Firre tosiaan haettiin kotiin maaliskuun lopussa Pohjanmaalta. Matka trailerin kanssa kesti niiin paljon pidempään kuin oma matkani koeratsastukseen, että oltiin aikataulusta ihan jäljessä. Kotiin päin vielä samanmoinen rykäisy ja perille päästiin kolmelta yöllä!
Kaksi viikkoa saapumisen jälkeen Firre alkoi yskiä. Tilannetta seurattiin, hevosen kuivaheinät kasteltiin, tallissa ei lakaistu hevosten ollessa sisällä, mutta matka kävi klinkalle. Ventipulmin, antibiootit ja saikkua. Selvittiin vähemmällä yskällä lyhyt hetki, kunnes suunnattiin uudestaan klinikalle. Tähystyksessä hevosen keuhkot olivat siistit, ja saimme avaavan lääkkeen sekä kortisonin inhaloitavassa muodossa. Sittenpä vietettiin kuukausi rampaten laitumelle aamuin illoin vauvojen inhalaattorin kanssa kiusaamaan Firreä.
Lopulta päädyimme etsimään pihattoa ja heinäkuun alussa muutettiin. Issikkatallilla oli ihanan rento meininki, viihdyttiin molemmat hyvin. Firre tosin keksi ottaa jonkun potkun koipeensa ja vietettiin saikkupäiviä. Vähän myöhemmin hän ilmeisesti liukastui ja reväytti jalkansa ja taas saikutettiin.
Kesällä todettiin myös satula epäsopivaksi ja löysin meille kivan uuden koulupenkin. Kahden viikon jälkeen meillä kävi fyssari, joka totesi hevosen selän olevan melko kipeä ja määräsi parin viikon ratsastuskiellon ja sähköhoitoa. Satulan tsekkaus osoitti, että runko oli mitä ilmeisemmin poikki: eipä ihme, että selkä oli kärsinyt!
Siinähän taas oltiin. Kesäisten saikkujen välissä treenattiin monipuolisesti, hypättiin, maastoiltiin ja kiipeiltiin hiekkakuopilla ja käytiin Anne Porevirran istuntatunneilla, joilta sain omaan tekemiseeni ihan uutta ulottuvuutta.
Hevosen eteenpäinpyrkimys hiipui hiljalleen ja rokotuksen ja raspauksen yhteydessä eläinlääkäri totesi etujalkojen alavuohisten reagoivan aika rajusti. Syyksi oli helppo todeta issikkatallin kivituhkapohjat, jotka olivat Pappahevoselle liian kovat. Ei siinä kun uutta tallia etsimään.
Uusi pihattotalli löytyi, mutta onnea kesti vain muutaman viikon, kun syksyn sateet saivat hiekkakentän näyttämään todelliset kasvonsa. Kenttä ei ollut hyvä. Samalla oltiin myös siirrytty paremman puutteessa takaisin edelliseen satulaan, joka ei ollut nyt sen parempi. Uutta satulaa etsittin hierojan avulla ja löydettiikin sellainen.
Loppusyksystä teimme paluun Ponikoululle. Ehdittiin nauttia lyhyt hetki, kun talvi alkoi tehdä tuloaan ja kenttä jäätyi. Taas hissuteltiin ja käveltiin, kun rasittuneita etujalkoja ei voinut riskeerata kovalla pohjalla. Samalla alettiin epäillä uudenkin satulan sopivuutta. Ja itse koin täydellistä motivaation loppumista koko ratsastusta kohtaan, kun homma ei oikein rullannut.
Talvi toi lumet ja päästiin taas kunnolla liikkeelle. Satula meni taas vaihtoon. Hevonen pudotti kenkiä. Taas tuli turhia kävelypäiviä. Satulaa vaihdettiin kertaalleen, kunnes Hipposportin Atte kävi vierailulla ja löytyi taas yhtä pykälää parempi satula.
Rähmivä silmä paljastui tukkeutuneeksi kyynelkanavaksi maaliskuun alussa, joka ei sentään tuonut liikutuskieltoa. Eläinlääkäri myös totesi, että etujalat eivät reagoi, eli voidaan nyt olettaa, ettei hevoseen satu.
Vuoden saldo on liikaa sairaslomaa, liikaa surua ja huolta. Vielä alkuvuodesta olin laskenut, että saikkua meillä oli enemmän kuin käyttöpäiviä. Nyt en halua enää laskea. Katsotaan eteenpäin. Kevät tulee siitepölyineen, vaikea kausi on odotettavissa, mutta sitä toivottavasti seuraa taas paremmat ajat.
