Firsts

HÄN ON TÄÄLLÄ!

Oman kultumussakan saapumisen kunniaksi saapui myös varsinainen takatalvi. Räntää ja lopulta ihan oikeaa lunta tuvan täydeltä, joka nyt pilasi suunnittelemani kuvaussessiot, mutta enpä malta olla näin ankeiden kännykkäkuvien saattelemana olla hehkuttamatta!

Minun oma hevoseni. Voi juma!

Hän on siis musta latvian sporthorse ruuna Firsts, eli Firre, Fifi, Fips. Uljas musta on syntynyt vuonna 1998 Latviassa, taitaa heA asiat ja hyppääkin metriä, josko tulevaisuudessa itse moiselle tasolle pääsen.

Hän on varsin hyvätapainen herrasmies, tasainen ja luotettava. Aikaisemman omistajansa kanssa hän onkin tehnyt jotakuin kaikkea, joten odotan innolla pääseväni itsekin kokeilemaan naruriimulla/kaulanarulla ratsastelua pellolla!

Tästä alkaa epäilemättä hieno taival, eikä muuten ole riemulla rajaa! <3

Vuoroin vieraissa & ratsastusharrastuksen dilemma

Viime aikoina olen mennyt jokusen kerran muillakin hevosilla kuin Zetalla. Meinasin jo kirjoittaa "väärillä" hevosilla, koska siltä se on melkein tuntunut. Miten hukassa sitä voikaan olla vieraan hevosen kanssa, aivan uskomatonta!

Uusi käyttöjärjestelmä, kauniina ilmaisuna. Kun rytmi löytyy jossain vaiheessa niin punainen lanka alkaa pilkottaa, vaikka alkuun onkin hankalaa.
Mä-en-osaa-mitään-tunne, kun palat eivät yrityksestä huolimatta loksahda kohdalleen ja hommasta ei yksinkertaisesti tule mitään. Molemmat on koettu.

Pari kuukautta takaperin ratsastin Ponikoulun mustanpuhuvan söpöläistamman Riinan. Heti alussa nauratti, kun käynti oli kuin ankan taaperrusta, vaappuvaa liikettä, siinä missä olen tottunut Zetan kapeaan tepsutteluun. Ravissa sain hakea omaa asentoani tovin, kun liike olikin iso (yllättävää joo, kun hevosella on kokoa) ja laukassa istuminen vaatikin jo töitä. Kokemus oli opettavainen, mutta koin itseni melko onnettomaksi räpeltäjäksi.

Kaunis Riina.

 Viime viikolla en päässyt kengättömänä jalkojaan varovan Zetan kyytiin ollenkaan, mutta testasinpa sitten Ponikoulun uusimman tulokkaan, Kukan. Hidas, rauhallinen tamma oli melkoisen hauska tapaus. Askeleet olivat hirmu kivat istua, meninpä jopa ilman jalustimia. Toisaalta sain taas keskittyä ihan eri asioihin kuin yleensä. Opettavaista, taas kerran.

Kukka aka Kukka-Maaria

Eräs kerta Mia Kainulaisen valmennustunnille hevosekseni valikoitui Risto. Tällä ruunalla olen ratsastanut kertaalleen, vuosi takaperin, kisoissa, ja vielä hyväksytyn tuloksen HeB-luokasta. Olen siis todistetusti istunut siellä kyydissä harjoitusravissa monta minuuttia.
Nyt en saanut istuttua edes keventäessä, vielä kun Ripatsu oli melkoisen menopäällä, juoksi alta pois ja jäin onnettomana roikkumaan suuhun kiinni. Yrittäessäni saada tempoa haltuun ja tahtia olemassaolevaksi en ehtinyt keskittyä omaan kroppaani, en ollut hiljainen ja jäntevä, ja hevonen juoksi juoksemistaan.

Lopputulemana jätin leikin kesken. Ensimmäistä kertaa eläessäni jätin ratsastustunnin ihan suosiolla kesken. Oma olo oli tukala ja epäonnistunut, mutta vielä enemmän ahdisti se, että kiusasin hevosta. En halunnut kiskoa hevosparkaa suusta ja olla äkäinen, epäreilu ratsastaja, joka itseensä turhautuneena turhautuu hevoseen.

Hippo Memorial 2013 Ristolla.

Tässä kohtaa päästään ratsastusharrastuksen dilemmaan: Ratsastaja käyttää hevosta, käskee, komentelee, joskus pakottaa. Osaamaton ratsastaja rasittaa hevosta enemmän, mutta tekemättä ei voi oppia. Joskus jätän asioita mielelläni tekemättä, jos koen, etten osaa (ainakaan riittävän hyvin) ja tilanteesta tulee siten hevoselle ankea. Mutta miten voisin oppia paremmaksi tai koskaan osata, ellen kokeile ja harjoittele?

Tätä kysymystä puin aikoinaan myös Kikka Suomion tunnilla, kun piipitin, etten osaa jotain.
Palaute oli raakaa: Joko kokeilet, harjoittelet ja toistat hevosen kustannuksella ja opit paremmaksi. Tai vaihtoehtoisesti harrastelet vaatimattomasti, teettämättä itselle tai hevoselle pahemmin töitä. Niin.

Tullakseen hyväksi ratsastajaksi, joka ei häiritse, rasita tai kuluta hevosta turhaan, täytyy häiritä, rasittaa ja kuluttaa montaa hevosta. Täytyy tehdä virheitä ja toistoja.

Ratsastuskoulutunneilla käyminen kannattaa. Opettajan silmän alla ei voi koheltaa itsekseen, hevosista valitaan sopivimmat ja tehtävät ovat sopivia. Vaihtelevat hevoset opettavat.
Nyt kun olen jämähtänyt yhden hevosen tiimiin, olen ymmärtänyt tämän arvokkuuden. Onneksi välillä pääsee vaihtelemaan ja opetustakin on tarjolla. Omassa ajatusmaailmassa lienee tällä hetkellä se suurin työmaa. Ja se on suuri se.

Tulossa...

Tämän kuun loppua odotetaan kuin kuuta nousevaa. Silloin saapuu nimittäin hän:

Ensihevosen hankintani ei mennyt millään muotoa nappiin, mutta pienen lannistuksen jälkeen oli aika lähteä uudestaan metsästämään sitä omaa mussukkaa. Ja Pohjanmaaltahan semmoinen löytyi.

Firre, Fifi, Fips (tai kuten näette, Black Beauty) haetaan kuun lopussa kotio ja sitten saatte kuulla hänestä tolkuttomasti lisää. Jee!

Kenttä on sula!

Tämä iloinen yllätys odotti jo maanantaina ja sai kaiken sen mielipuoliselta tuntuneen loskan kolaamisen tuntumaan sen arvoiselta. Aurinko paistoi ja iltaan mennessä kenttä oli kaiken kukkuraksi vielä kuiva!

Aurinkoisen, kauniin päivän kunniaksi päästin Zetan nakuna kirmaamaan kentälle nauttimaan kunnon d-vitamiiniannoksen ja mahdollisen mutakylvyn.

Mutakylpyä herra hienohelma ei ottanut, mutta kirmaus kyllä luonnistui. Ihan niin taitavasti, että kenkä jätettiin kentälle.

Nyt ollaan kahta kenkää vaille ja vähän popot hellänä. Ratsastamassa en ole pariin päivään käynyt lainkaan, mutta tallihommia on tullut tehtyä senkin edestä. Mister Z saanee alkavalla viikolla HOKITTOMAT monot alle, niin kyllä taas kelpaa. Tarhasuojatkin voidaan nakata kesälomalle siinä kohtaa, jee!

Humputellen

Kevät lähestyy kaikessa harmaudessaan kovaa vauhtia. Niin on kentän hyvä lumipeite huvennut kirjaimellisesti menneen talven lumiksi. Ja taas liukastellaan.

Vettä, räntää, harmautta - ja kovin pirteä hevoseläin. Kyllä tässä hieman tulee maneesia ikävä. Ja kesää!

Tulevana viikonloppuna pitäisi avata kisakausi, siitä seuraavana viikonloppuna olisi heti toinen rupeama tiedossa. Ja meidän treenit näyttää aika olemattomilta.

Eilen köröteltiin hieman ilman satulaa. Lits-läts ja körökörö, vähän taivuttelua ja sipsuttavia ravipätkiä. Vaikka kentän pohja onkin ollut nyt loskaisen pehmeä ja hokit nappaavat tähän ihan hyvin kiinni, minua jännittää.

Yhtenä iltana kolattiin loskaa ja vettä kentältä. Hullun hommaa, mutta kyllä sieltä alkaa hiekkaläiskät jo pilkottaa! Kohta ehkä uskaltaa ihan kunnolla ratsastaa, ja mennä kaarteissakin laukkaa, eikä varovaisia suoria pikkupätkiä.

Nyt vaan odotellaan aurinkoisia päiviä, vauhdikasta sulamista ja parempia treenejä. Ensimmäisistä kisoista en kehtaa odottaa mitään, katsotaan miten ylipäänsä selvitään vieraassa paikassa tauon jälkeen. Toivottavasti saadaan edes kerran kokeiltua koko rata läpi ennen lauantaita!

Voisi olla ihan ajankohtaista vähän löysätä nutturaa, ollaan Zetan kanssa pärjätty viime ajat oikein mainiosti kaikesta huolimatta. Liikunnan vajavaisuus ei ole saanut höyrykattilan kantta posahtamaan, mitään hyppy-pomppu-sinkoiluita ei ole ollut moneen viikkoon ja onhan tuolloinen rento humputtelu ollut sekin ihan hauskaa.

Rentouden kautta!

Oodi valmentajalle

Kukaan tuskin pärjää hevosmaailmassa ilman ulkopuolista apua, tarkkaa silmäparia ja elävää infopistettä, joka tarjoaa ratkaisuja ja ideoita kaikenmoisiin pulmiin.

"Sä et voi vaan istua siellä ja rukoilla, että onnistuu."

Itse ratsastajan enimmäkseen itsekseni, joka on valitettavan nähtävissä menostani. Sitä onnellisemmaksi minut tekeekin hyvin sujunut valmennus. Viimeiset puoli vuotta olen käynyt melko säännöllisesti kerta viikkoon Mia Kainulaisen kouluvalmennuksissa Ponikoululla.

"Haastakaa itsenne."

Mia on kultaakin arvokkaampi, superkannustava ja taitava. Koen saaneeni häneltä ihan mielettömän paljon apua istuntaani ja ehkä vielä enemmän päänsisäiseen toimintaan. Usein jään jumiin nimenomaan siihen ajatukseen, etten osaa jotain, jonka takia sitä ei kannata edes kokeilla. Ja tämä osaamattomuuden tunne on aika valtava este kehitykselle. Miten jotain uutta voisi muka oppia, jollei sitä koskaan tee? Miten pääsee eteenpäin, ellei harjoittele, yritä, epäonnistu ja opi siitä, kunnes lopulta onnistuu? Ei mitenkään.

Hyvän opettajan avulla uskaltautuu pois  sieltä omalta mukavuusalueelta, saa uskoa omaan osaamiseen ja lakkaa jännittämästä turhia. Kun opettaja käskee, niin sitten tehdään. Ja kas kummaa, se saattaakin onnistua varsin hienosti! Hyvä opettaja ei nimittäin teetä sellaista tehtävää, joka on ratsukolle mahdoton.

"Mikä on pahinta mitä voi tapahtua? Se menee pieleen. So what, sitten kokeilette uudestaan."

Mian tarkka silmä on löytänyt useita epäkohtia ratsastuksestani. Ne eivät ole olleet uutisia minulle. Mutta se, miten näitä on lähdetty korjaamaan onkin ollut silmiäavaavaa. Jos opettaja vaan kommentoi mikä on pielessä, sillä ei pääse kovin pitkälle. Miten tehdä kyseinen asia toisin tai paremmin, siinä on avain menestykseen.

"Sä et tarvitse kantapäätä mihinkään. Ratsastat lantiolla."

Ihaninta on ollut kuitekin se, että Mia on niin helposti lähestyttävä, että jos jokin asia vaivaa, sen voi ottaa puheeksi ja sitä sitten myös viilataan. Viimeksi eilen jäin miettimään mitä teen väärin, kun Zeta siirtymisissä nakkelee päätään niin voimakkaasti. Ulospäin tuo ei kuulemma näyttänyt niin pahalta, kuin miltä se selkään tuntui, joten tästä otettiin videopätkä. Ihan pyytämättä.

Koska Zeta on minusta huolimatta vähän epävakaa kädelle, yritimme liioitella asetusta, jolla sen ehkä saisi pysymään tuntumalla siirtymisissäkin. Homma lähtikin siitä kivasti rullaamaan.

Itse saatan olla joskus liiankin kriittinen itseäni kohtaan. Jos hevonen on vino, en ota asiaa sellaisenaan, vaan paheksun itseäni, kun en vaan ole riittävän hyvä suoristamaan hevosta. Jos hevonen pakoilee tuntumaa, uskon sen johtuvan yksinomaan omasta, epävakaasta kädestäni. Mutta ainahan syy ei ole pelkästään ratsastajassa. Asioita korjataan samalla tavalla oli syy sitten missä tahansa, mutta lannistumaan ei tarvitse mennä, voi sitä "vikaa" olla joskus siellä satulan allakin.

Oppia ikä kaikki, mutta hyvässä opetuksessa tämä tapahtuu nopeammin, paremmin ja hyvillä mielin!

Edistysaskelia

Vellottuani pari päivää totaalisen surkuttelun aallokossa, lienee aika ottaa itseään niskasta kiinni ja piristyä vähän. Vaikka olen kieltäytynyt kaksi päivää lähtemästä tallille, koska hevoset ovat typerä harrastus, on siellä edelleen Zeta, joka odottelee minua lässyttämään ja tarjoilemaan namia.

Ja onhan meillä mennyt viime aikoina aina vaan paremmin!

Olen hiljalleen päässyt siihen pisteeseen, että saan Zetan ratsastettua pyöreäksi ja rennoksi joka ratsastuksella. Vaikka kyseessä olisikin viimeiset viisitoista minuuttia, sekin on jo enemmän, kuin täysi ratsastuskerta pää pystyssä teputtaen, sinkoillen ja säpsyen.

Parhaimmillaan huomaan hevosen rentoutuvan heti alkuverkassa, jolloin hommat lähtevät rullaamaan hyvin heti alkuunsa. Onhan ratsastus kuitenkin enimmäkseen mentaalilaji, oma asenne ja mielentila on se avain onnistumiseen. Vaikka hevonen ei olisikaan hyvä, pitäisi sitä kuitenkin ratsastaa hyvin ja yrittää saada purettua se "huonous" mitä se milloinkin on.

Se mistä on tullut meidän uusin kehityskohta on Zetan takajalat. Ukko kun jää mieluusti töpsöttämään pienellä askeleella pohkeen taakse, ja luistaa siinä töistä tyystin. Ja huonosti keskittyvä kuski tyytyy tähän onnellisena, kun hevonen ei kiihdyttele eikä juokse alta. Noh, yhtä huonoja vaihtoehtoja molemmat.

Näitä uusimpia ratsastuskuviani katsellessa olin lievästi järkyttynyt itsestäni, mutta ilahtuin silti Zetan takajaloista. Toki työntöä takaa saisi olla lisää ja liike voisi olla aktiivisempaa yleisestikin, mutta on tässä jo parannusta nähtävissä.

Tosin en voi usko miten kehtaan nojata noinkin voimakkaasti eteen ja kuvitella silti istuvani suorassa. Hyi minä! Lisäksi käsien kantaminen voisi olla aika kova sana, eikö? Tämän tosin tunnistan siellä hevosen selässäkin, ja jopa korjailen käsiä monesti ratsastuksen aikana. Kai ne kädet sieltä jossain vaiheessa löytävät paikkansa, kun kyynärpääkin on hiljalleen alkanut pysyä taaempana.

Jiiiihaaa!

Jalkani asentoa en viitsi nyt edes tarkemmin kommentoida, koska se nyt vaan ei voi olla hyvä, jos lantio on mutkalla ja selkä notkolla. Notkoselkäni on asia, jolle valmennuksissa ollaan saatu tehtyä paljon ja ihan yhtälailla yksin ratsastaessa saan sen kyllä pyöristettyä paremmaksi, mutta oi ja voi, kun sitä näköjään lösähtää aina vaan... Tämäkin on onneksi tiedostamieni asioiden listalla, joten kehitystä voi toivoa puolen vuoden sisään.
Tosin olen toiveikas, että mun saan selän pyöreäksi, saan samalla lantion eteen ja sitä mukaan jalan alas. Ja eiköhän sitten ala näyttää jo luontevammalta tuo istuminen.

Näillä mennään, ja täytyy olla tyytyväinen jo tapahtuneisiin muutoksiin.

Unelmat todeksi - ja sirpaleiksi

Jokaisen heppatytön unelma lienee se ikioma hevonen. Ja minä päätin, että jos joskus aion sen toteuttaa, sen on oltava nyt.

Selasin ilmoituksia, soittelin ja viestittelin, ja lähdin koeratsastamaan. Hevosia tuli katseltua jos jonkinmoisia, kunnes suoritin pienen Suomi-turneen, Pohjanmaan kautta Keski-Suomeen. Ja sieltä löytyi Floyd.

Minä ihastuin vanhempaan hollantilaiseen herrasmiesruunaan, jolla olisi ikää ja kokemusta, mutta myös aikaa opettaa minulle hyvän ratsastuksen saloja. Ja niinpä Flopsis saapui Siuntioon.

 Pojan saatua levätä ensimmäisen yönsä pistin tallinomistajan ratsastamaan, jotta hänkin tietäisi mikä kopukka talliin on saapunut. Kauaa ei ehditty kenttää kiertää, kun Terhi totesi hevosen olevan epäpuhtaan tuntuinen. Liike ei ollut räikeän ontuvaa, mutta kierroksen vaihtuessa epäsymmetrisyys kyllä oli kyllä huomattavissa. Voi p*ska...

Tarkkailtiin, mietittiin, tutkiskeltiin... Mutta varmuuttahan ei ilman eläinlääkäriä saada, joten Flopsi pääsi eilen Vermoon katselemaan ravureita ja nauttimaan hieman rauhoittavaa. Ja saamaan surullisen tuomion, ettei hänestä tule minun hevostani.

Menemättä sen tarkemmin löydösten yksityiskohtiin voin sanoa, että aktiiviseen käyttöön hänestä ei ole. Joten Floyd lähtee tällä viikolla takaisin ja unelmani hevosenomistajuudesta oli siinä.

Olo on niin pettynyt ja surullinen. Talvikarvainen nalle-hevonen olisi ollut kesän tullen maailman kaunein, parempaan lihakseen ratsastettu ja pyöreyteen syötetty, kiiltävä liitokavio, jolla oltaisiin haettu takuuvarma ruusuke jostain He C-luokasta pikkutyttöjen nenän edestä. Se siitä.

Jos voisi edes sanoa, että "it was fun while it lasted"... Mutta viimeinen viikko on ollut vastenmielinen, epätietoisuutta ja surua täynnä. Hankin hevosen, jolla en päässyt edes kertaakaan ratsastamaan. Hevosen, jota olen yrittänyt parhaani mukaan hoitaa, mutta olla kiintymättä siihen liikaa. Hevosen, joka lähtee pois, tehtyään minut päivän ajaksi maailman onnellisimmaksi.

Onneaan koetellen...

Olin perjantaina väsynyt ja tepsutellessani tallin käytävällä minut valtasi tuska, etten jaksa vaihtaa töppökenkiäni kunnon ratsastusjalkineisiin. Mitä tekee laiska ihminen tässä kohtaa?
No, voisi juoksuttaa. Oikein laiskana irtojuoksuttaa. Mutta kun Zetalla oli jo eilen vapaa ja itse en ollut pojan selässä käynyt pariin päivään, niin pitihän sinne selkään kiivetä. Mutta ne kengät...

Ainahan voi mennä ilman satulaa! Niin, Zetallakin, jos välttämättä haluaa teloa itsensä, ajattelin.
Kerran kesällä kysyin omistajaltaan Terhiltä, että mitenkäs Zeta suhtautuu satulattomuuteen. Suositus oli, että ei, herra kun jännittää muutenkin niin kovasti ja tekee niitä säpsyjään, että hauskaa se ei ainakaan olisi, vaikka hengissä selvittäisiin.

Mutta päätin kuitenkin koetella onneani, kentällä oli kuitenkin aika pehmoinen lumipatja, että pehmeähkö pudotus oli tiedossa. Viritin satulahuovan loimivyöllä liukuesteeksi ja suuntasin kentälle.
Ja voihan jehna!

Zeta oli ehkä kierroksen verran vähän hämillään, että mitäköhän tämä nyt on olevinaan. Sitten mentiin kuin vanhat tekijät. Itse hain vähän tasapainoani, kohta uskalsin väistättää ja tehdä hienovaraisesti avoja. Oli upea tuntea hevosen liike siinä persuksien alla selkeästi, vastaus omiin apuihin välittömästi. Ja Zeta rentoutui, ja tehtiin mahdollisesti kaunein raviympyrä koskaan, tasaisessa tahdissa ja hyvällä tiellä, itse pystyssä ja keskellä hevosta istuen.

Sydän oli pakahtua! Ihana Zeta, rohkea minä! Hyvä me!
Muutama kuukausi takaperin tästä ei olisi tullut mitään, nyt hevonen ravasi rentona ja pyöreänä. Me oltiin ratsukko, yhdessä, iloisesti, kivasti.

Näiden fiilisten takia tätä tehdään!

Onneksi oli suojat...

Harmi uudehkoista tarhasuojista, mutta ainakin ovat täyttäneet tehtävänsä kunnialla.