Ojasta allikkoon

Syvä huokaus. Kirosana. Epätoivo. Uskonpuute.

Olen tässä aikani miettinyt, että mikä tuolla hevosella on hätänä. Fifi on liikkunut huonommin jo jonkun aikaa. Onhan tässä ollut viimeisen parin kuukauden aikana potkuvamma, satulan aiheuttama selkäkipu ja mahdollinen liukastuminen ja revähdys... Eikä mistään kivusta siirrytä välittömästi takaisin iloisen letkeään liikkeeseen. Tai ei ainakaan, jos ollaan valmiiksi lihaksettomia ja huonokuntoisia.

Mutta pieni piipitys takaraivossa on käynyt. Olenhan kuitenkin hysteerinen hevosenomistaja, täynnä epäilyjä ja turhaa stressiä. Niinpä päätin, että eläinlääkäri saa rokotuksen ja raspauksen yhteydessä ottaa Papalta verikokeet, jos jotain selviäisi. Onhan tässä pihattoelämän tuomaa väsymystä ja karvanvaihtoa myös kuvioissa.

Toisaalta hevonen on ollut niin iloinen ja pirteä, etten osannut uskoa, että se olisi jotenkin sairas. Haluttomuus liikkua kunnolla eteen oli ainut, joka vaivasi. Satulaa ei voinut suorilta syyttää, kun juoksuttaessa oli sama ongelma.

kuva: Anne Porevirta

Viimeisen valmennustunnin lopuksi tuli itku: jotain nyt mättää. Samalla hävetti, kun olen tälläinen itkupilli ja kitisijä. Seuraavana päivänä eläinlääkärin käynnin jälkeen ei hävettänyt enää: etujalkojen vuohisnivelet reagoivat ja summa summarum: kentän pohja on meille liian kova. Siinä ei näillä jaloilla mennä kuin käyntiä.

Tilanteesta on näin äkkiseltään taas paha sanoa, että onko jaloissa ollut ennestään jotain, joka nyt tuli esille vai onko vaiva kehittynyt hiljattain. Oli miten oli, tarvitaan pehmeät ja joustavat pohjat jatkossa, eli muutto on edessä. Sitten katsotaan miten edetään, lähdetäänkö kuvaamaan ja piikittämään vai mitä tehdään.

Alan olla vaan niin loppu. Miten edellisessä kodissaan huoletonta harrastehevosen elämää viettänyt eläin voi olla näin loputtoman vaivainen jatkuvalla syötöllä? Ja samalla sätin itseäni, kun hengitysteiden takia valitsin kyseisen pihattopaikan ja sen osalta meneekin hyvin, mutta sain sitten aiheutettua hevoselleni jalkavaivoja...

Niin tai näin, aina väärin päin!

kuva: Anne Porevirta

Nyt olenkin taas viettänyt googlen äärellä pitkät tovit etsien pihattoa tai ulkokarsinapaikkaa monivaivaiselle hevosystävälleni. Etelässä ei edelleenkään ole liikaa tarjontaa, tai tallit ovat niitä pieniä ja sieviä, joilta ei nettisivuja löydy. Ei siis ole helppoa, ja kun hyvä talli löytyy, ei siellä ole tilaa tällä hetkellä.

Loppukuu päästään onneksi liikkumaan pellolla, joten voidaan luojan lykky tehdä muutakin kuin kävellä. Sitten vaan toivotaan parasta ja pelätään pahinta. Ellen hukuta itseäni vessanpönttöön.