Hyvää joulua

Aivan ihanaa, rauhallista joulua kaikille lukijoille ja satunnaisille seuraajille.

Äitihahmo viettää joulunsa tiukasti töissä, mutta iltatalli on tiedossa. Saa ruokatarjoilun muodossa toivottaa kaikille heposille hyvää joulua :)

Kuvattiin taas hovikuvaajani kanssa perinteiset joulukuvat. Ongelmaksi tosin meinasi muodostua, ettei Ukolla ollut moisesta pyhästä toimituksesta vielä kokemusta, eikä hän panostanut asiaan. Sen sijaan hän keskittyi kyttäämään pulkkamäessä olleita ihmisiä, joille töräytti myös häntä pystyssä perinteisen lohikäärme-ääneen "PRÖÖÖT!" :'D

Mitäköhän muut meistä ajattelee?

Muuton alla heräsi uusi tuska. Mitäköhän muut meistä ajattelee?

Kun ilmoitin, että vaihdetaan tallia, saatiin aivan ihania kommentteja kaikilta, miten harmi meidän lähtö on. Ollaan oltu hyvin pidettyjä, niin minä kuin hevonenkin. Kaikki tallilaiset kulkivat mukana tämän taipaleen kun Ukko saapui ja mihin nyt on päästy.

Mutta että uudelle tallille mentäessä. Kukaan ei tiedä meistä liiemmin mitään, tullaan ja ollaan, tällaisina. Pyllerö naishenkilö ja laiha, orastavassa talvikarvassaan reppanan näköinen hevonen. Hienosti liikkuva hevonen ja tappijalka keikkumassa kyydissä. Tai kuten todellisuudessa kävi, nihkeästi hiipivä, jännittynyt hevonen ja tuskastunut täti kyydissä pumppaamassa kaakkia eteen.

Kävin yksi päivä ratsastaessani itseni kanssa pienen keskustelun. Vaikka tuo hevonen on nyt mitä on, ja vaikka itse olen ratsastajana mitä olen, me ollaan Ukon kanssa päästy valovuosi eteenpäin siitä, mistä toukokuussa lähdettiin. Saan olla aivan pirun ylpeä, vaikka projekti onkin niin kesken kuin ikinä voi olla.

Vaikka siirryttiinkin isomalle kirkolle, tallille jolla on enemmän porukkaa ja niitä ihan oikeita koulutuuppareita, ei meidän tarvitse hävetä keskeneräisyyttämme. Tai no, eihän se hevonen mitään häpeä. Jätkä mennä posottaa ja on hieno!

Suureksi iloksi olen kohdannut ratsastamaan mennessä todella lämpimiä ihmisiä ja saanut paljon tsemppiä. Aina pari sanaa kohteliaasti jutellessa olen jäänyt suustani välillä pahemminkin kiinni. Muita hevosia jännittävä Ukko ei ole saanut minulta ratsastajana kamalasti apua, kun itseäni alkaa jännittää, että sakko hevonen jonkun slaagin ja lähtee lapasesta. Kun pitäisi olla se tuki ja turva sille hevoselle.

Tätä näyttävää hirvijuoksua ei juurikaan enää esitetä.

Valtavan helpotuksen tilanteeseen tuo kuitenkin joka kerta, kun saa sanottua ääneen, että onpas vaikeaa. Kun toteaa ääneen, että hevosta jännittää ja se menee kuuroksi minulle. Että ei kehtaa peileihin katsoa, kun näyttää niin pahalta. Aina on tullut rohkaisua, että ajan kanssa vaan eteenpäin, kyllä se siitä asettuu ja paranee.

Ja niin sopiikin toivoa. Ukko on tosiaan ollut todella hienosti, mutta käpertyy jännittäessä niin kuoreensa, ettei siihen saa oikein kontaktia. Hevonen ei liiku eteen, vaan hipsuttelee varovaisesti, eikä ota ratsastajaa vastaan. Toki aina on hetkiä kun pääsen herraan käsiksi ja ihan hymyilyttää selässä, muttei enimmäkseen se on tuskaista eteenpäin punkemista. Vaikka harmittaa, joka kerta on kuitenkin ollut yleensä edellistä parempi, että suunta on nousujohteinen, vaikka kivikkoinen!

Muutto, saikku, surku ja stressi

Pahoittelut hiljaiselosta. Elämä on ollut aikamoista hullunmyllyä hevosen muutettua uuteen kotiinsa.
Tallimatkat lyhenivät ihanasti, olen niin tyytyväinen kun selviän niin nopeasti ja vähillä bensoilla (tankkasin edellisviikon lauantaina, tankki ei vieläkään ole tyhjä!) hurauttamaan edestakaisin.

Ukon elämä lähti aika kivasti käyntiin. Ukko ihmetteli ja katseli, muttei hölmöillyt sen enempää. Hän asettui karsinaan ja tarhaan, ratsastaessa jännittää vähän enemmän. Mutta sitten tulikin mysteeriontuma, ilmeisesti liukastumisen johdosta. Pari kävelypäivää se vaati, sitten jatkettiin jäykästi, mutta puhtaasti eteenpäin.

Toivuttuani henkisestä vahingosta jonka hevosen fyysiset ongelmat aiheuttavat, pääsin viikon tauon jälkeen taas ratsaille. Maneesin peilit ovat ihanat, mutta niin kamalat, me näytetään ihan karsealle. Jos hallissa on muita hevosia, on 50/60 mahdollisuudet, että Ukko rentoutuu ja kuuntelee. Tai sitten se hipsuttaa pää pystyssä, enkä saa hevoseen mitään kontaktia. Onneksi apua löytyi jo, kävin juttelemassa itselleni uuden opettajan, kun edellinen ei näin pitkää matkaa valitettavasti siirry mukana :(

Oman jaksamisen kanssa on vaan ollut hieman tekemistä, olen tehnyt järjettömän paljon ylitöitä viime viikkoina ja väsymys on sen mukainen. Mutta ylimääräiselle rahalle tosiaan olisi käyttöä, kun autokin vaati uuden akun hyydyttyään pakkaseen ja rakas karvainen ystäväni vaikuttaa nyt taas siltä, että vatsa vaivaa.

Ukkohan sai omepratsolia muuton yli, joka varmaan auttoi sikäli, ettei saatu ähkyä tai muuta akuuttia. Mutta hevosen käytös vähän vihjaa taas, että mahaan sattuu, eli eiköhän muuttostressi kuitenkin tehnyt tehtävänsä vatsan syövyttämisessä. Ei vaan kun soittelemaan lääkäriin taas.

Vaikka stressiä taas riittää, puolin ja toisin, kengittäjä on hakusessa ja motivaatio vähän alhaalla, niin eiköhän tämä taas tästä. Nyt odotellaan vaan ihania lumikinoksia, jotta  pääsisi vähän maastoilemaan ja saataisiin valoa. Loputon peilijää, niin pihassa kuin pellonreunalla, on sekin omiaan lannistamaan. Mutta kai tämä taas tästä, jollain konstilla.