti sitä, onko se ymmärtämättömyyttä vai pelkoa, kun hevosen pitäisi suolapatsaan lailla seisoa paikoillaan, ja jos se kehtaa vaihtaa painoa jalalta toiselle, se ansaitsee välittömästi läppäyksen ja huudot, että nyt ollaan aloillaan. Ei pysty ymmärtämään.

Hyvin pidetty hevonen uskoo usein puhetta, elekieltä ja äänenpainoja. Hevosta voi komentaa ja sen käytöstä korjata ihan asiallisestikin. Siinä on aika valtava ero mennäänkö sinne kukkahattutäti-puolelle, jossa hevosen tekemisiin ei puututa mitenkään, vai raivotaanko sille kaikesta, mikä ei satu ihmistä miellyttämään ja mätkitään päälle.

Äiti 70-luvulla Sveitsissä.

 Faktahan on, että hevosten kanssa ei koskaan ole valmis. Aina oppii lisää, aina tulee uusia tilanteita ja ongelmia ratkottavaksi, kaikkialla on mahdollisuus kehittyä, puhuttiin sitten ratsastuksesta tai käsittelystä. Itse olen kuitenkin tyytyväinen siihen, että vaikken ratsastajana ole kaksinen, maasta käsin pärjään vähän kilipäistenkin hevosten kanssa. Liekö hevosmiestaidot periytyneet. Olin aika otettu saadessani käsiin nämä vanhat kuvat, suvussa tämä rakkaus kulkee.

Isän äiti, johon en valitettavasti ehtinyt tutustua.