Muutto, saikku, surku ja stressi

Pahoittelut hiljaiselosta. Elämä on ollut aikamoista hullunmyllyä hevosen muutettua uuteen kotiinsa.
Tallimatkat lyhenivät ihanasti, olen niin tyytyväinen kun selviän niin nopeasti ja vähillä bensoilla (tankkasin edellisviikon lauantaina, tankki ei vieläkään ole tyhjä!) hurauttamaan edestakaisin.

Ukon elämä lähti aika kivasti käyntiin. Ukko ihmetteli ja katseli, muttei hölmöillyt sen enempää. Hän asettui karsinaan ja tarhaan, ratsastaessa jännittää vähän enemmän. Mutta sitten tulikin mysteeriontuma, ilmeisesti liukastumisen johdosta. Pari kävelypäivää se vaati, sitten jatkettiin jäykästi, mutta puhtaasti eteenpäin.

Toivuttuani henkisestä vahingosta jonka hevosen fyysiset ongelmat aiheuttavat, pääsin viikon tauon jälkeen taas ratsaille. Maneesin peilit ovat ihanat, mutta niin kamalat, me näytetään ihan karsealle. Jos hallissa on muita hevosia, on 50/60 mahdollisuudet, että Ukko rentoutuu ja kuuntelee. Tai sitten se hipsuttaa pää pystyssä, enkä saa hevoseen mitään kontaktia. Onneksi apua löytyi jo, kävin juttelemassa itselleni uuden opettajan, kun edellinen ei näin pitkää matkaa valitettavasti siirry mukana :(

Oman jaksamisen kanssa on vaan ollut hieman tekemistä, olen tehnyt järjettömän paljon ylitöitä viime viikkoina ja väsymys on sen mukainen. Mutta ylimääräiselle rahalle tosiaan olisi käyttöä, kun autokin vaati uuden akun hyydyttyään pakkaseen ja rakas karvainen ystäväni vaikuttaa nyt taas siltä, että vatsa vaivaa.

Ukkohan sai omepratsolia muuton yli, joka varmaan auttoi sikäli, ettei saatu ähkyä tai muuta akuuttia. Mutta hevosen käytös vähän vihjaa taas, että mahaan sattuu, eli eiköhän muuttostressi kuitenkin tehnyt tehtävänsä vatsan syövyttämisessä. Ei vaan kun soittelemaan lääkäriin taas.

Vaikka stressiä taas riittää, puolin ja toisin, kengittäjä on hakusessa ja motivaatio vähän alhaalla, niin eiköhän tämä taas tästä. Nyt odotellaan vaan ihania lumikinoksia, jotta  pääsisi vähän maastoilemaan ja saataisiin valoa. Loputon peilijää, niin pihassa kuin pellonreunalla, on sekin omiaan lannistamaan. Mutta kai tämä taas tästä, jollain konstilla.

Painajainen nimeltä ähky

Tiistaina oli kaunis päivä. Tallilla oli hyvä meininki, juotiin kahvit ja hengailtiin, kunnes hilasin hevoseni talliin, heitin kamppeet päälle ja lähdettiin liikenteeseen.

Oli ensimmäinen kerta kun ratsastin toisen ratsukon kanssa samaan aikaan ja hihkuin jo innosta, kun Ukko ei ottanut mitään stressiä toisesta hevosesta, vaikka oli tiedossa, että vastaantulevat ja ohittavat hevoset ovat olleet hänelle rajukin ongelma. Enemminkin hevonen oli löysä ja haluton.

Päivä oli kuuma, ja edellispäivänä äijä oli tehnyt tunnilla kunnolla hommia, ehkä se on vaan oikeasti väsynyt? Purin ja huuhtelin hevosen, vein sen takaisin tarhaan ja tarjosin mössöt. Ahneen syömisen sijaan Ukko vaan kuoputti ruokakipponsa nurin ja kävi makuulle. Hevonen ei edes piehtaroinut vaan jäi makaamaan. "Ylös, ylös!" huutoa kuuluu pihalta, ja sain hevosen takaisin pystyyn. Juoksin talliin hakemaan liinan, tallimestari piteli hevosta jolta meinaa lähteä takajalat alta ja sitten käveltiin.

Mussukka tuli syliin <3

Hinasin hevosta perässäni pitkin pihaa, tallimestari soitti kaikki eläinlääkärit läpi joiden numero tallin seinältä löytyy ja lämpöhalvaus koetteli siinä hädän hetkellä. Ähkyä epäiltiin, ja puhelimen päässä todettiin, että siltä kuulostaa, mutta kukaan ei päässyt paikalle. Lopulta nappasi, tunnin sisään olisi paikalla. Tytöt toivat vuorotellen vesipulloa minulle juotavaksi kun vedin apeaa hevosta narun päässä.

Lääkäri saapui ja siihen mennessä hevonen ei enää pyrkinyt makuulle, mutta ilme oli tuskainen. Suolistoäänet olivat ylivilkkaat ja suoli täynnä kaasua: diagnoosina kaasuähky. Ukko sai kipulääkkeen sekä b-vitamiiniruiskeen ja letkutettiin. Pätevä, kokenut lääkäri hoiti homman varmoin ottein ja rauhoitteli, että kaasuähky on se "hyvä ähky", että kyllä se tästä.

Hevonen jäi illalla tarhaan möllöttämään ja lähdin itse nukkumaan, seuraavana aamuna olisi 3.30 töitä. Kaksi tuntia ehdin nukkua kun puhelin soi, hevonen on apea ja hieman hikinen. Tallimestari yritti käydä ulkona taluttamassa, mutta pimeä ilta sai herrasmieshevosen hieman pois tolaltaan ja tämä meinasi rynnätä ojaan... Juuh. Päivystävä eläinlääkäri ei ollut innokas tulemaan, suositteli ennemmin klinikalle lähtöä, ja vaati omistajan suostumuksen, kun yöaikaan taksa on tietysti kovempi.

Aamulla oli jo kova nälkä, mutta mitään ei herunut. "Palvelija, aamupalaa ja sassiin!"

Lähdin sitten lopulta soiteltuani eri suuntiin jalat täristen ajamaan takaisin tallille. Pyydettiin päivystäjä kuitenkin paikalle, joka saapuikin onneksi aika pian itseni jälkeen. Kello oli tässä kohtaa jo yli puolenyön. Ukon syke oli normaali, eikä se ollut levoton, mutta ilmeestä kyllä näki, että ahdistaa, ja kyljillä oli turvotusta. Hevosen peräpäästä kaivettiin pienen lantakasan verran paskaa perähuuhtelun avulla ja letkutettiin toinen satsi parafiiniöljyä.

Ilmoitin töihin, että en pääse tulemaan, nyt pitää jäädä kytikselle, ja painuttiin tallimestarin kanssa torkuille. Itse en tosin saanut unta ollenkaan, kun kuuntelin seinän takaa jokaista kopsahdusta tallin puolelta. Aamuviideltä Ukko oli paskonut kerran, pieni huojennus.
Kymmeneltä hän sai ensimmäisen tupon heinää, kahteentoista mennessä oli tullut yksi läjä kakkaa, ja heinätuppojen jakelu jatkui. Neljään mennessä paskaa ei kuulunut, soiteltiin taas eläinlääkäriin, että mitenkäs nyt, ja kun saatiin "soittoaika", nosti herra häntäänsä ja paskoi. Huojennusten huojennus.

Olo helpottaa :)

Olin hereillä 36h, nukkuen tosiaan kaksi kahden tunnin pätkää, ja silmät ovat edelleen melko ristissä. Univaje ja kammottava stressi aiheuttivat jonkinlaisen aivotoiminnan vajeen, käyn oikeasti hitaalla.
Mutta onni onnettomuudessa hevosen vointi huononi silloin, kun olin itse paikalle, kun muitakin oli paikalla, ja saatiin hoito aloitettua heti. Luojan kiitos oli arkipäivä, eikä edes iltamyöhä.

Nyt tilanne näyttäisi ihan hyvältä, kävin eilen hieman ratsastamassa ja nyt siirrytään taas arkeen. Hevoset menevät laitumelle, joten ruokintavälit eivät veny pitkiksi tuoreen äärellä, väkirehuja voi ruveta hissukseen nostamaan normaalia kohti ja hevosen vointia tarkkaillaan huolella.

Vatsahaavan mahdollisuus nousi esille, ja vaikken tietysti toivoisi tätä, on siinä selitys aika moneen asiaan, ja uskon vatsahaavaan koko ajan enemmän. Hevosen levoton ja osin arvaamaton käytös menee kivun piikkiin, laihuus ja lihaksettomuus selittyy myös. Reppana on kuitenkin muuttanut aika monta kertaa Suomeen tulonsa jälkeen, kerännyt stressiä ja ehtinyt romuttaa vatsalaukkunsa. Varmuuttahan tähän ei ilman tähystystä ole, mutta hevosen hoitaminen kuin sillä olisi varmistettu vatsahaava on kuitenkin ihan hyvä vaihtoehto. Reilu heinä ylipäänsä ja pienet annokset ennen & jälkeen ratsastuksen on hyvä hevoselle kuin hevoselle, pienet väkirehuannokset ja vatsaa hoitavat lisukkeet samoin.

Nyt vaan jatketaan kohti huomista ja toivotaan parasta.

Takaisin kotiin

Pahoittelut hiljaiselosta.

Viimeiset pari viikkoa on tullut tirautettua parit väsymyksen ja epätoivon itkut, kiroiltua miten kaikki voi olla niin vaikeaa ja menetettyä hermot pariinkin otteeseen. Meidän uusi koti osottautui sitten tosiaan täysin epäsopivaksi meille ja koska aloin olla siinä pisteessä, että hanskat osuvat tiskin sijaan jo jäteasiaan, piti tehdä pienet ratkaisevat peliliikkeet.

Niinpä Firre sai palata takaisin kotiin, eli Ponikoululle. Pappamobiili saa nyt hetken elää ihan tavallisesti tallissa, kunnes saadaan varastokäytössä olleen ulkotallin lattia uusittua hevoselle sopivaksi, sitten hän saa yksiön pihalta.

Iloinen yllätys oli, että Firre suhtautui uusvanhaan kotiinsa todella rennosti. Vatsa ei mennyt kuralle, kuten edellisen muuton yhteydessä, ja elämä näyttää asettuvan uomiinsa ihan kivasti. Tunneilla uljas musta saa jatkossa vierailla kahdesti viikossa, jolloin saan omat tallivapaani mukavasti pidettyä.

Uusi satulakin tuli löydettyä. Ylitti kyllä oman budjettini reilusti, mutta minkäs teet. Veronpalautukset tulee - ja menee. Ylitöitä olen myös painanut minkä olen kerennyt, saahan siitä viikkovapaan menetyksestä jotain ja vuorojen välisen lepoajan alituksesta myös. En tiedä miten järkevää tämä on, viimeisen kolmen viikon aikana on tullut painettua liki 140h tuntia, mutta kun tuo kaunis rahareikäni sen vaatii niin minähän teen. Millä ajalla ja energialla sitten harrastetaan itse eläimen kanssa onkin toinen asia.

Ehkä vuodenvaihteessa koittaa aurinkoisempi vaihde, ainakin yritän uskotella itselleni näin.
Ainakin ollaan nyt hyvässä tallissa, jossa on hyvä kenttä ja hevoseni saa sitä ruokaa mitä haluan. Huolet puolittuu ja paine vähenee. Päästään liikkumaan sääolosuhteiden rajoissa ja jos nyt ei tule mitään uutta ikävää, päästään jatkamaan yhden supervalmentajan tunneilla ja rahatilanteeni salliessa toisenkin.

Sporthorse sai taas ratsutukan, kun pihattoelämä jäi taakse.

Hippo Memorial 2015 (osa 2)

Hippo Memorialin toisena päivänä oli vuorossa esterata. Oltiin ilmoittauduttu matalimpaan luokkaan, eli 50cm. Päivä lähti leppoisammin käyntiin kuin edellinen, tein osani aamutallista ja laittelin hevosen kuntoon.

Aivan liian löysää etenemistä...

Verkassa köröteltiin hyväntuulisesti menemään ja otettiin parit verkkahypyt, jotka olivat tosi huonoja. Okserille otettiin kielto, ja tästä pelästyneenä otin toisen lähestymisen vielä huonommin, ja uusi kielto. Muilta alkoi kuului ties mitä kannustus- ja käskyhuutoa, että nyt menoksi, raippa kehiin, eteen, mars, vauhtia, päättäväisyyttä... Pissat housussa (ei sentään kirjaimellisesti) pistin jalan kiinni ja usutin hevoseni okserista yli. Tapu tapu, hieno poika, ja omaa vuoroa odottamaan.

Ja töksähdys.

Radalle meno pelotti. Olin kylläkin päättänyt hevosta harjaillessani, että tämä on viimeinen estekisa johon lähden mukaan, että tästä kun selvitään olen vapaa. Jos pelottaa ja jännittää, eikä ole hauskaa, lienee melko turha kiusata itseään ja hevostaan väkisin.

Hyppelöintiä pitäisi harjoitella ihan hissukseen, kenties antaa jonkun osaavan hypätä tuolla hevosella, että sen oma draivi säilyisi positiivisena. En nimittäin usko, että minun kanssa hyppääminen on Fifille erityisen hauskaa, kun selässä on suolapatsas, joka ei hengitä tai jousta.

Sitten mentiin. Ensimmäinen este (kuva yllä) ylitettiin jumbohypyllä, toinen tuli hienosti. Kolmannelle saatiin vähän huono tie ja Fifi kieltäytyi/meni ohi. Eipä muuta kun uutta lähestymistä kehiin ja yli meni, tosin kovin huonolla tyylillä (kuva alla). Nauratti katsoa tuota kuvaa, on se niin vaikeaa kun ei vaan osaa...

Loppurata menikin siivosti, mutta saadut virhepisteet veivät palkintopallilta. Hevonen oli hieno, sen asenne ja nöyryys ilahduttavat aina uudestaan.

Fifi pääsi ponikavereidensa kanssa tarhailemaan siksi aikaa, kun hoidin toimaritehtävät ja ihastelin rohkeita ratsukoita, jotka posottivat hyvällä meiningillä isompia luokkia läpi. Hyväntuulisuuden nimissä hain heppaseni vielä vähän kävelemään ilman satulaa kentän ulkopuolelle.

"En varmana poseeraa" terveisin Fifi Fifanderos

Valitettavasti operaatio selkäännoususta ei ole kuvia. Minä töppöjalka en pääse tuon olennon selkään satulatta ilman jakkaraa, joten toteutin operaation tarhassa, muiden ponien hyöriessä ympärillä, toivoen, ettei uljas musta karkaa alta, kun kiipeilen kaivon reunalla. Yksi osio lisää sarjaamme "Turvallisesti hevosten kanssa".