Kamala kevät

Nyt voidaan virallisesti todeta kevään saapuneen. Ei siksi, että motarilla on kesänopeudet, eikä siksi, että päivällä auringossa lämpötila kipuaa helposti yli kymmeneen asteeseen. Kevään merkki on riesaksemme saapunut siitepöly ja siihen välittömästi reagoiva hevonen.

Vaikka uskonkin Firren olevan kaikkiaan pölyherkkä, ihan siis puhkuritapaus, on käynyt aika selväksi, että sillä on tämän lisäksi varsin ärhäkkä siitepölyallergia. Aikataulu on jotakuin sama kuin viime vuonna yskän ilmetessä. Olosuhteet eivät ole nyt viikossa muuttuneet miksikään. Vaihtoehdoksi jää vain ilmassa leijailevat näkymättömät perkuleet.

Kurakaaleppin kevätlook

Viime vuoden perusteella ollaan kuitenkin varauduttu etukäteen ja Ventipulmin odotti tätä viikkoa jo kaapissa. Lisäksi Firrelle oli tilattu Makanalta jo eukalyptusta, josta tein mintun kanssa sekoituksen päivittäiseen käyttöön.

Viikon lopulla alkoi pieni köhä, joka oli viikonloppuna jo sitä samaa sydäntäraastavaa yskää. Tippa linssissä koitin hölkkäyttää hevosta. pitäen ohjan aika pitkänä ja ottaen paljon käyntipätkiä väliin, että saataisiin edes jotain tehtyä. Liikkua sen kuitenkin pitää, jotta lima liikkuu, mutta ei sitä eläintä voi juoksuttaa tukehtumiseen asti. Sieluun sattuu kuunnella ja tuntea ne köhähdykset.

Näillä nyt sitten mennään taas. Kokeillaan mitä Ventipulmin saa aikaan. Sen loputtua voisi syöttää pari pakettia Heinixiä, ihan kokeilumielessä, kun niin moni allergiahevonen on kuulemma saanut tuosta apua. Sitten taas katsotaan, että mitä tehdään. Kovin mielellään en inhaloitavaa kortisonia enää antaisi. Kortisoniin en ylipäänsä haluaisi turvautua, eikä tuo inhaloitavan lääkkeen antaminen ollut mitän hupia viime vuonna.

On sitä kyllä annettu meille taakka kannettavaksi. Harjoituskisoja olisi tiedossa ja katselinpa Kipasta ihan oikeitakin skaboja, mutta turha sitä on lähteä yskivällä hevosella kompuroimaan minnekään. Katsotaan mitä kevät vielä tuo tullessaan.

Säikähdyksellä selvittiin

Sunnuntain jälkeen ramppasin tallilla pari päivää aamuin illoin kylmäämässä ja arnikoimassa Firren koipea. Tiistaihin mennessä käynti oli jo normaalia, mutta kun liinan päässä katsoin hevosen liikettä myös ravissa, oli se kuitenkin epäpuhdas. Keskiviikkona näytti jo paremmalta.

Torstaina kipusin taas kyytiin ja kokeilin selästä käsin miltä liike tuntuu. Huojennus oli valtava, kun hevonen liikkui ratsastajankin kanssa taas puhtaasti. Selvittiin siis todellakin pelkällä säikähdyksellä ja lihastärskyllä.

Pappaa kävelypäivät eivät haitanneet, pääsihän hän keskittymään olennaiseen.

Pappamobiili seistä törötti sairastarhassa ja kävi kanssani lyhyillä kävelyillä 4 päivää. Hänen keuhkonsa kiittävät. Terveelle hevoselle parin päivän seisominen nyt ei tuntuisi missään, mutta keuhkovammaisen kohdalla se liikkuminen on niin tärkeää. Eilen ja tänään liikkellelähtö onkin ollut varsin köhäisää, muttei sentään jatkunut koko liikutuksen ajan.

Toiveikkaana mennään siis tälläkin saralla. Jos hengityselimistön tilanne olisi nyt sen verran tasapainossa, että lyhyt liikuntatauko ei romuttaisi koko hommaa taas alkutekijöihinsä. Ja samalla toivon, että uusia huonon tuurin haavereita ei tulisi ihan heti uudestaan. Palauttaessani hevosen pihattoon jäin crazy horseladyn lailla sivustalle istuskelemaan ja tarkkailemaan tilannetta. Ihan kuin yksi akka siinä voisi mitään tehdä, jos hevoset keskenään nahistelevat ja jotain sattuu...

Pappa ja junioriystävänsä Ripa.

Mutta ehkä tämä nyt tästä. Toivossa on tunnetusti hyvä elää.

Firbula taitaa tosin olla aika toivoton? :D

Huolia, murheita, harmeja

Sain kun sainkin koko eläintarhani hoidot järjestymään ja pääsin pariksi päiväksi hevoseni synnynmaille Latviaan. Kovista yrityksistä huolimatta matkakumppani ei innostunut ajatuksesta lähteä paikalliselle tallille katselemaan hevosia sillä silmällä, joten reissu jäi ihan kaupunkilomaksi. Hyvä näinkin, en valita.

Innostuin etenkin kuvan koiran takia.

Pääsin ehjänä kotiin ja intoa puhkuen tallille, saadakseni kuulla, että hevoseni oli ollut oikea sika. Firre oli kuulemma kieltäytynyt tulemasta laitumelta talliin! Antoi kyllä kiinni, eikä keksinyt mitään temppuja, mutta seisoi pellonreunassa paikoillaan suolapatsaan lailla, eikä liikkunut eteen millään.
Vaivoja hänellä ei sentään ollut ja liike oli puhdasta, eli kyse oli tosiaan ihan vaan possutempusta.

Tavallaan en laisinkaan ihmettele, viimeiset kolme viikkoa hevonen on haettu laitumelta talliin lääkittäväksi. Ei ole kivaa se, eikä varmaan hirmusti huvita. Ja kuinkas ollakaan, kun narun päässä on joku pehmompi kuin mamma, Firre näki tilaisuutensa tulleen ehdottaa, että jos kuitenkaan ei.
Mielenkiinnolla lähdin itse hakemaan lehmääni laitumelta ja tuttuun hitaseen tapaansa se löntysti perässä talliin. Sentään omalle ihmiselleen ei kehdannut olla hävytön :D

Firrellä on tosiaan vielä viikon verran lääkitys päällä, niinpä järkytykseni oli melko suuri, kun hevoen alkoi yskiä ratsastaessa heti raviin siirryttyä. Köhä ei ollut vaan alkuverryttelyn aikaista, vaan jatkui yksittäisinä köhäyksinä ratsastuksen läpi. Ahdistus hiipi rinnan alle, että tässäkö sitä nyt ollaan, lääkkeistä huolimatta...

Seuraavana päivänä köhiminen oli jo maltillisempaa, etten oikeasti osaa sanoa mistä nyt kiikastaa. Papan hengitysyrtti-lisäravinne on ollut jokusen päivän loppu, lieneekö sillä sitten oikeasti noin selkeä vaikutus. Kuitenkin yskä oli tipotiessään muutamaa päivää aikaisemmin, kun viimoiset kerrat ennen reissuani ratsastin.

Ehdin siis hetkellisesti jo vajota epätoivoon, henkisesti jo kuoppaamaan tuon hevosen. Itku kurkussa ja mieli maassa, että tätäkö tämä nyt on. Hevonen on kuitenkin ollut minulla vasta neljä kuukautta, eikä ilon hetkiä ole liikaa mahtunut joukkoon. Toisaalta Fifi on ollut todella pirteä ja hyväntuulinen, hengitys ei ole ollut poikkeavaa ja liikkuessa on löytynyt intoa reilusti. Ei sillä ainakaan ole paha olla, jos nyt osaan omaan arviooni luottaa.

Epätietoisuudessa siis jatketaan, päivä kerrallaan, pihattoon muuton lähestyessä. Voihan kyseessä olla se eläinlääkärin ehdottelema allergiapohjainen puhkuri, jota siis siitepölyt kannustavat, ja joka rauhoittuu syksyllä. Tiedä sitten. Murhetta ja päänvaivaa tässä tosiaan riittää, mutta niin kauan, kun hevonen tuntuu voivan hyvin köhästään huolimatta, täytyy jaksaa yrittää.

Terkkuja klinikalta

Keskiviikkona oli tuo pelätty klinikka-aika ja puhkurituomio sieltä rapsahti.

Valmiina lähtöön. Firre ei arvostanut.

Hyvää tässä keikassa oli se, että hengitysäänet olivat normaalit ja hyvät, veriarvoissa ei mitään poikkeavaa, eikä tähystyksessä näkynyt mitään erikoista, keuhkot siistit ja limattomat. Tosin tämä tekee yskimisestä entistä surullisempaa, kun siellä hengitysteissä ei näennäisesti ole mitään mikä yskittäisi.

Niinpä pappamobiili saa nyt viettää kaksi viikkoa laidunlomaa, jonka jälkeen palataan hiljalleen liikeelle. Lääkekuuri kestää kepeät neljä viikkoa, ja astmapiippu laulaa ihan aamuin illoin.

Avaava lääke saattaa jäädä käyttöön tämänkin jälkeen, kortisonilla pyritään saamaan tuo reaktio hengitysteissä nollattua, jotta tilanne voi rauhoittua.

Huumeet alkaa vaikuttaa, rento olotila.

Nyt siis toivotaan parasta ja pelätään pahinta. Sen päätöksen jo tein, että jos lääkkeiden sivuvaikutukset menevät pahaksi, eli jos Fifille paukahtaa ärhäkkä kaviokuume, hän lähtee vihreimmille laitumille samantien. Sitä kiputilaa, jossa Emppu hevosen näin kärvistelevän, en halua hänen kärsivän, enkä kokea itsekään uudestaan.

Onhan tässä itketty ja kiroiltu, mutta pitää nyt katsoa miten tilanne kehittyy ja mitä sitten tehdään. Ärsyttää suunnattomasti mennä tallille, hilata hevonen laitumelta ja kiusata sitä astmapumpulla, ja sitten vaan palauttaa se takaisin peltoon. Missä on se minun harrastamiseni?
Ajan 30km suuntaansa ainakin kerran päivässä bensaa poltellen, suihkiakseni pirun kalliita lääkkeitä hevosen nokkaan, ilman mitään takuita, että tästä koko touhusta on mitään apua.

Onni onnettomuudessa, löydettiin apteekista pienten lasten piippu, johon molemmat lääkket sopii.

Toisaalta teen kaikkeni, mielelläni, jotta tuo ihana papparainen saataisiin taas käyttökuntoon. Jos hänestä nyt ei kisatykkiä tule, niin ei sitten, kunhan olisi liikutettavissa ja voisi hyvin. Vaikka oirelevakin puhkurihevonen voisi elää pihan perällä ihan kelvollista elämää, koskaan hengästymättä ja siten ihan tyytyväisenä, ei se ole meille kuitenkaan vaihtoehto. Itse ajattelen, että jos hevonen on niin vaivainen, että se ei pysty normaalisti, tai edes jotenkin kevyesti liikkumaan, se pitää päästää pois.

Naurettavan kaunis kaakki.
Ps. Onko hän mielestänne kovin lihava?

Otettakoon loppuun vielä huumoriosuus. Fifi oli klinikalle päästyään hyvin pettynyt, että hänet on taas raahattu jonnekin vieraaseen paikkaan. Siinä se seistä möllötti, silmät mulkoillen ja korvat mutkalla. Hyvin huolestuneena, hieman sisäänpäin käpertyneenä ja epäluuloisena.
Terhi katseli Firreä aikansa ja totesi, että nyt hän tietää kenestä tuo hevonen muistuttaa: MARTTI ALANEN.

MTV:n sketsisarja Kingin hahmo, Martti, joka mulkoili maailmaa ujosti ja hieman kömpelösti kommentoi lyhyin virkkein menoa. Tässä meille seisoi Fifi Alanen, seitsemäntoista, koputtelee kahdeksaatoista. Tahtoisin pois, maitokaapin taakse piiloon, siellä on viileä olla. Ystäväni Helmi siellä odottaa.

"Fifi Alanen, seitsemäntoista"

Eläinlääkäri piti meitä varmaan vähän kahjoina, kun vedet silmissä puhuttiin "Fifin äänellä" ja nauraa kotkotettiin, kun heppa seisoi jalat supussa, otsatukka marttimaisen suorassa paikoillen jähmettyneenä.

Nutturaa löysemmälle

Pitää muistaa vähän höllätä, muuten ei kohta veri kierrä.

Nyt viikonloppuna olisin ollut Primuksella pari päivää Kikka Suomion haukansilmän alla, jos hommat olisi menneet kuten suunniteltu. Olisin saanut fiilistellä reissaamista oman hepan kanssa, vierasta tallia ja ihastelevia ihmisiä, jotka haluaa jutella minun hepastani ja saanut opetusta, joka on suoruudessaan ja ehdottomuudessaan korvaamatonta.

Mutta kun ei, niin sitten ei. Painelin tiistaina Kainulaisen valmennustunnille, valmiina loistamaan, mutta Firrelle ei iskenyt pelkkä yskä, vaan hinkuyskä. Mistä pirusta se pamahti, en tiedä, mutta lopputulemana päästin pari kyyneltä, kun tuntui niin pahalta kuunnella pojan köhää, kuten tuntea allaan se hengityksen raskaus. Siinä parkuessani piti todeta, että josko jätetään valkut väliin ja varataan aika klinikalle.

Klinikka-aika saatiin vasta keskiviikolle, sitä odotellessa olen hissukseen liikutellut Firreä, tuplannut yrittimömmöt ruokaan ja sunnuntaihin mennessä yskä oli taas hiipunut pariin alkuverkassa tapahtuvaan köhähdykseen. Tiedä ja näe, ei riitä ymmärrys tälle keuhkovammalle. Tosin on ehkä ihan hyvä jos köhä on ohi tähystykseen mennessä, lääkäri ehkä jopa näkee keuhkojen pinnan kun limaa ei ole kaikkialla. Ehkä me jopa saadaan joku diagnoosi?
Eihän se tuomio asiasta sen kauniimpaa sinällään tee, keuhkoissa on ongelma, eikä se nimeämällä paremmaksi muutu, mutta tavallaan olisi ihana kuulla, että peli ei ole täysin menetetty, keuhkorakkulat eivät ole tuusan nuuskana, tilanne ei olisi satavarma-pitkälle edennyt-paha-puhkuri.

Sattuipa niinkin, että sunnuntain aurinkoinen päiväratsastus päättyi parin huikean suuren esteen ylittämiseen, kuolaimetta, koulusatulalla... Huristeltiin omiamme, kun toiselle ponille pistettiin pari pikkuestettä kentälle ja johan tämä tätiratsastaja innostui, että pitäiskö uskaltaa. Tytöt kentän laidalla kannustivat kovasti, että antaa mennä vaan ja johan mentiin.

Tuossahan ei nyt ole taas mitään ihmeellistä, ja pikkutyttöjäkin naurattaa, mutta minulle kun jäi niin paha maku suuhun viimekertaisesta hyppäämisestä, joka oli pelottavaa ja tuskaisaa ja vaikeaa, niin tämä oli taas hauskaa ja hyväntuulista. Olin meistä molemmista aika ylpeä, ja tulin niin hyvälle tuulelle kun katselin tyttöjen ottamia videopätkiä, missä itse kehun hevosta kovaan ääneen lässyttäen ja me saadaan aploditkin, tämä oli hyvä juuri näin!

Ei tämä arki tuon hevosen kanssa nyt oikein vastaa odotuksiani, mutta minkäs teet. Hevosen ehdoilla on mentävä, olin sitten toivonut tältä yhteistyöltä mitä vaan. Nutturaa löysemmälle ja puskailemaan.