Hellehyppyjä

Sain jonkun hulluuskohtauksen eräs päivä ja kyhäsin kentälle kaksi pikkuestettä. Otin muutamia hyppyjä ja homma rullasi tosi kivasti. Omaksi yllätyksekseni minua ei jännittänyt oikeastaan yhtään ja pappa oli varsin mielellään menossa, joten kokemuksesta jäi kerrankin hyvä fiilis.

Niinpä saadessani miehen mukaan tallille kameran taakse, otin vähän pätevämmät estetreenit ohjelmanumeroksi, kun oli todistusaineistoa tulossa. Helle helli ja olin hiestä märkä jo varustaessani hevosta, joten kovin rankkaa rupeamaa ei voinut toteuttaa, ettei molemmat saada lämpöhalvausta.

Vaikka pahin kauhu ja jännitys oli väistynyt, en sittenkään ryhtynyt nostamaan estekorkeutta liiaksi. Isoin este oli varmaan sen 60cm, joka on minulle jo ihan tarpeeksi. Lisäksi näillä pikkupompuilla saadaan kivasti omaa estepelkoa taltutettua ja hevosellekaan ei tule mitään paineita. Niinpä ehkä tulevaisuudessa voidaan hypätä isompaakin, kun pienillä esteillä saadaan itseluottamusta ja rutiinia molemmille.

Oli kovin hauska huomata, että Firre vähän innostui hommasta ja laukka pyöri isosti ja reippaasti eteenpäin. Hypyt olivat myös tosi hyviä ja pyöreitä, niitä kamalia jumbohyppyjä, joissa lähdetään liian kaukaa ja korkealta ei tullut kuin yksi. Niinpä en itsekään ollut tippumassa kyydistä, joka on lähtökohtaisesti aika hyvä tavoite ;D

Olen päättänyt käyttää esteillä kuolaimettomia suitsia, joka on toimiva ratkaisu meille. En joudu ahdistumaan pelosta, että jään hypyssä jälkeen ja suuhun kiinni. Eihän noissa kuolaimettomissakaan ole tarkoitus roikkua, mutta samaa nipistystä noilla ei kuitenkaan saa aikaan, kuin jos kuolaimesta nykii.

Samalla minusta tuntuu, että hevosellakin on luottavaisempi olo. Epäilemättä olen ne meidän harvat hyppykerrat kiskaissut Firreä suusta muutman kerran, kun hypyt ovat olleet niin holtittomia. Nyt taas sujui niin pehmoisesti, että ihmetyttää. Hyvä vaan ja näillä mennään!

Paikoitellen kyllä sopisi myödätä reilummin. Yritys pitää joku tuntuma esteelläkin, ettei vaan heitä ohjaa pois ja jätä hevosta yksin, johtaa tähän. Opettajaahan tässä hyppyhommassa tarvittaisiin, mutta tavallaan en yhtään innostu ajatuksesta, koska pahoin pelkään, että opettajan silmän alla alkaisi taas ahdistaa ja jännittää. Jos en saa itse päättää miten tulen ja mitä tulen, voi hyvinkin tulla pupu pöksyyn. Näin itsekseen kun menee, ei ole mitään paineita eikä pakkoja.

Superpappa loikki tosiaan innokkaasti ja yritin saada neljän esteen kokonaisuudesta jonkinlaista rataa aikaan. Estekalustoa ei uudella tallilla ole liikaa, eikä kenttäkään ole sen kokoinen, että sinne kannattaisi virittää kamalaa määrää esteitä. Mutta näistä neljästä pikkupystystä sai aika kivasti erilaista tehtävää, kun vaihtoi matkan varrella suuntaa ja jatkoi vaan.

Totuuden nimissä minulla oli hauskaa. Ja tuli ihan sellainen fiilis, että mikäs tässä olisi kisoihin lähtiessä, se 50-60cm taittuisi ihan helposti, jos säädöt ovat tällaiset. Tiedä sitten vaikka joskus käytäisiin jopa hyppäämässä jotkut pikkukisat... ;)

Ainakin viikkorutiiniin saavat puomit/pikkuesteet kyllä tulla. Hevonen liikkui niin paljon innokkaammin eteen kuin on nyt sileällä tehnyt, että sillä selvästi oli hauskaa. Ja kun oli minullakin, niin mikäs siinä. Ainakin herran kunnonkohotusprojektiin sopii hyvin tämä.

Puuta koputellen, että kunnonkohotus saa nyt jatkua ilman keskeytyksiä. Pihattoon siirtymisen jälkeen F on nimittäin ollut kokonaan oireeton. Alkaa melkein tuntui ihan tavalliselta arjelta meidän elo. Jos kohta uskaltaa huokaista helpotuksesta?

Takaisin ratsaille

Papan sairasloma loppui ja tästä lähdetään taas hissukseen liikkeelle. Jee!

Tiistaina ratsastin huimat 15min, ja koska tiesin etukäteen, etten tule oikeastaan tekemään mitään, päädyin ratsastamaan ihan vaan riimulla. Keskiviikkona sama laiskiaislinja jatkui, vaikka keikuin Firren kyydissä puolisen tuntia, sittenkin mitään muuta tekemättä, kun vähän hölkkäilyä eteenpäin.

Pappamobiili on selvästi vähän väsy, hikikin meinasi tulla, vaikka ulkona tosin olikin melko lämmin. Kunto lienee siis taas nollassa, että rauhassa saadaan mennä, ennen kuin kehtaa taas olla tekevinään "oikeasti töitä".

Minulle tämä riimuratsastelu on varsin hauskaa touhua, kun ei tarvitse välittää ohjista ja tuntumasta, eikä käsien asennosta, senkus pistetään menemään. Tulee melkein semmonen länkkärifiilis, että voisi laukata iloisesti auringonlaskuun ;)  Hauskaa tuossa on myös se, että Firre toimii ihan kivasti ilman ohjaustehosteita. Hyvää vaihtelua molemmille jatkossakin, uskoisin.

 Oli kyllä melkoisen juhlallista päästä parin viikon tauon jälkeen takaisin oman sotaratsun kyytiin. Pappa on vaan niin ihana, sen kanssa voi hömpätä menemään tälleen, siinä missä joku toinen hevonen olisi parin viikon laidunloman jäljiltä ihan viripää. Rakastuin uudelleen.

Muutenkin oli varsin fantsu päivä, kun sain luottogroomini mukaan kuvaamaan, ja olihan tuo loppuperhekin menossa mukana, vaikkei niitä pahemmin heppahommat kiinostakaan (tai koiraa kyllä kiinnostaa hevosenpaska, että sikäli hän on mielellään mukana...).

Nutturaa löysemmälle

Pitää muistaa vähän höllätä, muuten ei kohta veri kierrä.

Nyt viikonloppuna olisin ollut Primuksella pari päivää Kikka Suomion haukansilmän alla, jos hommat olisi menneet kuten suunniteltu. Olisin saanut fiilistellä reissaamista oman hepan kanssa, vierasta tallia ja ihastelevia ihmisiä, jotka haluaa jutella minun hepastani ja saanut opetusta, joka on suoruudessaan ja ehdottomuudessaan korvaamatonta.

Mutta kun ei, niin sitten ei. Painelin tiistaina Kainulaisen valmennustunnille, valmiina loistamaan, mutta Firrelle ei iskenyt pelkkä yskä, vaan hinkuyskä. Mistä pirusta se pamahti, en tiedä, mutta lopputulemana päästin pari kyyneltä, kun tuntui niin pahalta kuunnella pojan köhää, kuten tuntea allaan se hengityksen raskaus. Siinä parkuessani piti todeta, että josko jätetään valkut väliin ja varataan aika klinikalle.

Klinikka-aika saatiin vasta keskiviikolle, sitä odotellessa olen hissukseen liikutellut Firreä, tuplannut yrittimömmöt ruokaan ja sunnuntaihin mennessä yskä oli taas hiipunut pariin alkuverkassa tapahtuvaan köhähdykseen. Tiedä ja näe, ei riitä ymmärrys tälle keuhkovammalle. Tosin on ehkä ihan hyvä jos köhä on ohi tähystykseen mennessä, lääkäri ehkä jopa näkee keuhkojen pinnan kun limaa ei ole kaikkialla. Ehkä me jopa saadaan joku diagnoosi?
Eihän se tuomio asiasta sen kauniimpaa sinällään tee, keuhkoissa on ongelma, eikä se nimeämällä paremmaksi muutu, mutta tavallaan olisi ihana kuulla, että peli ei ole täysin menetetty, keuhkorakkulat eivät ole tuusan nuuskana, tilanne ei olisi satavarma-pitkälle edennyt-paha-puhkuri.

Sattuipa niinkin, että sunnuntain aurinkoinen päiväratsastus päättyi parin huikean suuren esteen ylittämiseen, kuolaimetta, koulusatulalla... Huristeltiin omiamme, kun toiselle ponille pistettiin pari pikkuestettä kentälle ja johan tämä tätiratsastaja innostui, että pitäiskö uskaltaa. Tytöt kentän laidalla kannustivat kovasti, että antaa mennä vaan ja johan mentiin.

Tuossahan ei nyt ole taas mitään ihmeellistä, ja pikkutyttöjäkin naurattaa, mutta minulle kun jäi niin paha maku suuhun viimekertaisesta hyppäämisestä, joka oli pelottavaa ja tuskaisaa ja vaikeaa, niin tämä oli taas hauskaa ja hyväntuulista. Olin meistä molemmista aika ylpeä, ja tulin niin hyvälle tuulelle kun katselin tyttöjen ottamia videopätkiä, missä itse kehun hevosta kovaan ääneen lässyttäen ja me saadaan aploditkin, tämä oli hyvä juuri näin!

Ei tämä arki tuon hevosen kanssa nyt oikein vastaa odotuksiani, mutta minkäs teet. Hevosen ehdoilla on mentävä, olin sitten toivonut tältä yhteistyöltä mitä vaan. Nutturaa löysemmälle ja puskailemaan.

Hippo Memorial 2015 (osa 2)

Hippo Memorialin toisena päivänä oli vuorossa esterata. Oltiin ilmoittauduttu matalimpaan luokkaan, eli 50cm. Päivä lähti leppoisammin käyntiin kuin edellinen, tein osani aamutallista ja laittelin hevosen kuntoon.

Aivan liian löysää etenemistä...

Verkassa köröteltiin hyväntuulisesti menemään ja otettiin parit verkkahypyt, jotka olivat tosi huonoja. Okserille otettiin kielto, ja tästä pelästyneenä otin toisen lähestymisen vielä huonommin, ja uusi kielto. Muilta alkoi kuului ties mitä kannustus- ja käskyhuutoa, että nyt menoksi, raippa kehiin, eteen, mars, vauhtia, päättäväisyyttä... Pissat housussa (ei sentään kirjaimellisesti) pistin jalan kiinni ja usutin hevoseni okserista yli. Tapu tapu, hieno poika, ja omaa vuoroa odottamaan.

Ja töksähdys.

Radalle meno pelotti. Olin kylläkin päättänyt hevosta harjaillessani, että tämä on viimeinen estekisa johon lähden mukaan, että tästä kun selvitään olen vapaa. Jos pelottaa ja jännittää, eikä ole hauskaa, lienee melko turha kiusata itseään ja hevostaan väkisin.

Hyppelöintiä pitäisi harjoitella ihan hissukseen, kenties antaa jonkun osaavan hypätä tuolla hevosella, että sen oma draivi säilyisi positiivisena. En nimittäin usko, että minun kanssa hyppääminen on Fifille erityisen hauskaa, kun selässä on suolapatsas, joka ei hengitä tai jousta.

Sitten mentiin. Ensimmäinen este (kuva yllä) ylitettiin jumbohypyllä, toinen tuli hienosti. Kolmannelle saatiin vähän huono tie ja Fifi kieltäytyi/meni ohi. Eipä muuta kun uutta lähestymistä kehiin ja yli meni, tosin kovin huonolla tyylillä (kuva alla). Nauratti katsoa tuota kuvaa, on se niin vaikeaa kun ei vaan osaa...

Loppurata menikin siivosti, mutta saadut virhepisteet veivät palkintopallilta. Hevonen oli hieno, sen asenne ja nöyryys ilahduttavat aina uudestaan.

Fifi pääsi ponikavereidensa kanssa tarhailemaan siksi aikaa, kun hoidin toimaritehtävät ja ihastelin rohkeita ratsukoita, jotka posottivat hyvällä meiningillä isompia luokkia läpi. Hyväntuulisuuden nimissä hain heppaseni vielä vähän kävelemään ilman satulaa kentän ulkopuolelle.

"En varmana poseeraa" terveisin Fifi Fifanderos

Valitettavasti operaatio selkäännoususta ei ole kuvia. Minä töppöjalka en pääse tuon olennon selkään satulatta ilman jakkaraa, joten toteutin operaation tarhassa, muiden ponien hyöriessä ympärillä, toivoen, ettei uljas musta karkaa alta, kun kiipeilen kaivon reunalla. Yksi osio lisää sarjaamme "Turvallisesti hevosten kanssa".

Oma rakas nallekarhu

Ihan valokuvaustarkoituksessa piti kiivetä Fifin selkään ilman satulaa. Olin jo aikani suunnitellut, että saisisin hyviä, postikortin kaltaisia kuvia itsestäni ja heppasestani tuolla takalaitumella, jossa saisi hyvän taustan kuvaamiselle.

Sää ei tietenkään halunnut tehdä oikein yhteistyötä ja aamulla paistanut aurinko meni heti piiloon, kun oltiin valmiita poseeraamaan. Myös vihertämistään aloitteleva ruoho häiritsi kuvaussessiota, sillä Fifin mielestä laidunkausi alkoi nyt !

Yritä siinä nyt sitten poseerata, kun toinen tahtoo vaan syödä. Mutta saatiin me pari ihan hauskaa kuvaa, komeasta poikasesta ja räjähtäneestä paskanlappaajasta.

Tätä se oli enimmäkseen, sähellystä :D

Rakas <3

Sirkusheppa osaa kuopia käskystä. Ei muuta kun espanjalaista käyntiä harjoittelemaan!