Nyt viikonloppuna olisin ollut Primuksella pari päivää Kikka Suomion haukansilmän alla, jos hommat olisi menneet kuten suunniteltu. Olisin saanut fiilistellä reissaamista oman hepan kanssa, vierasta tallia ja ihastelevia ihmisiä, jotka haluaa jutella minun hepastani ja saanut opetusta, joka on suoruudessaan ja ehdottomuudessaan korvaamatonta.
Mutta kun ei, niin sitten ei. Painelin tiistaina Kainulaisen valmennustunnille, valmiina loistamaan, mutta Firrelle ei iskenyt pelkkä yskä, vaan hinkuyskä. Mistä pirusta se pamahti, en tiedä, mutta lopputulemana päästin pari kyyneltä, kun tuntui niin pahalta kuunnella pojan köhää, kuten tuntea allaan se hengityksen raskaus. Siinä parkuessani piti todeta, että josko jätetään valkut väliin ja varataan aika klinikalle.
Klinikka-aika saatiin vasta keskiviikolle, sitä odotellessa olen hissukseen liikutellut Firreä, tuplannut yrittimömmöt ruokaan ja sunnuntaihin mennessä yskä oli taas hiipunut pariin alkuverkassa tapahtuvaan köhähdykseen. Tiedä ja näe, ei riitä ymmärrys tälle keuhkovammalle. Tosin on ehkä ihan hyvä jos köhä on ohi tähystykseen mennessä, lääkäri ehkä jopa näkee keuhkojen pinnan kun limaa ei ole kaikkialla. Ehkä me jopa saadaan joku diagnoosi?
Eihän se tuomio asiasta sen kauniimpaa sinällään tee, keuhkoissa on ongelma, eikä se nimeämällä paremmaksi muutu, mutta tavallaan olisi ihana kuulla, että peli ei ole täysin menetetty, keuhkorakkulat eivät ole tuusan nuuskana, tilanne ei olisi satavarma-pitkälle edennyt-paha-puhkuri.
Sattuipa niinkin, että sunnuntain aurinkoinen päiväratsastus päättyi parin huikean suuren esteen ylittämiseen, kuolaimetta, koulusatulalla... Huristeltiin omiamme, kun toiselle ponille pistettiin pari pikkuestettä kentälle ja johan tämä tätiratsastaja innostui, että pitäiskö uskaltaa. Tytöt kentän laidalla kannustivat kovasti, että antaa mennä vaan ja johan mentiin.
Tuossahan ei nyt ole taas mitään ihmeellistä, ja pikkutyttöjäkin naurattaa, mutta minulle kun jäi niin paha maku suuhun viimekertaisesta hyppäämisestä, joka oli pelottavaa ja tuskaisaa ja vaikeaa, niin tämä oli taas hauskaa ja hyväntuulista. Olin meistä molemmista aika ylpeä, ja tulin niin hyvälle tuulelle kun katselin tyttöjen ottamia videopätkiä, missä itse kehun hevosta kovaan ääneen lässyttäen ja me saadaan aploditkin, tämä oli hyvä juuri näin!
Ei tämä arki tuon hevosen kanssa nyt oikein vastaa odotuksiani, mutta minkäs teet. Hevosen ehdoilla on mentävä, olin sitten toivonut tältä yhteistyöltä mitä vaan. Nutturaa löysemmälle ja puskailemaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti