keskiviikko 14. tammikuuta 2015

Elämäni hevoset

Koska aina välillä pieni haikeus puskee pintaan, ajattelin jakaa kaihoni avoimesti.
Hevosten kanssa sattuu ja tapahtuu ja niitä valitettavasti (toisinaan myös onneksi) tulee ja menee. Jotkut jäävät kuitenkin erityisesti mieleen, jättävät sen kliseisen "kavionjäljen sydämeen".

Tässä siis minun oleellisimmat hevosystäväni.


Riverboy "Ripa"

kuva: Nelli Paakkanen

Ripa oli ensimmäinen varsinainen hoitohevoseni, jonka porukkaan pääsin 16-vuotiaana. Ripan kanssa opin jotakuinkin kaiken. Oli kyse sitten loimivalinnoista, ruokinnasta, kuljetuksesta tai kisareissuista, hieronnasta, persuksen pitäminen penkissä isossa laukassa: Ripa opetti minulle loputtomasti ja vielä enemmän.



Hän oli hölmö jättiläinen, yleensä varsin hyväkäytöksinen ja kiltti, joskus harvoin ihan holtiton apina. Pelätä ei kuitenkaan koskaan herrasmiehen kanssa tarvinnut, hänellä oli suuri sydän pelkkää kultaa. Kansallisen tason estehevonen, joka lopulta jatkoi matkaansa opettamaan junnulle hyppelyn saloja ja jätti  hoitajansa hetkellisesti puille paljaille.


Rivendell "Ripsu"



Ripsun hoitohenkilökuntaan pääsin hieman vahingossa, vähän piti vaan autella, ja seuraavaksi tämä nuori daami olikin vienyt sydämeni mukanaan. Lapsihevosen kasvua oli ihana seurata, miten nuori ja toisinaan pitkine jalkoineen solmussa oleva takkutukka kehkeytyi upeaksi kouluhevoseksi, jonka menestystä sai itse kisahoitajana olla ylpeänä todistamassa.

kuva: Nelli Paakkanen


Riippa-Liisa oli ja on edelleenkin aivan fantastinen tyyppi, aina kaukaa hörisevä kultamussukka. Nallemainen, halittava ja rakkaudenkipeä jättiläinen. Ripsu on yksi oleellinen syy siihen, että päätin hakeutua takaisin ratsastustunneille. Välipäivän maastoilut Ripsun kanssa oli niin letkeää ja vaivatonta, kunnes en saanut laukkaa nostettua. Allani on superhevonen, joka ei ymmärrä minun räpiköiviä apujani... Oma oli häpeä, mutta siitä herätyshetkestä nousukausi lähti käyntiin!


Grimoire "Emppu"

kuva: Petri Lehmus

Se kaikista kaunein, erikoisin, huumorintajuisin enkelihevonen.
Prinsessa Emilia hyväksyi minut hovineidokseen kun olin jäämässä ilman huollettavaa kopukkaa. Monta vuotta yhteinen taival meillä kestikin, naurua ja pöhinää täynnä.

kuva: Jeppe Puuperä

Emppu, EB, Eebo... oli kiltti, mutta hyvin tamma. Toisinaan Törö-Törö oli lentoon lähdössä, pelkäsi vesilätäköitä ja esitti diivan elkeitä, mutta yleensä hän oli vaan oma ihastuttava itsensä. Töpsiäinen kasvoi minulle vuosien varrella niin rakkaaksi, että tallimme lopettaessa, jonne olin siis julkisilla kulkenut, päädyin lopulta hankkimaan ajokortin ja ostamaan auton, jotta pääsisin talleilemaan Sipooseen.



Empun kanssa koin hienoja hetkiä niin hevosta käsitellessäni kuin ratsastaessa, jota omistajansa minulle toisinaan salli. Pikkuheppa oli sellainen, johon oikeasti luotin ja jota kamalasti rakastin. Parasta oli taluttaen tehty maastoilu koiran kanssa, kun nuo kaksi neitiä yhteistuumin päättivät  välillä jäädä syömään hyvää ruohoa pellon reunasta ja siinähän sitä oltiin. Helmikuussa 2014, kun hänen tiensä tuli loppuun, jäi jäljellä tavattoman suuri suru, joka edelleen toisinaan vihloo rintaa.

Humanististen tieteiden kandidaatti & maailman kaunein hevonen
kuva: Petri Lehmus


Empun kanssa koettu luottamus ja hauskanpito ovat oikeastaan kulmakiviä sille, mihin haluan Zetan kanssa päästä. Uskaltaa, olla ehkä vähän tyhmä joskus, mutta luottaa itseensä sekä hevoseen. Ja olla onnellinen.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti