Puolesta vai vastaan?

Bongasin jalustin.netin uuden blogihaasteen ja innostuin vastailemaan. Eli puolesta vai vastaan?!

Hevosen tulisi liikuttaa päivittäin.
Ehdottomasti puolesta. Välipäiviä toki tarvitaan jos treenataan kunnolla, eli kävelyä/juoksutusta/rentoa maastoilua, mutta hevoselle tekee kuitenkin hyvää liikkua, aina. 

Lämppärit sopivat vain ravureiksi.
Noh. Lämppärit on tarkoitettu juoksemaan, se on niiden ykköshomma. Entisen ravurin kouluttaminen ratsuksi on urakka, enkä usko, että hevonenkaan nauttii jos se hutiloiden pakotetaan tilanteeseen, jossa se ei ymmärrä. Siis näitä "hulluja lämppäreitä" joita ennen näki usein, jotka eivät osanneet ja veivät pikkulikkoja kuin litran mittaa.
Hyvin ratsukoulutettu hevonen on asia erikseen, rotuun katsomatta, kunhan muistetaan sittenkin hevosen rakenteen tuomat vaatimukset. Pieni, siro lämpöinen ei kanna ihmistä selässään samoin kuin iso puoliverinen. Enkä toisaalta koe järkeväksi sitäkään, että jokainen ravurina epäonnistunut hevonen pistettäisiin kuoppaan, jos ovat perusterveitä muuten.

Kirjoja lukemalla ei opi ratsastamaan. 
Lukemalla ei opi ratsastamaan, mutta lukemalla voi oppia lisää. Ratsastamaan oppii ratsastamalla, mutta kaikki tieto mitä voi hankkia lisää on aina hyvästä!

Satulavyö tulisi kiristää hitaasti asteittain.
Ehdottomasti. Kerralla rykäiseminen ei voi olla kuin tuskaista hevoselle. Miksi kiusata hevosta niin?

Hevosten tulisi saada tarhata ja laiduntaa laumoissa.
Riippuen seurasta kyllä. Laumaeläimenä hevonen kaipaa kavereita, mutta jos tarjolla on vaan sellaisia lajitovereita, joiden kanssa tulee tappelu, nahistellaan, potkitaan, eikä joku pääse syömään/juomaan, on hevoselle varmasti mukavempaa ja stressittömämpää olla omassa rauhassa.

Selkään tulisi aina nousta hevosen vasemmalta puolelta.
Väliäkös tuolla. Omaa kordinaatiota voisi tietysti harjoitella nousemalla molemmilta puolilta, mutta vasen on vakiintunut niin vahvasti omaan rutiiniin, etten sitä kyllä vaihda.

Hevosta hoidettaessa tai varustettaessa hevosen tulisi olla aina kiinni.
Vastaan. Ja puolesta. Jos ihminen on yhtään epävarma, laittakoot hevosen kiinni. Jos hevonen on levoton tai hankala, laita se kiinni. Mutta itse tykkään antaa hevosen olla hevonen, se saa osallistua ja liikuskella. Saan eläimestä paremman käsityksen kun tarkkailen sitä irtona. Vaikka kyllä itsekin joskus hoidan käytävällä kiinni.

Vain kisatulosten perusteella voi sanoa, minkä tasoinen ratsastaja on.
Höpö höpö. Jos ratsastaja suorittaa jonkin tason liikkeitä varmasti, hän lienee sen tasoinen, vaikkei olisi eläessään käynyt yksissäkään kisoissa. Kaikki eivät kisaa, eikä se huononna heidän ratsastustaan.

Mitä rikkaampi on sitä pidemmälle ratsastuksessa on mahdollista päästä.
Harmi kyllä, kyllä. Jos on rahaa, voi harrastaa. Hankkia hevosia, hyvän valmentajan vaikka joka päivälle, hoidattaa itseään ja harrastaa oheisliikuntaa. Rahalla saa kuljetuskaluston ja voi reissata valmennuksissa ja kisoissa, saada kokemusta. Ilman rahaa on pirun vaikeaa hevosmaailmassa.

Se, miten korkeita esteitä hyppäät, ei kerro siitä, miten hyvä ratsastaja olet.
Ei kerro ei. Silmät kiinni ja menoksi onnistuu miltä hurjapäältä tahansa, mutta hyvästä ratsastuksesta se ei kerro mitään. Näkeehän tuolla kisaradoillakin välillä niin rumaa ratsastusta. että hävettää. Mutta kyllähän suurin osa isoja ratoja hyppäävistä alkaa olla hyvin taitavaa porukkaa, sitä en kiellä.

Ennen oman hevosen ostoa ratsastajalla tulisi olla kokemusta joko vuokra- tai ylläpitohevosesta.
Puolesta. Ylläpito on loistava tapa kokeilla, jaksaako sitä ihan oikeasti viikosta toiseen, auringolla ja kaatosateella, joka hiton ikinen päivä raahautua tallille ja hoitaa sen hevosen. Hevosen tuoma vastuu voi tulla yllätyksenä kun arki lopulta pyörii tallin ympärillä.

On tiputtava vähintään 100 kertaa, ennen kuin voi sanoa itseään hyväksi ratsastajaksi.
Ei. Tippuminen ei tee kenestäkään hyvää. Muussa tapauksessa pistäisin jo gp-radalla menemään ;)  No ei, tippuminen on kokemus ratsastaessa, sinällään on hyvä välillä tippua ja todeta, ettei maailma siihen kaadu. Todeta myös, että niin voi käydä ja siinä voi oikeasti sattua. Toisaalta on kannattavaa vaan pysyä siellä kyydissä!

Hevosenomistajan olisi hyvä välillä päästä ratsastamaan muillakin hevosilla kuin vain omallaan.
Puolesta! Niinhän nuo huiput sanovat, ettei kukaan opi todella hyväksi ratsastajaksi ratsastamalla vaan yhtä hevosta. Kaikki kun eivät toimi samalla tavalla ja hyvällä ratsastajalla on työkaluja ja kykyä vaikuttaa erilaisiin ratsuihin. Toki jos ei kiinnosta, niin pakkohan ei ole, mutta hyvää se tekee ilman muuta avartaa näkemystä ja oppia muilta!

Postaushaaste: Pahin tippumiseni

Jalustin.net pisti huhtikuun kunniaksi postaushaasteen tiskiin: pahin tippuminen.

Tästähän minulta irtoaa iloisesti juttua :D
Pienenä ponityttönä harjoittelin jo reippaasti jalkautumista. Pienet shettikset ovat mm. pommittaneet minut maneesin seinää päin, sekä livahtaneet kentän aidan ali puskaan, jolloin pieni ihminen jäi vaan roikkumaan aitaan. Olenpa myös tippunut litimärkään kurakenttään, jonka jälkeen ollaan pikkareita myöten märkänä.

Pysyin jopa kyydissä :D  Kuvan otti Aliisa Mäkinen.

Vähän vanhempana tippumisia on tullut vähemmän. Viimeiseen vuoteen en ole Firren kanssa joutunut maan kamaralle kertaakaan. Ikävä muisto on 16-vuotiskesältä, kun hevosen äkkijarrutus sai minut heilahtamaan eteenpäin, samalla kun hevosen kiskaisi päänsä ylös ja humautti minua naamaan. Putoaminen itsessään ei sattunut, mutta niskan kolahdus lärviin sai hampaat lävistämään alahuuleni. Hetken syljeskelin verta hiekkaan, mutten onneksi ollut yksin ja sain jättää hevosen kentälle ja lähteä sisälle pesemään naamani. Pelonsekaisin tuntein uskalsin lopulta katsoa peiliin ja todeta verenvuodon lähteen. Haava oli lopulta melko pieni, eikä sille lääkärissä haluttu mitään tehdä. Kylmää ja puhtaana pitoa, sillähän se paranikin. Pieni arpi jää juuri sopivasti alahuulen alle piiloon, eikä kosmeettinen haitta häiritse.

Kaikista pahin tapaus sattui kun olin 18-vuotias. Olin silloisella vuokrahevosellani kentällä, kun juoksutettavana ollut hevonen esitti pierupukki-shown ja oma ratsuni innostui tästä. En ehtinyt tajuta mitä tapahtui, lensin pienen rodeopätkän jälkeen kaaressa selästä. Maassa kesti hetken keräillä itseäni. Sattui. Hevosta juoksuttanut henkilö tuli auttamaan minut ylös ja lähdin kävelemään talliin. Pääni löin ilmeisesti aika lujasti, en nimittäin nähnyt hetkeen kuin valopilkkuja, mutta löysin kuitenkin sisälle asti.

Eipä ollut ajatustakaan lähteä hevosen kanssa uudestaan kentälle. Sain omat tavarani paikoilleen ja pyysin jotakuta hoitamaan hevosen pois. Sain kyydin kotiin ja toivoin, että jos vaan käyn hetkeksi pitkälleni, niin olo kyllä helpottaa. Maattuani hetken sängyssä alkoi shokki laantua ja kipu yltyä, tajusin, että nyt oikeasti sattuu.

Yötöissä ollut äitini oli nukkumassa, ja kun en päässyt itse sängystä ylös aloin vaan epätoivoisesti huutaa äitiä hereille, että nyt tarvitaan vähän apua. Unenpöppöröinen äiti sai tietysti slaagin, että mitä on käynyt ja mitä tehdään, kun makasin itkien hiekkaisissa vaateissa sängyssä pääsemättä pystyyn. Lähdettiin sitten kiireen vilkkaa päivystykseen, jossa sain odotella ensin lääkäriä ja sitten röntgeniä todella kauan. Jossain vaiheessa paha olo muuttui aika hurjaksi ja tuntui, että kohta lähtee taju. Kiukkuinen äiti tuli tässä hyödyksi, sain nimittäin mukavat särkylääkkeet ja petipaikan odotteluun.
Röntgenissä sitten lopulta selvisi, että solisluuni oli murtunut ihan tuolta olkapään kiinnityskohdasta. Töölön sairaalassa oli joku solisluiden leikkauskokeilu menossa, ja kuvat lähetettiin tälle lääkärille, josko hän kokisi olkapään olevan skalpellia vaille. Ohjeeksi mennä kotiin ja olla syömättä, aamusta sitten suoraan Töölöön.

No, sinnehän mentiin. Vasta Töölössä lääkäri tutki minua muuten, tsekkasi esim niskan ja kysyi löinkö päätäni. Miksi päivystyksessä ei tehty tätä onkin hyvä kysymys, jota olen jälkikäteen jäänyt ihmettelemään. Aivotärähdyshän siinä oli tullut kaupanpäällisinä. Selkäkin revähti kauttaaltaan ja olikin kipeä aivan törkeän pitkään. Solisluuta ei lopulta leikattu, koska paraneminen olisi kuulemma ollut yhtä hyvä kuin ilmankin leikkausta. Jälkikäteen tämäkin vähän harmittaa, sillä vaikka murtuma parantui ihan kivasti ja olkapää toimii, jäi luu (tai jokin rustottuma?) törröttämään reilusti olkapäästä ulos. Luun liittymän allakin on iso möykky.

Olkapäätä ei koskaan kuvattu uudestaan, eikä kontrollissa käyminen kesäaikaan tuottanut mitään iloa, kun terveyskeskuksessa hommissa ollut lääkäriopiskelija sanoi ihan suoraan, ettei hän tiedä mitä hänen pitäisi tehdä.

Juuh. Ainoat rajut tällit olen hevosten kanssa saanut, muussa elämässä olen murtumilta ja pahoilta mustelmilta säästynyt. Mutta miten se onkaan, että silti ei haittaa. Pieni trauma tapahtumasta jäi, edelleenkään en mielelläni ratsasta samassa tilassa jossa hevosia juoksutetaan, mutta onneksi näitä tilanteita ei nykyään tule juurikaan vastaan.

Pahansuopa hevosmaailma

Playssonilla on käynnissä Mitä mieltä SINÄ olet -haaste, joka herätti heti innon kirjoittaa tästä aiheesta, joka on kutkutellut jo tovin mieltäni.

Hevoset ovat siitä eriskummallinen harrastus, että tapoja ja tyylejä on varmaankin yhtä monta kuin harrastajia. Samalla varmaan jokainen on omasta mielestään oikeassa. Vaikka saman asian voi hoitaa monin eri tavoin ilman, että siitä on eläimelle tai ihmiselle mitään haittaa, herättää erilaisuus yllättävän suuria tunteita.

Minun on hankala uskoa, että kovinkaan moni ihminen tekee tarkoituksella väärin. Jos jonkun hevonen humpsahtaa kuolaimen taakse, on joku äkkiä paheksumassa, että hevosta rullataan, vaikka todellisuudessa voimaton hevonen ei jaksa kantaa itseään ja ratsastaja ei osaa sitä sieltä nostaa.
Tai jos netissä leviää kuvasarja estekisoista, joissa hevonen aukoo voimakkaasti suutaan... "Siellä sitä vaan kiskotaan minkä käsistä lähtee", vaikkei olla oltu näkemässä miten ratsastus on todellisuudessa sujunut.

Sitä en sano, että olisi mitenkään hyvä asia, että hevonen kulkee kuolaimen takana, saatika, että sitä rullattaisiin sinne tarkoituksella. Suutaan aukova hevonen herättää yhtälailla pahaa mieltä. Mutta kenestä meistä ei saisi yhtä huonoa valokuvaa? Kuka ei koskaan ole ratsastanut oikeasti huonosti, vaikka kuinka yrittää? Kuka meistä on seppä syntyessään?

Hevosen voi ruokkia heinällä ja kivennäisillä, kauraakaan se ei välttämättä kaipaa. Sen voi myös ravita mysleillä ja erinäisillä kaurattomilla rehuilla. Lisäravinteita voi olla kymmenen purkkia, oli niille oikeasti tarvetta tai ei. Kuka siitäkin kärsii, että jonkun toisen hevonen syö eri tavalla kuin omasi syö/söisi?

Jotkut vannovat kengättömyyteen, toiset eivät edes harkitse moista hullutusta, kun omiensa kaviot murenevat käsiin muutenkin. Kenen persuksia se hiertää, että toisen hevosella on kengät ja toisella taas ei? Ja auttakkoot armias, kun yksi öljyää kavioita ja toinen harjaa vaan vedellä. Tökötit pilaavat kavion luontaisen toiminnan vs. sarveisen läpi ei oikeasti imeydy mitään. "Minun kengittäjä sanoi..." versus "Mutta minunpa kengittäjä sanoi näin..."  Josko nyt vaan hoitaisit ne oman kopukkasi kaviot ja antaisit muiden tehdä kuten tekevät?

Jos kisoissa ei mene hyvin, on minusta järkevääkin analysoida mikä meni pieleen. Esimerkiksi Zetan kanssa ongelmana oli viulunkieleksi jännittyvä hevonen, jota en saanut ratsastettua mitenkään. Helposti voidaankin väittää, että siinä syytetään vaan hevosta, kun vika on siellä satulan päällä. Toki, siellä se vika useimmiten onkin, mutta minusta selitys läpi suorituksen jännittyneestä hevosesta kertoo jo itsessään sen, ettei ratsastaja saa sitä rennoksi. Mutta ylipäänsä, ketä syyttely auttaa eteenpäin? Syytti sitten hevosta tai itseään, ei se mihinkään johda. Pitää vaan treenata lisää ja ratsastaa paremmin. Ja tämähän pätee sittenkin, kun ruusukkeita alkaa sadella. Koskaan ei olla valmiita.

Mutta mikä ihme siinä kuohuttaa? Jos nyt oletetaan, ettei nuori suomalaistyttö tarkoituksella syötä hevoselleen vatsavaivoja, tai kisko sitä suusta huvikseen, kun heppa päättää ottaa hatkat, miksi aina täytyy olla paheksumassa ja tietämässä paremmin? Kukaan meistä harrastajista tuskin haluaa olla huono, kukaan ei halua nähdä kuvaa itsestään könöttämässä hevosen selässä kuin aloittelija. Kukaan hevosenomistaja ei halua aiheuttaa hevoselleen vammoja, ja sitten hoidella niitä (väärin, jos ulkopuolisia kuunnellaan).

Tietysti jos aihetta on, niin voi ja se pitääkin sanoa ääneen. Oikeista epäkohdista ei pidä vaieta, eikä eläimen kaltoinkohtelua suvaita. Neuvoja voi antaa, miettiä ääneen vaihtoehtoja ongelmien syyksi ja ratkaisuksi, mutta mitä on se julma syyttely ja yleinen lynkkaaminen? Onko se kateutta vai silkkaa tyhmyyttä? Onko ihminen vaan niin yksinkertainen, ettei ajattele asiaa yhtään sen pidemmälle, kuin sen yhden valokuvan sekuntin tai lukemansa artikkelin verran?

Minä olen kateellinen usein ja paljon. Toisinaan katson itseäni puolet nuorempia tyttöjä, jotka kisaavat menestyen ja mietin, miten pitkällä voisin olla, jos olisin saanut oman kaakin nuorena ja päässyt hyvään oppiin. Olen kateellinen heille, jotka oppivat nopeasti ja ovat rohkeita, pelottomia. Katselen niitä klassisen kauniita kouluratsukkoja ja mietin, tulenko koskaan saavuttamaan läheskään yhtä viehättävää olemusta hevosen kanssa. Ja sitten tulevat ne, joilla on varaa kaikkeen: hevoset, varusteet, hulppeat tallipaikat ja parhaat valmentajat. Kyllä nyt piru vie minullekin kelpaisi. Mutta ihan ääneen voin sen myöntää, sen sijaan, että toteaisin kaikkien minua onnekkaampien ja parempien olevan ilkeitä akkoja, joilla on ties mitä taipumuksia ja kultalusikka persuksissaan.

Minun mielestäni koko hevosmaailma kaipaisi suuren annoksen sympatiaa, empatiaa ja realismia. Se, että joku on oppinut tekemään asiat toisella tavalla kuin sinä, ei tee hänen tyylistään väärää, tai sen huonompaa. Voihan se sitäkin olla, mutta mahdollisesti vain sinun mielestäsi.

kuvahaaste

Törmäsin tällaiseen kuvahaasteeseen, johon oli pakko ryhtyä, vaikkei kukaan minua erikseen haastanut.

 Onnellisuus

tamma Grimoire ja hyvin onnellinen ratsastaja
kuva Jeppe Puuperä

 Rauhallisuus

ruuna Riverboy ja rauha maassa

Ystävyys

F juhannuslaitumilla, antoi tulla halimaan

 Muistot...

kaunein Grimoire, lepää rauhassa
kuva Petri Lehmus

 Yritteliäisyys

Estekisat Zetan kanssa Primuksella. Kova yritys, huono tulos.
Kuva Aliisa Mäkinen

 Oma valintani: Rakkaus

 Mukaan haastan seuraavat blogit:

Living my life
Waldgeistory
Takaisin lähtöruutuun
Annan talli
Little BIG Horses