Minulla kävi tuossa aikamoinen munkki, sain nimittäin stunttipaikan Anne Porevirran istuntatunnille.
Tietämättä mitä meillä olisi edessä, suuntasin tunnille odottavin mielin: eipä tässä olla Firbulan kanssa pahemmin opettajan silmän alle päästy.
Annen tyyli opettaa oli aika hands on. Ei lähdetty vaan sohimaan, vaan mietittiin mitä tehdään, miksi tehdään ja miten tehdään. Saatiin kanssaratsastajan kanssa alkuun pieni kysymystulva, joihin oli siis ihan tarkoitus vastata. Mitä teet kun pysäytät hevosen? Miksi teet niin? Mitä pitäisi tehdä ja miksi?
Tunnilla ei loppujen lopuksi tehty paljon mitään, mutta jouduin henkisesti ja fyysisesti todella kovasti hommiin. Tavallaan virkistävää, ettei vaan pintaraapaista jotain teemaa ja sitten pakonomaisesti viipoteta menemään, koska niin tunnilla kuuluu tehdä. Vaan toistettiin niitä tehtäviä rauhassa, ajatuksella ja huolellisesti, kunnes homma oli selkeä meille niin ajatuksen kuin fysiikan tasolla. Omalla kohdallani en väitä vielä suurien onnistumisien osuneen kohdalle, mutta sinne päin päästiin.
Käytännössä teimme siis pysähdyksiä, peruutuksia ja liikkeellelähtöjä. Koko ajan piti valmistella, olla tietoinen mitä on tekemässä ja millä avuilla, ja sitten toteuttaa siististi.
Käytiin myös x-määrä istunnan peruspalikoita läpi. Oma käsi on ikuinen murheenkryyni, mutta "hyvää rutiinia" on kuulemma alla, joten se saadaan kuntoon. Jalka minulla taas on kuulemma "aika hyvä" josta ilahduin niin kovin! Oikean lonkan jäykkyys, jonka kanssa olen tässä paininut, näkyy kuulemma selvästi, kun vasen jalka asettu niin luonnollisesti ja nätisti, mutta ei se oikeakaan paha ole.
Käynti on hankala askellaji, kun sen ratsastamista ei oikein opeteta. Firren käynti on passahtava ja pahenee vaan, jos pusken sitä liikaa eteen. Taas korostui tämä, että energia ei aina ole vauhtia. Jos tuntuu löysältä, ei ratkaisu aina olekaan se eteen-eteen-eteen (jota ratsastuskouluissa aina jankataan). Itse kun taivun aina hoputtamaan Firreä, jolloin käynnin laatu kuulemma kärsii. Hitaampi tempo ja puolipidätteet istunnalla tuovat takaosaa alle ja heti paranee. Puolipidäte istunnalla onkin se mystinen käsite, jota on paha hahmottaa, jos kukaan ei osaa sitä sinulle oivaltavasti selittää. Anne asetti kätensä alaselkääni ja kehotti ikään kuin työntämään hänen kättään vasten. Ei siis kipata lantiota minnekään, ei vedetä vaan vatsaa sisään, vaan aktivoidaan niitä syviä vatsalihaksia. Sain jujusta kiinni ja tsädäm!
Pysähdykset meillä töksähtää usein, kun en saa niitä valmisteltua kunnolla. Jos otan kädellä yhtään, hevonen ottaa heti seis - töks. Jos jännitän vatsaa, hevonen on jo seis - töks. Puolipidäte syvemmältä valmistelee ja jo tuli lempeämpiä pysähdyksiä. Peruutuksia tehtiin samalla ajatuksella, että istunta ja keskivartalo hakee hevosen takaosaa alle, lisää, kunnes ajatus on taaksepäin. Ja sehän toimi, tyystin ilman kättä.
Tähän asti sain kivoja oivalluksia ja onnistumisia. Oli aika siistiä saada taas ihan uutta ajateltavaa, ihan uusia fiiliksiä siellä hevosen selässä ja yhtälailla uusia tuntemuksia oman kropan kanssa. Mutta sitten päästiinkin pahimpaan: siirtymiset ylöspäin. Olen kuvitellut, että tehdään ihan siivoja siirtymisiä ylös, hankalia ovat ne alaspäin siirtymiset. Ja mitä vielä!
Meillä etujalat siirtyvät ensin raviin ja takaosa raahustaa perässä. Vaikka hevonen astuukin isoine liikkeineen hyvin alleen, se ei kanna takaa tarpeeksi. Se kantovoima ei ole siellä takaosalla, kuten pitäisi. No, ei mitään uutta, mutta mitenkäs ne takajalat käynnistetään ensin?
Heittäydyin vähän epätoivoiseksi, kun en saanut hommaa toimimaan. Patistaessani hevosta se taas venytti käyntiä huonoksi ja starttasi siitä raviin, mitä ei saanut tapahtua. Hyvästä, ryhdikkäästä käynnistä raviin... Noin teoriassa ainakin. Niinpä Anne tuli auttamaan: Tein siirtymisiä taluttajan kanssa :D Anne siis käveli vieressä, piti sisäohjasta yhdellä sormella (joka huolehti asetuksesta ja teki selväksi, paljonko minulla on tuntumassa tyhjää...) ja sitten siirryttiin. Firre sietää paineistusta aika hyvin, mutta vähän sekin hämmentyi tästä operaatiosta, kun yritin kovasti kasata hevoseen energiaa ravia varten nopeuttamatta tempoa yhtään.
Tuskien taival, mutta kyllähän se tuntui mahtavan erilaiselta, kun siirtyminen tuli todellakin takaa. Nyt ainakin tiedän sen tunteen jota tavoitella, vaikkei se itsekseen niin vaan onnistukaan.
Alaspäin siirtymisissä olennaista oli valmistella siirtyminen muutaman askeleen verran kokoamalla, jotta hevosen on mahdollista suorittaa siirtyminen rojahtamatta eteen. Tässäkin koin Firren herkkyyden, kun se onkin jo käynnissä kun itse vasta ajattelen asiaa. Edelliset harjoitukset alkoivat myös syödä omaa kapasiteettiani ajatella ja toteuttaa. Uppouduin tehtäviin niin täysillä, että pää oli ihan täynnä kaikkea, jolloin yksi palikka lisää alkoi olla jo liikaa. Tavallaan hyvä tämäkin, ehkä sieltä jäi jotain kropan muistiin!
Annen ryhmät ovat tällä hetkellä täynnä, joten harmi kyllä ihan vakituista opettajaa hänestä tuskin saan. Vaikka tulevana maanantaina onkin uusintakierros, siitä seuraavaa tuntipaikkaa ei ole tiedossa kuin vasta lokakuussa. Huippuopetus on mahtava asia, ei ihan joka päivä koe yhtä kannustavaa ja ajatuksia herättävää settiä. Minullekin alkaa hiljalleen avautua tämä, jota Kainulaisenkin tunneilla tahkottiin: energia ei tarkoita automaattisesti vauhtia! Tahti pitää olla, vaikka sitten hidas, mutta tasainen. Joten yritän ehkä jatkossa tyytyä Firren hitaaseen käyntiin ja keskittyä vauhdin sijaan niihin takajalkoihin. Ehkä mä opin!
PS. Käykää osallistumassa ARVONTAAN, vielä ehtii :)
lauantai 29. elokuuta 2015
perjantai 28. elokuuta 2015
Säikähdyksellä selvittiin
Sunnuntain jälkeen ramppasin tallilla pari päivää aamuin illoin kylmäämässä ja arnikoimassa Firren koipea. Tiistaihin mennessä käynti oli jo normaalia, mutta kun liinan päässä katsoin hevosen liikettä myös ravissa, oli se kuitenkin epäpuhdas. Keskiviikkona näytti jo paremmalta.
Torstaina kipusin taas kyytiin ja kokeilin selästä käsin miltä liike tuntuu. Huojennus oli valtava, kun hevonen liikkui ratsastajankin kanssa taas puhtaasti. Selvittiin siis todellakin pelkällä säikähdyksellä ja lihastärskyllä.
Pappamobiili seistä törötti sairastarhassa ja kävi kanssani lyhyillä kävelyillä 4 päivää. Hänen keuhkonsa kiittävät. Terveelle hevoselle parin päivän seisominen nyt ei tuntuisi missään, mutta keuhkovammaisen kohdalla se liikkuminen on niin tärkeää. Eilen ja tänään liikkellelähtö onkin ollut varsin köhäisää, muttei sentään jatkunut koko liikutuksen ajan.
Toiveikkaana mennään siis tälläkin saralla. Jos hengityselimistön tilanne olisi nyt sen verran tasapainossa, että lyhyt liikuntatauko ei romuttaisi koko hommaa taas alkutekijöihinsä. Ja samalla toivon, että uusia huonon tuurin haavereita ei tulisi ihan heti uudestaan. Palauttaessani hevosen pihattoon jäin crazy horseladyn lailla sivustalle istuskelemaan ja tarkkailemaan tilannetta. Ihan kuin yksi akka siinä voisi mitään tehdä, jos hevoset keskenään nahistelevat ja jotain sattuu...
Mutta ehkä tämä nyt tästä. Toivossa on tunnetusti hyvä elää.
 |
| Pappaa kävelypäivät eivät haitanneet, pääsihän hän keskittymään olennaiseen. |
Toiveikkaana mennään siis tälläkin saralla. Jos hengityselimistön tilanne olisi nyt sen verran tasapainossa, että lyhyt liikuntatauko ei romuttaisi koko hommaa taas alkutekijöihinsä. Ja samalla toivon, että uusia huonon tuurin haavereita ei tulisi ihan heti uudestaan. Palauttaessani hevosen pihattoon jäin crazy horseladyn lailla sivustalle istuskelemaan ja tarkkailemaan tilannetta. Ihan kuin yksi akka siinä voisi mitään tehdä, jos hevoset keskenään nahistelevat ja jotain sattuu...
 |
| Pappa ja junioriystävänsä Ripa. |
Mutta ehkä tämä nyt tästä. Toivossa on tunnetusti hyvä elää.
 |
| Firbula taitaa tosin olla aika toivoton? :D |
keskiviikko 26. elokuuta 2015
Ihanakamala Tavela
 |
| Ratsastusmaisemat parhaimmillaan, sanoisin. |
Yliopiston hevosharrastajien kerho Troijan hevonen järjestää säännöllisesti vakituntien lisäksi erilaisia kursseja ja kokeiluja muilla talleilla. Nyt kun tarjolla oli teho-koulupäivä, oli pakko ilmoittautua mukaan matkaan. Ja niinpä iloinen akkaporukka suuntasi aamuvarhaisella Tampereen seuduille, Tavelan Equillence Centeriin.
Ohjelmassa oli tunnin istuntaunti, puolentoistunnin koulutreenit kangilla, sekä tunnin maasto, jonka päätteeksi lähdettiin vielä uittamaan hevosia. Ai mikä mainio suunnitelma!
 |
| Ihana, suloinen Vinha <3 |
Saavuttiin tallille ehkä hieman turhan myöhään, ja aikataulut alkoivat mättää heti :D Helteet olivat muuttaneet kentän saharaksi, joten päätimme yhteistuumin siirtyä nurmelle ratsastamaan hiekan sijaan. Niinpä piti veivailla hevosille hokit jalkaan. Tähän meni kiitettävästi aikaa.
 |
| Team Troija |
Päivä oli kaunis ja nurmikenttä aika upeissa maisemissa. Itse en ole ennen varsinaisesti nurmella treenannut, joten kokemus oli varsin kiva. Menin ensimmäisen tuntini Vinha-suokilla, joka oli aivan ihastuttava tyyppi. Ei mikään järin osaava ratsu, mutta sitäkin yritteliäämpi ja hyväntuulinen. Alku oli vähän haparoiva, mutta sitten mennä puksutettiin tosi kivasti. Kunnon maastomopo!
Haettiin istuntaa siirtymisillä ja ympyröillä. Istuinluut pyöräilee takaperin -ajatus on minulle monen kertomuksista tuttu, mutta vasta nyt koin tämän opin itse tunnilla ja sain ajatuksesta kunnolla kiinni. Harjoitusraviin löytyi hyvä fiilis ja hevonen kulki rentona.
Satula tosin oli minulle huonoin mahdollinen. Käynnissä homma pysyi kasassa, ravissa hankaloitui huomattavasti, mutta laukassa istunta kippasi eteen, vaikka kuinka yritin vääntyä oikeaan asentoon. Ei se satula ihmisen puolesta ratsasta, eikä siitä voi kaikkea syyttää, mutta jos penkki ei päästä kuskia hyvään asentoon millään, alkaa homma mennä vähän vaikeaksi.
Ensimmäisen tunnin jälkeen pidettiin tauko, juotiin kahvit ja saatiin vähän herkkuakin. Ai vitsit, kyllä kelpasi! Tavelan ehdoton plussa oli hyvä meininki, oikein miellyttävä ilmapiiri.
Toiselle tunnille sain Kiddy-tamman, ja odotin kuuta taivaalta, kun sain alleni "tavallisen ratsuhevosen", kun tuo suokki oli kuitenkin vähän omaa luokkaansa. Mutta kuinkas kävikään! Emme ymmärtäneet toisiamme ollenkaan. Jossain vaiheessa itseäni alkoi hermostuttaa, että on se nyt kumma, kun hevonen ei toimi, ja tamma hiiltyi samaan tahtiin, että mitä pirua se ratsastaja haluaa... Tein tuskissani ja sydän sykkyrällä hommia, kunnes väistöt vasemmalle alkoivat onnistua edes jotenkin. "Älä vedä, älä purista, istu keskellä, pidä ulkoa, pidä ulkoa, älä roiku sisällä, pidä ulkoa" hoin itselleni. Huh. Suunta vaihtui ja pakka hajosi jälleen. Hevonen juoksi alta, jäin kädellä kiinni, annoin ryhdin romahtaa kun tuli vaikeaa. Ja kuinkas ollakaan, ratsastin samalla satulalla ja istuminen oli ihan mahdotonta änkeämistä.
Olisin voinut tirauttaa pienet itkut, koko ihana koulutreeni meni niin pieleen. Vaikka hevonen olisi vieras ja satula huono, saisi ne perus käyntiväistöt kuitenkin onnistua. Mutta kun ei, niin ei. Muut tuuppaili ravin jälkeen väistöjä laukassa, kun itse siirryin takaisin käyntiin, saadakseni hommaan jotain rotia. Onneksi tästä ei ole todistusaineistoa, hävettää. Hieman olen tainnut jämähtää Firre-moodiin kesän aikana.
Lannistuneena arvoin itselleni Venni-tamman maastoratsuksi. Maastoreissu alkoikin jännästi, kun jonon perällä ollut lastenponi heittäytyi lentäväksi lihapullaksi ja teki pienen ohitusliikkeen. Hengissä selvittiin ja matka jatkui. Metsän reunaan päästyämme tuli ilmoitus, että mennään "reipas pätkä laukkaa". Jahas, kivaa. Kunnes ensimmäinen hevonen starttasi, oma ratsuni otti jalat alleen ja sitten mentiin. Ai kiesus sitä kyytiä! Pidin harjasta kiinni ja toivoin, että turvajalustimien kumpparit pitää, kontrollia hevoseen oli nimittäin nolla prosenttia.
Hevosille laukkasuora oli ilmeisen tuttu, sellaista paahtoa siellä mentiin. Ja minä alan todella olla tätiratsastaja, rehellisyyden nimissä pelotti aika paljon. Samaan aikaan päässä kävi ajatus, että "tää on maailman siisteintä ikinä", noin lujaa en nimittäin ole koskaan hevosella painanut menemään. Sydän pamppaili itsellä ja ratsulla kun hidastettiin vauhtia. Aikamoista!
Jatkettiin tallille, riisuttiin satulat, vaihdettiin kengät ja suunnattiin järvelle. En ole päässyt täällä eteläisessä Suomessa koskaan uittamaan hevosta, joten olin aika intona. Hevosen tepsuttivat hyvillä mielin veteen ja kuopsuttivat menemään. Yksikään heppa ei kuitenkaan suostunut ihan uimaan asti, mikä oli tosi harmi, kun kaikkilla oli hiki ja vesi oli ihanan lämmintä.
Päivä oli kaikkine epäonnistumisineen aivan mahtava, ja seura ensiluokkaista :) Tallilla vietettiin melkein 9h ja koko päivän liikkeelläolosaldo venyi lopulta kuutentoista tuntiin. Voin sanoa, että vähän väsytti.
Kaikki kuvat meidän porukasta napsi ratsastuksenopettaja Oona Seppälä, kiitos kaunis!
maanantai 24. elokuuta 2015
Tämähän tästä vielä puuttui...
Viime viikko oli yksi iso katastrofi. Koira on ollut sairaana ja Viikin pieneläinsairaalan odotushuoneen lattialta on siivottu pissaa ja oksennusta ihan urakalla. Äitihenkilö on aika loppu.
Sunnuntaina päätin olla uhkarohkea ja jättää koiran ensi kertaa koko viikkoon yksin kotiin, koska "äiti ratsastaa nyt". Pari tuntia omaa aikaa, pään tuuletusta, ihana hevonen, kauniit maastot.
Ja paskanmarjat.
Pistin hevosen kuntoon, hyppäsin selkään ja heti ensimmäisellä askeleella... Fifi ontuu.
Siinä kohtaa tuli tippa linssiin, hyppäsin alas, riisuin satulan, pidättelin suurempaa parkua ja tutkin tilannetta. Toinen etunen oli ihan pois pelistä.
Tässä kohtaa olin valmis jättämään hevosen seisomaan keskelle pihaa oman onnensa nojaan: mä en jaksa näitä elukoita. Onneksi tallin omistajat tulivat hätiin, että katsotaanpas mikä on hätänä. Itse onnettomana lamaantuneena seisoin tumput suorana vieressä täysin toimettomana. Tässä kohtaa taas huomataan se ulkopuolisen avun ihanuus: toinen ei tunteile eikä mene kipsiin, vaan ottaa asiat asioina.
Näyttää siis siltä, että Fifi on saanut joltain kaverilta kaviosta. Jalka on päällisin puolin ehkä, ei edes turvonnut tai lämmin. Painellessa siis löytyi pientä arkuutta ihan jalan yläosasta, jossa on mukavasti lihasta suojaamassa, joten mitään ei pitäisi olla rikki. Lihasruhje vaan.
Illalla käydessäni uudemman kerran kylmäämässä ja arnikoimassa, hevonen ontui edelleen, mutta käveli jo isoin, reippain askelin. Seuraavana aamuna kävely oli jo nopeasti katsottuna normaalia.
Illalla uskalsin jo käydä lyhellä kävelyllä ennen kylmäystä ja arnikamarinointia. Jäykkähän se on, mutta ei varsinaisesti könkkää. Huomisella voisikin katsoa liinan päässä pätkän ravia, että liikkuuko ja miten.
Toivottavasti ja ilmeisesti selvittiin siis ihan vaan säikähdyksellä, mutta kyllä tässä on taas kestämistä. Ehdin jo vannoa, että näiden kolmen kakkiaisen jälkeen minulle ei enää minkäänlaista elukkaa tule, mutta enpä nyt tiedä osaisiko sitä oikeasti elää ilmankaan. Kauhulla vaan odotellaan, että mitäs kissa sitten osaltaan keksii, koska kyllähän me tiedämme: ei kahta ilman kolmatta.
Sunnuntaina päätin olla uhkarohkea ja jättää koiran ensi kertaa koko viikkoon yksin kotiin, koska "äiti ratsastaa nyt". Pari tuntia omaa aikaa, pään tuuletusta, ihana hevonen, kauniit maastot.
Ja paskanmarjat.
 |
| Sairastarha tuli tutuksi. |
Pistin hevosen kuntoon, hyppäsin selkään ja heti ensimmäisellä askeleella... Fifi ontuu.
Siinä kohtaa tuli tippa linssiin, hyppäsin alas, riisuin satulan, pidättelin suurempaa parkua ja tutkin tilannetta. Toinen etunen oli ihan pois pelistä.
Tässä kohtaa olin valmis jättämään hevosen seisomaan keskelle pihaa oman onnensa nojaan: mä en jaksa näitä elukoita. Onneksi tallin omistajat tulivat hätiin, että katsotaanpas mikä on hätänä. Itse onnettomana lamaantuneena seisoin tumput suorana vieressä täysin toimettomana. Tässä kohtaa taas huomataan se ulkopuolisen avun ihanuus: toinen ei tunteile eikä mene kipsiin, vaan ottaa asiat asioina.
Näyttää siis siltä, että Fifi on saanut joltain kaverilta kaviosta. Jalka on päällisin puolin ehkä, ei edes turvonnut tai lämmin. Painellessa siis löytyi pientä arkuutta ihan jalan yläosasta, jossa on mukavasti lihasta suojaamassa, joten mitään ei pitäisi olla rikki. Lihasruhje vaan.
Illalla käydessäni uudemman kerran kylmäämässä ja arnikoimassa, hevonen ontui edelleen, mutta käveli jo isoin, reippain askelin. Seuraavana aamuna kävely oli jo nopeasti katsottuna normaalia.
Illalla uskalsin jo käydä lyhellä kävelyllä ennen kylmäystä ja arnikamarinointia. Jäykkähän se on, mutta ei varsinaisesti könkkää. Huomisella voisikin katsoa liinan päässä pätkän ravia, että liikkuuko ja miten.
Toivottavasti ja ilmeisesti selvittiin siis ihan vaan säikähdyksellä, mutta kyllä tässä on taas kestämistä. Ehdin jo vannoa, että näiden kolmen kakkiaisen jälkeen minulle ei enää minkäänlaista elukkaa tule, mutta enpä nyt tiedä osaisiko sitä oikeasti elää ilmankaan. Kauhulla vaan odotellaan, että mitäs kissa sitten osaltaan keksii, koska kyllähän me tiedämme: ei kahta ilman kolmatta.
sunnuntai 23. elokuuta 2015
Firbulan viikkokatsaus
Terve tyypit!
Sain vähän aikaa sitten vihiä, että hooman kirjoittaa mun elämästä jotain blogia. Selvisi samalla sekin arvoitus, miksi se aina heiluu puhelin kourassa ottamassa kuvia musta - itse kun en oikein välitä tuosta linssiluden hommasta, muut kaverit on siinä paljon parempia.
Ensijärkytyksen jälkeen totesin, että pakko ottaa kynä kauniiseen kavioon ja kertoa teille mikä on homman nimi. Hooman kuitenkin maalailee jotain ruusuntuoksuisia kuvia meidän arjesta, vaikka paska se täällä haisee, joten korjataan vääryys ja tässä meidän viime viikko, miten se oikeasti meni:
Maanantaina meillä oli mukamas estetreenit. Todellisuudessa pompsauttelin naurettavien tikkujen yli, eihän ne edes yltäneet polveen! Hooman kuitenkin kehui mua kamalasti, joka oli aika jees, koska oon salaa vähän mammanpoika. Ja kehut kaunistaa. Hooman ratsasti taas gp-luokkaa, itse otin ihan rennosti siinä. Ihan kivaa oli. Vähän vaihtelua arkeen, ettei aina olla niin vakavia. Vaikka harvakseltaan sitä setämies jaksaa tätä hoomanien touhua enää vakavasti ottaakaan.
Tiistaina mulla kävi joku vieras tyttö ratsastamassa. Otin homman ihan lungisti ja tein mitä pyydettiin. Mikäs siinä, sopiihan sitä hurmata välillä uusia ihmisiä. Sain taas paljon kehuja, että oon tosi hyvä tyyppi. Niin, mä oon, i know.
Keskiviikkona äitihooman loisti poissaolollaan. Sen sijaan pihattoon pölähti vuokraaja. Mikä se semmonen ees on? Niin ne kaikki aina sanoo. Anyway. Mentiin baanalla ja jouduin vähän hommiin. Mutta tuokin hooman on ihan jees, hyväksyn hänet. Taputtelee ja tarjoaa ruokaa, eihän sitä kamalasti muita laatukriteerejä voi hoomaneille asettaa. Asiat tärkeysjärjestykseen, tiedättehän.
Torstaina äitihooman saapui taas paikalle. Ihme epeli. Päätin olla vekkuli ja kävelin kylmän rauhallisesti eri suuntaan, kun hän yritti ottaa minua kiinni. Kierros riitti, olen nimittäin pelännyt monta päivää, että hooman kuolee lämpöhalvaukseen. Ainakin se hikoilee kuin pieni sika. Siis onhan tuolla lämmintä pitänyt, mutta joku raja pitäisi olla.
Oli kuulemma rennon päivän paikka, joten suunnattiin ilman satulaa baanalle. Itsellänihän olisi ollut virtaa vaikka mihin huippusuorituksiin, mutta onhan se hauska välillä pitää vapaata. Hieman kyllä jännitti, kun horisontissa siinsi lastenvaunut ja mies. Ei sellaisia saisi olla, kärryissä saattaa istua lohikäärme, tiesittekö veljet sitä? Olin varsin huolissani, mutta äitihooman kehtasi nauraa asialle. Moukka, sanon mä!
Perjantaina hooman tarjoili sapuskaa ja jäi pitkäksi aikaa ähisemään joidenkin rensseleiden pariin. Jotkin uudet suitset se oli taas tuonut mukanaan ja kiroili jonkin timanttirihman kanssa. Turhamainen kun on. Mut puettiin taas kokopinkkiin ja jouduin pujahtamaan kouluhevosen rooliin. Hoh hoijaa. Mentiin jotain sipsutuksia, eli siirtymisiä, mutta ei tuo hooman osaa oikein kertoa mitä se haluaa. Valmisteli mukamas käyntisiirtymistä laukasta, mutta vaihtoahan se pyysi - meni eukko sitten ihan lukkoon, kun diagonaalin lopussa vaihdoin laukan puhtaasti askeleessa. Ihme epeli, vaikka toistan itseäni. Uudestaan en moiseen ryhtynyt, kun ei se osaa päättää mitä se haluaa. Mutta kyllä sen kanssa pärjää.
Hooman on muutenkin ollut nyt aika jees. Vihdoin se tajusi, että en mä halua mitään puuroja syödä. Siis ei tässä mitään eläkeläisiä olla, mulla on kaikki hampaat suussa, ruoka saa olla ihan pureskeltavassa muodossa. Nyt se sitten syöttää noita happamia myrkkyjä melkein kuivan sapuskan seassa, niin saan vihdoin syömäkelpoista apetta. VIHDOIN!
Lauantaina hooman ilmestyi taas aamupalan aikaan. Ei sillä ole kyllä edelleenkään mitään kunnioitusta meidän porukan päivärytmiä kohtaan.. No, suostuin kuitenkin mukaan. Hooman höpötti jotain pystyssä pysymisestä metsässä, että pitäisi selvitä hengissä. En ihan ymmärtänyt. Jos nyt kerran lentää nenilleen maastossa kun siellä on esimerkiksi niitä giganttisia käpyjä, niin ei sitä nyt tarvitse jäädä märehtimään loppuiäksi.
Mustikkametsälle suunnattiin kiipeilemään. Ängettiin myös jollekin polulle umpimetsään, josta jouduin ihan itse ehdottamaan hoomanille ympäri kääntymistä, kun alkoi mennä liian ahtaaksi. Ei se kyllä mitään tajua... Noh, kuljetin meidät polkuja ja teitä pitkin iloisin mielin eteenpäin. Mentiin muutama pätkä ihan eteenpäin, kerrankin äitihooman ei hissutellut. Raksi seinään!
Sunnuntaina tulin aivan hylätyksi. Kukaan ei saapunut koko päivänä minua katsomaan. Eipä sillä, enhän minä olisi mitään halunnutkaan tehdä, kun ponien kanssa vietettiin sunnuntaipiknikkiä, mutta vähän vihlaisia sydäntä. Äitihooman kävi kuulemma pettämättä mua jossain muualla. Hävytön!
Mutta eipä tässä tähän hätään muuta.
Hörinää & örinää fanit.
Kesäterveisin, Firre
Sain vähän aikaa sitten vihiä, että hooman kirjoittaa mun elämästä jotain blogia. Selvisi samalla sekin arvoitus, miksi se aina heiluu puhelin kourassa ottamassa kuvia musta - itse kun en oikein välitä tuosta linssiluden hommasta, muut kaverit on siinä paljon parempia.
 |
| Kyllähän tosimies pinkin kestää, mutta... ei se nyt oikeasti imartele. |
Ensijärkytyksen jälkeen totesin, että pakko ottaa kynä kauniiseen kavioon ja kertoa teille mikä on homman nimi. Hooman kuitenkin maalailee jotain ruusuntuoksuisia kuvia meidän arjesta, vaikka paska se täällä haisee, joten korjataan vääryys ja tässä meidän viime viikko, miten se oikeasti meni:
Maanantaina meillä oli mukamas estetreenit. Todellisuudessa pompsauttelin naurettavien tikkujen yli, eihän ne edes yltäneet polveen! Hooman kuitenkin kehui mua kamalasti, joka oli aika jees, koska oon salaa vähän mammanpoika. Ja kehut kaunistaa. Hooman ratsasti taas gp-luokkaa, itse otin ihan rennosti siinä. Ihan kivaa oli. Vähän vaihtelua arkeen, ettei aina olla niin vakavia. Vaikka harvakseltaan sitä setämies jaksaa tätä hoomanien touhua enää vakavasti ottaakaan.
Tiistaina mulla kävi joku vieras tyttö ratsastamassa. Otin homman ihan lungisti ja tein mitä pyydettiin. Mikäs siinä, sopiihan sitä hurmata välillä uusia ihmisiä. Sain taas paljon kehuja, että oon tosi hyvä tyyppi. Niin, mä oon, i know.
Keskiviikkona äitihooman loisti poissaolollaan. Sen sijaan pihattoon pölähti vuokraaja. Mikä se semmonen ees on? Niin ne kaikki aina sanoo. Anyway. Mentiin baanalla ja jouduin vähän hommiin. Mutta tuokin hooman on ihan jees, hyväksyn hänet. Taputtelee ja tarjoaa ruokaa, eihän sitä kamalasti muita laatukriteerejä voi hoomaneille asettaa. Asiat tärkeysjärjestykseen, tiedättehän.
Torstaina äitihooman saapui taas paikalle. Ihme epeli. Päätin olla vekkuli ja kävelin kylmän rauhallisesti eri suuntaan, kun hän yritti ottaa minua kiinni. Kierros riitti, olen nimittäin pelännyt monta päivää, että hooman kuolee lämpöhalvaukseen. Ainakin se hikoilee kuin pieni sika. Siis onhan tuolla lämmintä pitänyt, mutta joku raja pitäisi olla.
Oli kuulemma rennon päivän paikka, joten suunnattiin ilman satulaa baanalle. Itsellänihän olisi ollut virtaa vaikka mihin huippusuorituksiin, mutta onhan se hauska välillä pitää vapaata. Hieman kyllä jännitti, kun horisontissa siinsi lastenvaunut ja mies. Ei sellaisia saisi olla, kärryissä saattaa istua lohikäärme, tiesittekö veljet sitä? Olin varsin huolissani, mutta äitihooman kehtasi nauraa asialle. Moukka, sanon mä!
Perjantaina hooman tarjoili sapuskaa ja jäi pitkäksi aikaa ähisemään joidenkin rensseleiden pariin. Jotkin uudet suitset se oli taas tuonut mukanaan ja kiroili jonkin timanttirihman kanssa. Turhamainen kun on. Mut puettiin taas kokopinkkiin ja jouduin pujahtamaan kouluhevosen rooliin. Hoh hoijaa. Mentiin jotain sipsutuksia, eli siirtymisiä, mutta ei tuo hooman osaa oikein kertoa mitä se haluaa. Valmisteli mukamas käyntisiirtymistä laukasta, mutta vaihtoahan se pyysi - meni eukko sitten ihan lukkoon, kun diagonaalin lopussa vaihdoin laukan puhtaasti askeleessa. Ihme epeli, vaikka toistan itseäni. Uudestaan en moiseen ryhtynyt, kun ei se osaa päättää mitä se haluaa. Mutta kyllä sen kanssa pärjää.
Hooman on muutenkin ollut nyt aika jees. Vihdoin se tajusi, että en mä halua mitään puuroja syödä. Siis ei tässä mitään eläkeläisiä olla, mulla on kaikki hampaat suussa, ruoka saa olla ihan pureskeltavassa muodossa. Nyt se sitten syöttää noita happamia myrkkyjä melkein kuivan sapuskan seassa, niin saan vihdoin syömäkelpoista apetta. VIHDOIN!
Lauantaina hooman ilmestyi taas aamupalan aikaan. Ei sillä ole kyllä edelleenkään mitään kunnioitusta meidän porukan päivärytmiä kohtaan.. No, suostuin kuitenkin mukaan. Hooman höpötti jotain pystyssä pysymisestä metsässä, että pitäisi selvitä hengissä. En ihan ymmärtänyt. Jos nyt kerran lentää nenilleen maastossa kun siellä on esimerkiksi niitä giganttisia käpyjä, niin ei sitä nyt tarvitse jäädä märehtimään loppuiäksi.
Mustikkametsälle suunnattiin kiipeilemään. Ängettiin myös jollekin polulle umpimetsään, josta jouduin ihan itse ehdottamaan hoomanille ympäri kääntymistä, kun alkoi mennä liian ahtaaksi. Ei se kyllä mitään tajua... Noh, kuljetin meidät polkuja ja teitä pitkin iloisin mielin eteenpäin. Mentiin muutama pätkä ihan eteenpäin, kerrankin äitihooman ei hissutellut. Raksi seinään!
Sunnuntaina tulin aivan hylätyksi. Kukaan ei saapunut koko päivänä minua katsomaan. Eipä sillä, enhän minä olisi mitään halunnutkaan tehdä, kun ponien kanssa vietettiin sunnuntaipiknikkiä, mutta vähän vihlaisia sydäntä. Äitihooman kävi kuulemma pettämättä mua jossain muualla. Hävytön!
Mutta eipä tässä tähän hätään muuta.
Hörinää & örinää fanit.
Kesäterveisin, Firre
lauantai 22. elokuuta 2015
Case satula: solved
Noniin. Satulanmetsästys on tullut jokseenkin onnellisesti päätökseensä.
Erja kävi taas keskiviikkona hieromassa Firren ja samalla soviteltiin yhteistuumin sovitukseen tilaamani/hakemani satulat. Valikoimassa oli Cliff Barnsby, CTD, Stübben sekä Passier.
Erja ihmetteli, miten olinkin onnistunut haalimaan peräti neljä penkkiä, jotka kaikki istuivat Firren selkään melko hyvin - yksikään ei ollut täysi fiasko.
CB:n Anky oli aivan ihana istua, pehmeä ja tukeva, mutta tietysti näistä se huonoin hevoselle. Näin arvelin jo itsekin kun edellisenä päivänä tein pikatestin kolmelle satulalle. Kävin kaikkien kanssa kyydissä kokeillakseni, ovatko nuo omalle istunnalle mistään kotoisin. Ei jatkoon siis.
CTD Revolution oli aika hyvä, tässäkin riitti säkätila, mutta selkärangantila kapeni satulan takaosaa kohden liikaa. Muuten istuvuus oli mainio, mutta kun oli parempaakin tarjolla, pistettiin tämäkin ei-pinoon.
Stübbenin satula tarjosikin sitten minulle sitä kovasti kaipaamaani polvitukea, ehkä liiankin kanssa. Satula istui hevoselle hyvin ja sai hyväksynnän.
Passierin penkki istui myös hyvin. Tukeva, tasainen fiilis. Polvitukea astetta vähemmän, mutta huomattavasti enemmän kuin nykyisessä Kiefferissä. Tämäkin sai hyväksynnän.
Näinpä valinta ja päätös jäi omalle harteilleni. Erja kehotti tekemään hikitestin, eli satulan alle tulisi laittaa vaikkapa lakana, johon imeytyy hikijäljet ratsastaessa, joista näkee, miten satula on oikeasti kosketuksissa selkään liikkeessä. Ja näinhän minä tein.
Kaivoin kotoa matkaani kaksi vaaleaa tyynyliinaa, jotka joutavat roskiin, ja pistin kokeillen. Ratsastin molemmilla satuloilla samalla tavalla askellajit läpi vähän ympyröitä tehden. Sitten tulin alas, kaivoin tyynyliinat esiin ja tutkailin. Firre kun ei ottanut asiaan mitään kantaa ja liikkui molempien satuloiden alla samalla tavalla, jäi valinta ihan oman harkintani varaan.
Värjäymiä vertaillessani päädyin Passierin penkkiin. Satula on siisti ja kiva istua ja tuntuisi nyt olevan hevoselle oikein hyvä. Hieman epäilyttää kyllä tässäkin se taakse hieman kapeneva selkärangantila, mutta siinäkin sarjassa tämä on parempi kuin nykyinen penkki, jossa tilaa jää taakse vieläkin vähemmän. Ja edestä tämä istuu ainakin paremmin. Joten vaikkei nyt sitten se täydellinen olisikaan, voittaa tämä meidän Kiefferin kevyesti, eli parempaan päin anyway!
Helpotus. Vielä kun saisi tuon edellisen sitten myytyä eteenpäin. Vaikken itse tuosta satulasta liiemmin välitä, onhan se hyvä laatupenkki, vanhempaa mallia, hyvässä kunnossa ja Kiefferiksi kiva istua.
Ja mainittakoon vielä, että hieronnassa näytti melko hyvältä. Takaosa oli priima, toisin kuin viimeksi. Vasen puoli oli hyvä, oikealla oli nytkin jumeja, mutta vähemmän ja vähemmän rajusti kuin edellisellä kerralla. Ou jea!
Erja kävi taas keskiviikkona hieromassa Firren ja samalla soviteltiin yhteistuumin sovitukseen tilaamani/hakemani satulat. Valikoimassa oli Cliff Barnsby, CTD, Stübben sekä Passier.
Erja ihmetteli, miten olinkin onnistunut haalimaan peräti neljä penkkiä, jotka kaikki istuivat Firren selkään melko hyvin - yksikään ei ollut täysi fiasko.
CB:n Anky oli aivan ihana istua, pehmeä ja tukeva, mutta tietysti näistä se huonoin hevoselle. Näin arvelin jo itsekin kun edellisenä päivänä tein pikatestin kolmelle satulalle. Kävin kaikkien kanssa kyydissä kokeillakseni, ovatko nuo omalle istunnalle mistään kotoisin. Ei jatkoon siis.
CTD Revolution oli aika hyvä, tässäkin riitti säkätila, mutta selkärangantila kapeni satulan takaosaa kohden liikaa. Muuten istuvuus oli mainio, mutta kun oli parempaakin tarjolla, pistettiin tämäkin ei-pinoon.
Stübbenin satula tarjosikin sitten minulle sitä kovasti kaipaamaani polvitukea, ehkä liiankin kanssa. Satula istui hevoselle hyvin ja sai hyväksynnän.
Passierin penkki istui myös hyvin. Tukeva, tasainen fiilis. Polvitukea astetta vähemmän, mutta huomattavasti enemmän kuin nykyisessä Kiefferissä. Tämäkin sai hyväksynnän.
Näinpä valinta ja päätös jäi omalle harteilleni. Erja kehotti tekemään hikitestin, eli satulan alle tulisi laittaa vaikkapa lakana, johon imeytyy hikijäljet ratsastaessa, joista näkee, miten satula on oikeasti kosketuksissa selkään liikkeessä. Ja näinhän minä tein.
Kaivoin kotoa matkaani kaksi vaaleaa tyynyliinaa, jotka joutavat roskiin, ja pistin kokeillen. Ratsastin molemmilla satuloilla samalla tavalla askellajit läpi vähän ympyröitä tehden. Sitten tulin alas, kaivoin tyynyliinat esiin ja tutkailin. Firre kun ei ottanut asiaan mitään kantaa ja liikkui molempien satuloiden alla samalla tavalla, jäi valinta ihan oman harkintani varaan.
Värjäymiä vertaillessani päädyin Passierin penkkiin. Satula on siisti ja kiva istua ja tuntuisi nyt olevan hevoselle oikein hyvä. Hieman epäilyttää kyllä tässäkin se taakse hieman kapeneva selkärangantila, mutta siinäkin sarjassa tämä on parempi kuin nykyinen penkki, jossa tilaa jää taakse vieläkin vähemmän. Ja edestä tämä istuu ainakin paremmin. Joten vaikkei nyt sitten se täydellinen olisikaan, voittaa tämä meidän Kiefferin kevyesti, eli parempaan päin anyway!
Helpotus. Vielä kun saisi tuon edellisen sitten myytyä eteenpäin. Vaikken itse tuosta satulasta liiemmin välitä, onhan se hyvä laatupenkki, vanhempaa mallia, hyvässä kunnossa ja Kiefferiksi kiva istua.
Ja mainittakoon vielä, että hieronnassa näytti melko hyvältä. Takaosa oli priima, toisin kuin viimeksi. Vasen puoli oli hyvä, oikealla oli nytkin jumeja, mutta vähemmän ja vähemmän rajusti kuin edellisellä kerralla. Ou jea!
torstai 20. elokuuta 2015
Arvonta!
Olen pitänyt blogia nyt tovin, ja vaikka rekisteröityneitä lukijoita ei kovin montaa ole, ovat päivittäiset kävijäluvut nousseet nousemistaan.
Niinpä ajattelin järjestää pienen arvonnan, kun blogia kuitenkin käy lukemassa aika huima määrä porukkaa :) Eli kaikki vaan reippaasti mukaan!
Kaikkien osallistujien kesken arvotaan:
*** Horzen kisasukat & Horslyx-nuolukivi ***
Kisasukat ovat simppelit mustat onesize-sukat Horzen Z-logolla. Sukat ovat ohuet ja miellyttävät jalassa, ja toimivat kisasukkanimityksestä huolimatta oikein hyvin myös tavan talli- ja/tai ratsastussukkina.
Horslyxin nuolukivi on purkissa oleva herkku, jota hevoselle sopii tarjota ihan vaan namina, apuna venytyksissä tai vaikka harhautuksena kengityksessä, eläinlääkärin käsittelyssä tai klipatessa.
Kivessä mausteena on eukalyptus- ja anissiemenöljyä, jonka ansiota se tekee hyvää hengitysteille, mutta sopii loistavasti ihan kaikille hevosille ja poneille. Sisältääpä tuo myös vitamiineja, sekä biotiinia ja sinkkiä.
Osallistuaksesi arvontaan yhdellä arvalla:
1) liity blogin lukijaksi (mikäli sinulla on tili bloggerissa)
2) kommentoi tähän postaukseen nimesi + sähköpostiosoitteesi
toisen arvan saat jos edellisten lisäksi:
3) esität toivepostauksen.
Arvonta sulkeutuu sunnuntaina 30.8, jonka jälkeen onnetar poimii voittajan.
Niinpä ajattelin järjestää pienen arvonnan, kun blogia kuitenkin käy lukemassa aika huima määrä porukkaa :) Eli kaikki vaan reippaasti mukaan!
Kaikkien osallistujien kesken arvotaan:
*** Horzen kisasukat & Horslyx-nuolukivi ***
Kisasukat ovat simppelit mustat onesize-sukat Horzen Z-logolla. Sukat ovat ohuet ja miellyttävät jalassa, ja toimivat kisasukkanimityksestä huolimatta oikein hyvin myös tavan talli- ja/tai ratsastussukkina.
Horslyxin nuolukivi on purkissa oleva herkku, jota hevoselle sopii tarjota ihan vaan namina, apuna venytyksissä tai vaikka harhautuksena kengityksessä, eläinlääkärin käsittelyssä tai klipatessa.
Kivessä mausteena on eukalyptus- ja anissiemenöljyä, jonka ansiota se tekee hyvää hengitysteille, mutta sopii loistavasti ihan kaikille hevosille ja poneille. Sisältääpä tuo myös vitamiineja, sekä biotiinia ja sinkkiä.
Osallistuaksesi arvontaan yhdellä arvalla:
1) liity blogin lukijaksi (mikäli sinulla on tili bloggerissa)
2) kommentoi tähän postaukseen nimesi + sähköpostiosoitteesi
toisen arvan saat jos edellisten lisäksi:
3) esität toivepostauksen.
Arvonta sulkeutuu sunnuntaina 30.8, jonka jälkeen onnetar poimii voittajan.
tiistai 18. elokuuta 2015
Letityskoulu
En ole mikään maailman taitavin letittäjä, mutta vuodet kisahevosten hoitajan antoivat reilusti kokemusta, myös sykeröiden väsäämisessä. Minun tekemät lettini on nähty mm. Suomenmestaruuksissa, eikä edes hävettänyt, mutta tässä on ollut niin pitkä tauko noista aktiivivuosista, että alan olla melko ruosteessa.
Kisakuume kuitenkin kutkuttelee, joten piti ottaa harjoittelukierros, josko pian olisi tosi kyseessä.
Napsinpa samalla prosessista kuvia, saadakseni aikaan jonkinmoisen pikaoppaan letitykseen.
Lettien tekemiseen tarvitset letityskumppareita, kamman ja mahdollisesti myös sakset. HUOM: jos hevonen ei ole omasi, unohda sakset kuviosta samantien ;)
Ensimmäisenä tulee tarkastaa, onko hevosen harja minkä mittainen. Liian pitkä harja on ikävä letittää, koska leteistä tulee liian paksuja ja pitkiä, jolloin niitä on hankala käsitellä. Firren harja kuvassa on jo aika pitkä, siitä voisi hyvin napata useamman sentin pois.
Toisaalta, jos hevosen harja on kamalan ohut luiru, on pituudesta hyötyä, että sykeröidin saa edes hieman massaa. Sellaisen olemattoman harjan letittäminen on varsin vaivalloista, mutta mahdollista toki.
Koska harva hevonen malttaa seisoa koko letitysprosessin lehmän (Firren) lailla paikoillaan, on helpoin aloittaa otsatukasta, joka on ainakin minulle hankalin osuus. Niinpä se hoituu kivuttomasti ensimmäisenä, ennen kuin hevosella tai ihmisellä alkaa mennä hermot koko touhuun.
Otsatukka tulee pyrkiä letittämään ranskalaisen letin lailla, aloittaen ihan juuresta napakalla letillä. Karvat harvenevat larvaa kohden, joten ranskis saa pötkylän pysymään siistinä. Letin pää taitetaan ja solmitaan kumpparilla kiinni.
Harjan käsittely letitystä varten on täysin ihmisestä kiinni, tyylejä on monia. Toiset haluavat pitää harjan likaisena, jolloin se ei ole liukas ja pito on parempi. Toisilla harjan on ehdottomasti oltava pesty ja puhdas. Tämä ehkä korostuu, jos hevosella on hilsettä, joka pääsee lettien välistä tietysti näkyville. Todellisuudessa kukaan ei varmaankaan huomaa moista seikkaa, mutta meitä on moneen junaan. Jotkut myös käyttävät vauvaöljyä, letitys- tai hiusgeeliä tuomaan pitoa itse letitysvaiheeseen ja kestävyyttä valmiille sykeröille.
Itse jaan otsatukan letitettyäni harjan valmiiksi osioihin. Estepiireissä näkee ehkä enemmän pikkuruisia sykeröitä tiheään, mutta koululetit ovat isompia pompuloita. Siistin lopputuloksen saa jakamalla harjan tasaisesti samankokoisiin osioihin. Esimerkiksi letityskampa on hyvä mitta.
Jakausten osioiden välillä tulee olla siistit ja tasaiset.
Harjan jakaminen tulee aloittaa niskasta ja edestä alas. Monilla hevosilla on sään juuressa huonommin harjaa, josta ei saa kunnollisia lettejä aikaiseksi, joten aloittamalla sieltä, missä harjaa on hyvin, maksimoidaan hyvien lettien määrä ja ratkokaan lopun tupsuongelmat myöhemmin.
Sitten vaan letittämään. Lettien salaisuus on napakkuudessa. Jos letti on löysä, siitä alkaa hapsottaa jouhia välittömästi, ja sykeröstä ei saa napakkaa millään. Letit eivät myöskään kestä kunnolla, jos pohjatyötä ei ole tehty huolella.
Itse koen, että helpoin tapa saada letistä oikein kireä, on lähteä letittämään jouhia ylöspäin. Eli otetaan tupsu käteen, jaetaan se sormissa letin kolmeen osaan ja pidetään niitä pystysuunnassa, kunnes letti on aluillaan. Näin juuren saa kiristettyä kunnolla.
Lettien kiinnittäminen on paras tehdä taittamalla letin pää ja sujauttamalla kumppari siihen ympärille, kuten kuvassa näkyy. Tämä helpottaa sykerön kiinnitystä, tapahtui se sitten kumppareilla tai ompelemalla (jolloin tämä on oikeastaan ainut vaihtoehto!).
Auki hapsottava letin pää on liki mahdotonta saada piiloon valmiissa sykerössä. Lisäksi tuo "pallukka" antaa kivasti jämäkkyyttä sykerön ytimeen.
Kun harja on leteillä, päästään sykeröiden pariin.
Siisteimmän lopputuloksen saa käärimällä letin palloksi. Jos latin vaan taittaa kahtia ja taitoksen vielä kahtia, tulee letistä useimmiten sellainen pystyssä töröttävä tötsä. Näitä näkee paljon, ja rehellisesti sanottuna ne ovat minusta kamalan rumia.
Eli otetaan se letin pää, taitetaan se mahdollisimman tiukasti kiinni lettiin, alaspäin siis, ja sitten vaan pyöritellään koko paketti kasaan.
Lopputuloksena on kiva, pyöreä sykerö, joka kiinnitetään kumpparilla.
Siistein tulos saadaan toki ompelemalla, jolloin sykerö saadaan kireäksi, mutta nämä letit tein ihan vaan kumppareilla.
Ja näin helppoa se on, kiva lettirivi kyhätty alta aikayksikön. Letit ovat napakoita, jolloin sykeröiden juuret eivät lähde nousemaan ja hapsottamaan liikaa.
Pieniä irtojouhia ja hapsottavia karvoja löytyy aina. Jos hevosella on reilusti harjaa, voi letin päähän jääneitä hapsuja hyvin siistiä saksilla pois valmiita sykeröistä, mikäli niitä ei ole saanut taiteltua sykerön sisälle piiloon. Näitäkään hapsuja tuskin kukaan ulkopuolinen huomaa, mutta jos itseä ahdistaa, voi laittaa sakset laulamaan tai käyttää geeliä.
Hevosen jouhet ovat aivan yhtä itsepäisiä kuin meidän omat hiuksemme, niillä tuntuu olevan oma tahto ja yhteistyökyky täysi nolla, ainakin jos on kiire :D
Sitten on vielä se harjan viimeinen tupsu... Harvalla hevosella on alusta loppuun tasainen, letityksen kannalta hyvä harja. Leveyden puolesta tuohon loppuun saisi vielä yhden tai kaksikin lettiä, mutta kun siinä on pari hassua, muutaman sentin pituista karvaa, ei niistä riitä enää lettiin.
Lopun voi jättää tyystin huomiotta, tuskin siihen(kään) kukaan huomiota kiinnittää. Mutta jos ahistaa, voi lopun siloittaa geelillä, tehdä pienen kaulanmyötäisen letin tai leikata koko lopun pois. Viimeisintä en itse ikinä tekisi, mutta sitäkin on nähty.
Surkuhupaisaa oikeastaan, miten intohimoisesti ihminen voi suhtautua hevosen karvoihin. Mikään ei saa hapsottaa eikä repsottaa, tai päivä on pilalla ;)
Pappa oli taas esimerkillisen hieno ja seisoi hievahtamatta koko prosessin ajan. Lopuksi hän ei kyllä jaksanut enää poseerata, vaikka kovasti olisin halunnut ottaa oikeita edustuskuvia. Kuvaushommaan olisi tarvittu apukäsiä, kun lehmikki alkoi ihan nuokkua <3
Jos kiinnostusta löytyy, voin tehdä postauksen myös lettien ompelusta, kyllä [ ] ei [ ] ?
Kisakuume kuitenkin kutkuttelee, joten piti ottaa harjoittelukierros, josko pian olisi tosi kyseessä.
Napsinpa samalla prosessista kuvia, saadakseni aikaan jonkinmoisen pikaoppaan letitykseen.
Lettien tekemiseen tarvitset letityskumppareita, kamman ja mahdollisesti myös sakset. HUOM: jos hevonen ei ole omasi, unohda sakset kuviosta samantien ;)
Ensimmäisenä tulee tarkastaa, onko hevosen harja minkä mittainen. Liian pitkä harja on ikävä letittää, koska leteistä tulee liian paksuja ja pitkiä, jolloin niitä on hankala käsitellä. Firren harja kuvassa on jo aika pitkä, siitä voisi hyvin napata useamman sentin pois.
Toisaalta, jos hevosen harja on kamalan ohut luiru, on pituudesta hyötyä, että sykeröidin saa edes hieman massaa. Sellaisen olemattoman harjan letittäminen on varsin vaivalloista, mutta mahdollista toki.
Koska harva hevonen malttaa seisoa koko letitysprosessin lehmän (Firren) lailla paikoillaan, on helpoin aloittaa otsatukasta, joka on ainakin minulle hankalin osuus. Niinpä se hoituu kivuttomasti ensimmäisenä, ennen kuin hevosella tai ihmisellä alkaa mennä hermot koko touhuun.
Otsatukka tulee pyrkiä letittämään ranskalaisen letin lailla, aloittaen ihan juuresta napakalla letillä. Karvat harvenevat larvaa kohden, joten ranskis saa pötkylän pysymään siistinä. Letin pää taitetaan ja solmitaan kumpparilla kiinni.
Harjan käsittely letitystä varten on täysin ihmisestä kiinni, tyylejä on monia. Toiset haluavat pitää harjan likaisena, jolloin se ei ole liukas ja pito on parempi. Toisilla harjan on ehdottomasti oltava pesty ja puhdas. Tämä ehkä korostuu, jos hevosella on hilsettä, joka pääsee lettien välistä tietysti näkyville. Todellisuudessa kukaan ei varmaankaan huomaa moista seikkaa, mutta meitä on moneen junaan. Jotkut myös käyttävät vauvaöljyä, letitys- tai hiusgeeliä tuomaan pitoa itse letitysvaiheeseen ja kestävyyttä valmiille sykeröille.
Itse jaan otsatukan letitettyäni harjan valmiiksi osioihin. Estepiireissä näkee ehkä enemmän pikkuruisia sykeröitä tiheään, mutta koululetit ovat isompia pompuloita. Siistin lopputuloksen saa jakamalla harjan tasaisesti samankokoisiin osioihin. Esimerkiksi letityskampa on hyvä mitta.
Jakausten osioiden välillä tulee olla siistit ja tasaiset.
Harjan jakaminen tulee aloittaa niskasta ja edestä alas. Monilla hevosilla on sään juuressa huonommin harjaa, josta ei saa kunnollisia lettejä aikaiseksi, joten aloittamalla sieltä, missä harjaa on hyvin, maksimoidaan hyvien lettien määrä ja ratkokaan lopun tupsuongelmat myöhemmin.
Sitten vaan letittämään. Lettien salaisuus on napakkuudessa. Jos letti on löysä, siitä alkaa hapsottaa jouhia välittömästi, ja sykeröstä ei saa napakkaa millään. Letit eivät myöskään kestä kunnolla, jos pohjatyötä ei ole tehty huolella.
Itse koen, että helpoin tapa saada letistä oikein kireä, on lähteä letittämään jouhia ylöspäin. Eli otetaan tupsu käteen, jaetaan se sormissa letin kolmeen osaan ja pidetään niitä pystysuunnassa, kunnes letti on aluillaan. Näin juuren saa kiristettyä kunnolla.
Lettien kiinnittäminen on paras tehdä taittamalla letin pää ja sujauttamalla kumppari siihen ympärille, kuten kuvassa näkyy. Tämä helpottaa sykerön kiinnitystä, tapahtui se sitten kumppareilla tai ompelemalla (jolloin tämä on oikeastaan ainut vaihtoehto!).
Auki hapsottava letin pää on liki mahdotonta saada piiloon valmiissa sykerössä. Lisäksi tuo "pallukka" antaa kivasti jämäkkyyttä sykerön ytimeen.
Kun harja on leteillä, päästään sykeröiden pariin.
Siisteimmän lopputuloksen saa käärimällä letin palloksi. Jos latin vaan taittaa kahtia ja taitoksen vielä kahtia, tulee letistä useimmiten sellainen pystyssä töröttävä tötsä. Näitä näkee paljon, ja rehellisesti sanottuna ne ovat minusta kamalan rumia.
Eli otetaan se letin pää, taitetaan se mahdollisimman tiukasti kiinni lettiin, alaspäin siis, ja sitten vaan pyöritellään koko paketti kasaan.
Lopputuloksena on kiva, pyöreä sykerö, joka kiinnitetään kumpparilla.
Siistein tulos saadaan toki ompelemalla, jolloin sykerö saadaan kireäksi, mutta nämä letit tein ihan vaan kumppareilla.
 |
| Kolmas letti oikealta on ruma, mutta en jaksanut korjailla kun ei oltu oikeasti lähdössä mihinkään. |
Pieniä irtojouhia ja hapsottavia karvoja löytyy aina. Jos hevosella on reilusti harjaa, voi letin päähän jääneitä hapsuja hyvin siistiä saksilla pois valmiita sykeröistä, mikäli niitä ei ole saanut taiteltua sykerön sisälle piiloon. Näitäkään hapsuja tuskin kukaan ulkopuolinen huomaa, mutta jos itseä ahdistaa, voi laittaa sakset laulamaan tai käyttää geeliä.
Hevosen jouhet ovat aivan yhtä itsepäisiä kuin meidän omat hiuksemme, niillä tuntuu olevan oma tahto ja yhteistyökyky täysi nolla, ainakin jos on kiire :D
Sitten on vielä se harjan viimeinen tupsu... Harvalla hevosella on alusta loppuun tasainen, letityksen kannalta hyvä harja. Leveyden puolesta tuohon loppuun saisi vielä yhden tai kaksikin lettiä, mutta kun siinä on pari hassua, muutaman sentin pituista karvaa, ei niistä riitä enää lettiin.
Lopun voi jättää tyystin huomiotta, tuskin siihen(kään) kukaan huomiota kiinnittää. Mutta jos ahistaa, voi lopun siloittaa geelillä, tehdä pienen kaulanmyötäisen letin tai leikata koko lopun pois. Viimeisintä en itse ikinä tekisi, mutta sitäkin on nähty.
Surkuhupaisaa oikeastaan, miten intohimoisesti ihminen voi suhtautua hevosen karvoihin. Mikään ei saa hapsottaa eikä repsottaa, tai päivä on pilalla ;)
Pappa oli taas esimerkillisen hieno ja seisoi hievahtamatta koko prosessin ajan. Lopuksi hän ei kyllä jaksanut enää poseerata, vaikka kovasti olisin halunnut ottaa oikeita edustuskuvia. Kuvaushommaan olisi tarvittu apukäsiä, kun lehmikki alkoi ihan nuokkua <3
Jos kiinnostusta löytyy, voin tehdä postauksen myös lettien ompelusta, kyllä [ ] ei [ ] ?
maanantai 17. elokuuta 2015
Liebster-haaste
Sain Sannalta tällaisen haasteen, joka on tarkoitettu alle 200 lukijaa omaaville blogeille.
Mikäpä tässä, haaste vastaanotettu!
Homman nimi seuraava:
Ohjeet:
1. Kiitä sinut nimennyttä bloggaajaa ja laita linkki hänen blogiinsa.
2. Vastaa sinut nimenneen bloggaajan 11 kysymykseen.
3. Nimeä ja linkkaa 11 Liebster Awardin ansaitsevaa blogia, joilla on alle 200 seuraajaa.
2. Vastaa sinut nimenneen bloggaajan 11 kysymykseen.
3. Nimeä ja linkkaa 11 Liebster Awardin ansaitsevaa blogia, joilla on alle 200 seuraajaa.
4. Keksi 11 uutta kysymystä nimitetyille.
1. Haluaisitko omistaa hevosen/miksi haluat omistaa hevosen? Perustele ja vertaile!
Haluaisin, ja siksipä omistan. Oma on aina oma, vaikka saa kaikki huolet, murheet ja rahanmenot omalle vastuulleen, saa toisaalta myös ihan itse päättää mitä hevosella tekee ja miten, millaiset varusteet sillä on, mitä se syö jne. Voi tehdä kuten parhaaksi näkee, ja kaikkihan tietää itse aina parhaiten ;)
Lisäksi oma hevonen on hankittu yleensä sen mukaan, että se on itselle sopiva ja kiva!
2. Miten harrastat hevosia, oletko tyytyväinen nykyiseen tilanteeseen?
Käyn tällä hetkellä tallilla ainakin viidesti viikossa. Meillä on tiimissä uudet vuokraajat, toivottavasti pysyvätkin kelkassa ja kuviot jatkuvat näin, se olisi vallan jees.
Vuorotyö tuo omat haasteensa hevosenpitoon, mutta kyllä sitä jaksaa, kun intoa riittää.
Unelmatilanne olisi tosin useampi oma hevonen, oma pieni talli ja kotona tehtävä työ, jolloin ehtisi kaiket päivät heppailla.
3. Mitä lajia haluaisit kokeilla hevosten kanssa?
Olisi tosi jännä päästä kunnollisen western-hevosen selkään ja sitten vähän kikkailla menemään. Kyllähän Fifin kanssa voi "leikkiä" lännenratsastusta pitkillä ohjilla/ilman ohjia jne. mutta siihen tyyliin koulutettu ja treenattu hevonen olisi hauska kokemus!
4. Miksi harrastat juuri ratsastusta, mikä siinä viehättää?
Hevonen. Valtava eläin, joka voisi melko vaivatta tappaa ihmisen, mutta tekeekin juuri kuten sinä haluat. Eläin on ystävä, oma heppa on karvalapsi. Se luottamus, ystävyys ja rakkaus on niin iso asia. Ja olennaisempaa tässä harrastuksessa on minulle aina ollut se hevonen, sen kanssa oleminen, kuin itse ratsastus. Nyt halu oppia ratsastajana onkin kasvanut, ja ne onnistumiset ja oivallukset on niin isoja fiiliksiä. Aina tajuaa jotain, vaikka homma ei menisi yhtään paremmin, jokin päässä loksahtaa, että "näin sen on tarkoitus toimia" ja niillä oivalluksilla taas saa enemmän intoa. Aina voi oppia lisää, mikä ylläpitää ainakin omaa motivaatiota.
5. Jos saisit valita, harrastaisitko mieluummin 2 metrisen muhkun vai pienen alle metrisen shetlanninponin kanssa? Miksi?
Muhkun, koska ponin selkään en voisi kiivetä. Eikä tuo kärryajelu ole ihan omin juttu.
Muhku olisi todennäköisesti myös luonteeltaan enemmän omaa tyyppiä. Shettikset on mahtavia ja kamalan söpöjä, mutta ai juma kun niiden kanssa voi välillä mennä hermo :D Hevoselle kun sanot, että on homma on näin, se uskoo. Ponia ei kiinnosta, se ei kuule, sillä on muut bisnekset kesken. Ne pikkuriiviöt karkailee, haahuilee taluttaessa, puree, possuilee ja on vähän liian huumorihommaa omaan arkeen (näin kärjistettynä siis!)
Muhku olisi todennäköisesti myös luonteeltaan enemmän omaa tyyppiä. Shettikset on mahtavia ja kamalan söpöjä, mutta ai juma kun niiden kanssa voi välillä mennä hermo :D Hevoselle kun sanot, että on homma on näin, se uskoo. Ponia ei kiinnosta, se ei kuule, sillä on muut bisnekset kesken. Ne pikkuriiviöt karkailee, haahuilee taluttaessa, puree, possuilee ja on vähän liian huumorihommaa omaan arkeen (näin kärjistettynä siis!)
6. Lähtisitkö
mieluummin Etelä-Euroopan hiekkarannoille laukkaamaan vai Islantiin
jylhiin maisemiin vaeltamaan? Perustele huolella!
Siis nyt tuli tasapeli. Koska olen jostain pikkutytöstä asti ajatellut, että Islannin aakean laakeat maisemat olisivat ehkä kaunein näky kokea hevosen selässä. Nuo maastomopot ovat niin omaa luokkaansa, kauniita ja jaloja pienuudessaan. Islanti on mielenkiintoinen maa, kaunis jylhyydessään ja varmasti kokemisen arvoinen matkakohde.
Pikkutytöstä asti olen myös ihaillut barokkihevosia ja niiden upeita, lainehtivia harjoja. Nuorempana haaveilin omasta andaluusialaisesta, jonka kaula on luonnostaan jo kaarella ja joka saa kaikkien suut loksahtamaan auki, kun se upeana vaan astelisi ympäriinsä. Ja edelleen minusta etelän hevoset ovat jotain järisyttävää!!
Olenkin katsellut Portugalista hevoslomia tarjoavia paikkoja, joissa hevoset on järjestään kaikki liki GP-tasolle koulutettuja ja sitten siellä mentäisiin vähän piffipaffia, kuin mitkäkin mestarit.
Eli siis hyvin tasoissa ollaan. Ehkä etelä voittaa puolikkaalla pisteellä, mutta kyllä sinne Islantiin on yhtälailla joskus päästävä!
7. Mitä rakastat hevosissa?
Niiden kauneutta, nöyryyttä, rehellisyyttä. Monien yksilöiden kohdalla myös lempeyttä, huumorintajua, yritteliäisyyttä jajaja. Ylistää voisi loputtomiin :)
8. Vuokrahevonen vai ratsastuskoulu? Miksi?
Jos kyseessä on hyvä ratsastuskoulu, ehkä se. Mieluiten toki molemmat, koska tunneilla käyminen on aina plussa. Toisaalta se yksi ja sama hevonen on plussa, koska sen oppii tuntemaan ja siinä säilyy tietty tatsi. Ja jos vuokrahevosella saa opetusta, niin ännu bättre. Ratsastuskoulussa vaihtuvat hevoset kuitenkin opettavat omalta osaltaan todella paljon.
9. Mistä keksit blogisi nimen? Onko sillä yhteyttä omiin hevoskontakteihisi?
Blogini nimi tulee lainauksesta kirjailija Helen Thompsonilta. Minusta ajatus vapaudesta hevosen selässä on kaunis, aika upea. Hevonen voi antaa sinulle jalat, vaikkeivat omat kantaisikaan.
10. Iso talli hienoilla puitteilla vai pieni talli rauhallisessa ympäristössä?
Tällä hetkellä jälkimmäinen. Fifi tarvitsee pihaton, ja pihattotalleista ei ylitarjontaa lähimailla ole, joten hienoista puitteista pitää karsia. Ja itse en nyt kaipaakaan mitään ihmeitä.
Jos minulla olisi (tulevaisuudessa, kenties) hieno hevonen, jolla yrittäisin valmentautua todella tavoitteellisesti ympäri vuoden ja kisata tosissaan, alkaisi puitteilla olla jo enemmän väliä. Maneesit, maneesin ja kentän pohja, kunnollinen vesikarsina jne. painavat siinä kohtaa jo enemmän.
Tavallaan olen kyllä nauttinut viimeiset pari vuotta todella paljon rauhallisista pikkutalleista ihmisten kotipihoissa, verrattuna nuoruusvuosiin Ruskeasuolla. Mitä lähempänä luonto ja rauha on tallia, sitä parempi.
11. Paras muisto hevosten kanssa kesältä 2015?
Kesä 2015 on ollut aika täynnä surua ja murheita. Parhaita hetkosia kenties meidän ensimmäinen heB-startti hyväksytysti (vaikka silloin kyllä ahdisti kamalasti hevosen yskiminen, joka myös vesitti suoritusta). Tai sitten se kerta, kun hyppäsin itsenäisesti, ja huomasin, ettei minua pelottanut ollenkaan!
So där! Minulla ei valitettavasti ole yhtätoista blogia haastettavaksi, mutta seuraaville nakki napsahtaa:
Takaisin lähtöruutuun
Prinsessan päiväkirjat
Waldgeistory
Takaisin lähtöruutuun
Prinsessan päiväkirjat
Waldgeistory
Ja kysymykset ovat.
1. Mistä et pidä hevosten kanssa/tallitöissä?
2. Missä koet olevasi erityisen hyvä ratsastajana?
3. Hillitysti&hallitusti vai aivan täysii?
4. Pelkäätkö jotain hevosten kanssa?
5. Millainen olisi täydellinen hevonen juuri sinulle?
6. Mikä on paras kokemuksesi/muistosi hevosten kanssa?
7. Miten pitkään olet harrastanut hevosia?
8. Millainen olisi unelmiesi hevosloma ulkomailla?
9. Viimeisen tippumisesi?
10.Este- vai koulusatula?
11. Mikä on hevosunelmasi?
lauantai 15. elokuuta 2015
Satulaa mä metsästän
Jatkona ajatuksilleni hevosen hyvinvoinnista voin jatkaa teeman ympärillä satulan merkeissä.
Satula, tuo vihonviimeinen perhana, on kuitenkin melko oleellinen kapistus, jos hevosella aiotaan ratsastaa (satulan kanssa). Monesti olen seurannut sivusta ihmisten tuskailua, kun heppalle ei tunnu löytyvän passelia penkkiä millään. Ja nyt olen itse siinä tilanteessa, että selaan satulapalveluiden sivuja epätoivon vimmalla ja kiroilen itsekseni.
Onhan noita kaikenlaisia mistä valita, mutta kun varaa ei ole siihen monen tuhannen satulaan...
Firrellä on ihan kiva Kiefferin koulusatula. Kidutus-kiefferiksi se on aika mukava istua ja polvitukien puutteeseen olen alkanut jo tottua. Siis onhan siinä satulassa tuet joo, mutta mitättömät. Satulassa on riittävä säkätila ja se istuu Firren selkään hyvin. Kunnes katsellaan tarkemmin.
Olennaiset asiat satulan sovituksessa ovat satulan leveys, pituus, säkätila ja rungon malli. Satulan leveyttä voi monilla merkeillä säätää, mutta itselläni ei ole tästä kokemusta. Haen sellaisenaan kelvollista penkkiä, eikä muokkausmahdollisuutta ole edes tarvinnut pohtia, kun muokattavat satulat ovat tähänastisen tarkkailuni mukaan muuten malliltaan epäsopivia meille.
Satulan leveys ei korreloi hevosen kylkien leveyden kanssa. Eli lihavampikin hevonen oli olla selältään kapeampi kuin luulisi. Satulan runko ei yllä kuin pätkän verran alaspäin, loppu on pelkkää satulasiipeä, joka taipuu hevosen mukaan. Tilanne meillä onkin se, että tuo Kieffer on aavistuksen liian leveä: vaikka se näyttää istuvan hienosti, ratsastajan paino saa sen painumaan alaspäin ja ottamaan kiinni säkään (syy, miksi meillä käytetään karvaa satulan alla). Jos taas satula olisi liian kapea, se luonnollisesti nipistää ja painaa hevosta. Molemmissa tapauksissa hevosen liike/halu liikkua kärsii.
Satulan pituus on sikäli olennainen asia, että oikean kokoinen satula jakaa ratsastajan painon tasaisesti hevosen selkään. Satula ei sinällään voi olla liian lyhyt, mutta jos varaa on pidempään, se on aina huomattavasti parempi vaihtoehto. Liian pitkä satula taas tuo painetta sinne, minne se ei kuulu, eli hevosen lantioon asti. Eli nou-nou. Meidän Kiefferi on hyvän pituinen, tilaa olisi tosin tuuman tai puolitoista pidemmällekin.
Säkätila ja selkärangantila ovat yksi seikka, joka tässä tuottaa päänvaivaa. Firrellä on hyvin kookas säkä ja selkärangantilaakin satulassa pitäisi olla. Liian kapea selkärangantila johtaa hermojen puristukseen, josta nyt voi kuvitella, miten epämiellyttävää se hevoselle on, etenkin pidemmän päälle. Säkätila taas määrittää sen, mahtuuko penkki selkään painamatta kiinni säkään. Ja taas toisinpäin, jos hevosella on tuskin säkää ollenkaan, luisuu satula helposti eteen. Jättisäkä ja säätön ovat molemmat aika ärsyttäviä selkämalleja, näin satulaa etsiessä.
Olennaista satulan istuvuudessa on myös rungon malli. Eli onko satula ihan suora, suorahko, kaarevahko vai vallan kaareva. Satulan mallin tulisi siis mukailla hevosen selkää mahdollisimman hyvin. Eli jos hevosella on ihan suora selkä ja siihen laitetaan kaareva satula: paino ei jakaudu tasaisesti koko satulalle, vaan keskelle. Toisinpäin myös: Suora satula kaarevassa selässä nappaa kiinni etu- ja takakaaren kohdalta, jättäen keskiosan ilmaan kellumaan.
Firrellä on hieman kaareva selkä, eli monet muuten sopivat satulat ovat rungoltaan suoria, ja taas tulee hutia.
Me tarvitaan siis normaali tai kapeahko koulustaula, hieman kaareva, isolla säkä- ja selkärangantilalla, mieluiten 17,5" kokoisena. Ja käytettynä, mahdolliseman edullisesti tietysti ;) Halvalla ei saa hyvää, mutta käytetyn satulan voi saada melko kohtuulliseen hintaan, jos sellainen osuu kohdalle. Joten eipä muuta kuin sovittelemaan...
Neljä penkkiä on nyt kiikarissa, joita hierojan kanssa päästään kohta sovittelemaan. Toivon sormet ja varpaat ristissä, että joku tärppää. Ei oikeasti huvittaisi ostaa harrastekäyttöön ökykallista laatusatulaa osamaksulla. Se on ainakin varmaa, että satulan ei tarvitse maksaa kuukausipalkkaa enempää, siinä menee jo oma kohtuuden raja :D
Satula, tuo vihonviimeinen perhana, on kuitenkin melko oleellinen kapistus, jos hevosella aiotaan ratsastaa (satulan kanssa). Monesti olen seurannut sivusta ihmisten tuskailua, kun heppalle ei tunnu löytyvän passelia penkkiä millään. Ja nyt olen itse siinä tilanteessa, että selaan satulapalveluiden sivuja epätoivon vimmalla ja kiroilen itsekseni.
Onhan noita kaikenlaisia mistä valita, mutta kun varaa ei ole siihen monen tuhannen satulaan...
Firrellä on ihan kiva Kiefferin koulusatula. Kidutus-kiefferiksi se on aika mukava istua ja polvitukien puutteeseen olen alkanut jo tottua. Siis onhan siinä satulassa tuet joo, mutta mitättömät. Satulassa on riittävä säkätila ja se istuu Firren selkään hyvin. Kunnes katsellaan tarkemmin.
Olennaiset asiat satulan sovituksessa ovat satulan leveys, pituus, säkätila ja rungon malli. Satulan leveyttä voi monilla merkeillä säätää, mutta itselläni ei ole tästä kokemusta. Haen sellaisenaan kelvollista penkkiä, eikä muokkausmahdollisuutta ole edes tarvinnut pohtia, kun muokattavat satulat ovat tähänastisen tarkkailuni mukaan muuten malliltaan epäsopivia meille.
Satulan leveys ei korreloi hevosen kylkien leveyden kanssa. Eli lihavampikin hevonen oli olla selältään kapeampi kuin luulisi. Satulan runko ei yllä kuin pätkän verran alaspäin, loppu on pelkkää satulasiipeä, joka taipuu hevosen mukaan. Tilanne meillä onkin se, että tuo Kieffer on aavistuksen liian leveä: vaikka se näyttää istuvan hienosti, ratsastajan paino saa sen painumaan alaspäin ja ottamaan kiinni säkään (syy, miksi meillä käytetään karvaa satulan alla). Jos taas satula olisi liian kapea, se luonnollisesti nipistää ja painaa hevosta. Molemmissa tapauksissa hevosen liike/halu liikkua kärsii.
Satulan pituus on sikäli olennainen asia, että oikean kokoinen satula jakaa ratsastajan painon tasaisesti hevosen selkään. Satula ei sinällään voi olla liian lyhyt, mutta jos varaa on pidempään, se on aina huomattavasti parempi vaihtoehto. Liian pitkä satula taas tuo painetta sinne, minne se ei kuulu, eli hevosen lantioon asti. Eli nou-nou. Meidän Kiefferi on hyvän pituinen, tilaa olisi tosin tuuman tai puolitoista pidemmällekin.
Säkätila ja selkärangantila ovat yksi seikka, joka tässä tuottaa päänvaivaa. Firrellä on hyvin kookas säkä ja selkärangantilaakin satulassa pitäisi olla. Liian kapea selkärangantila johtaa hermojen puristukseen, josta nyt voi kuvitella, miten epämiellyttävää se hevoselle on, etenkin pidemmän päälle. Säkätila taas määrittää sen, mahtuuko penkki selkään painamatta kiinni säkään. Ja taas toisinpäin, jos hevosella on tuskin säkää ollenkaan, luisuu satula helposti eteen. Jättisäkä ja säätön ovat molemmat aika ärsyttäviä selkämalleja, näin satulaa etsiessä.
 |
| Satulan etuosassa säkätila on reilu, mutta kapenee taakse päin. |
Olennaista satulan istuvuudessa on myös rungon malli. Eli onko satula ihan suora, suorahko, kaarevahko vai vallan kaareva. Satulan mallin tulisi siis mukailla hevosen selkää mahdollisimman hyvin. Eli jos hevosella on ihan suora selkä ja siihen laitetaan kaareva satula: paino ei jakaudu tasaisesti koko satulalle, vaan keskelle. Toisinpäin myös: Suora satula kaarevassa selässä nappaa kiinni etu- ja takakaaren kohdalta, jättäen keskiosan ilmaan kellumaan.
Firrellä on hieman kaareva selkä, eli monet muuten sopivat satulat ovat rungoltaan suoria, ja taas tulee hutia.
Me tarvitaan siis normaali tai kapeahko koulustaula, hieman kaareva, isolla säkä- ja selkärangantilalla, mieluiten 17,5" kokoisena. Ja käytettynä, mahdolliseman edullisesti tietysti ;) Halvalla ei saa hyvää, mutta käytetyn satulan voi saada melko kohtuulliseen hintaan, jos sellainen osuu kohdalle. Joten eipä muuta kuin sovittelemaan...
Neljä penkkiä on nyt kiikarissa, joita hierojan kanssa päästään kohta sovittelemaan. Toivon sormet ja varpaat ristissä, että joku tärppää. Ei oikeasti huvittaisi ostaa harrastekäyttöön ökykallista laatusatulaa osamaksulla. Se on ainakin varmaa, että satulan ei tarvitse maksaa kuukausipalkkaa enempää, siinä menee jo oma kohtuuden raja :D
perjantai 14. elokuuta 2015
Hyvä ratsastaja pitää huolta hevosesta - ja itsestään!
Eläinten käyttö ihmisen omiin tarkoitusperiin on aikamoinen eettinen kysymys.
Menemättä nyt enempää lihansyöntiin, tehotuotantoon ja tuotantoeläimien hyvinvointiin, on eläinten pito lemmikkinä ihan yhtälailla asia, jota voi jäädä pohtimaan. Hevonen kun toimii suurimmalla osalla hevosihmisiä harrastekaverina ja/tai lemmikkinä. Oli hevonen sitten rakas perheenjäsen (omassa tapauksessani suurin karvaisista lapsistani) tai vaan harrasteväline, olisi sen hyvinvoinnista pidettävä tunnollisesti huolta.
Moni satsaakin hevosen elinoloihin ja ruokintaan, sekä monipuoliseen liikuntaan. Moni myös laadukkaisiin ja täysin sopiviin varusteisiin ja hoitotuotteisiin. Innokkaimmat myös hoidattavat hevosiaan, käyttävät solariumia, hierontaa ja mitä erilaisimpia hoitoja.
Olennainen osa hevosen hyvinvointia, ellei nyt sitten se kaikista olennaisin, on nimenomaan liikunta. Ja suurin osa hevosen liikunnasta tapahtuu ihmisen kanssa, raviurheilu sivuutettuna, ihminen siellä hevosen selässä. Niinpä ratsastaja itsessään on hyvin iso osa hevosen hyvinvointia.
Silmään pistääkin ensimmäisenä hevosen ja ratsastajan yhteensopivuus koon puolesta. Iso ratsastaja ei kuulu pienen ponin selkään. Vaikka pitkä ihminen ei välttämättä ole ratsulleen liian painava, haittaa liian pieni ratsu pidemmän päälle istuntaa. Toki pienet poniolennot kaipaavat joskus aikuisen ihmisen ojennusta tai läpiratsastusta, mutta tämän tuleekin olla sitä joskus tapahtuvaa, josta nyt ei ole hevoselle mitään haittaa.
Ison hevosen selkään sopii kookkaammankin ratsastajan kiivetä, mutta painoasiat ovat puhututtaneet viime aikoina. Itsekin olen tietysti miettinyt asiaa, minähän en ole mikään hoikka tikkukoipi, en ole koskaan ollutkaan. Monesti kuulee sanottavan, että hyvän kehonhallinnan omaava ratsastaja ei rasita hevosta lihavanakaan samalla tavalla kuin hölskyvä perunasäkki, vaikka olisikin kiloiltaan kevyt. Epäilemättä totta tämäkin, kyllähän kevyemmän taakan ryske on ryskettä kuitenkin, missä hallittu painavampi taakka kulkee mukavammin mukana. Tämän ei kuitenkaan tulisi tarkoittaa, että satakiloinen ihminen voi hypätä siron, pienen hevosen kyytiin huoletta.
Tutkimuksia (esim. tämä) hevosen kantokyvystä on tehty maailmalla, mutta miten niihin suhtautuu onkin asia erikseen. Tutkimukset ovat kuitenkin toteutettu melko suppealla otannalla, eikä niitä ole vertailtavaksi asti. Jotkut toteavat, että ratsastajan paino voi hyvin olla 20% hevosen painosta, toisten numero on 15-18%, ja vasta päälle 25% paino alkaa todella rasittaa hevosta. Rasittumiseen vaikutti myös hevosen rakenne, selän leveys ja jalkojen rakenne, vankka malli kestää enemmän kuin siro.
Itse mietin, että jos hevonen rasittuu yhdestä liikutuskerrasta niin huomattavasti, että se näyttää epämukavuutta, ei tällainen toiminta antaisi hevoselle aktiivikäytössä montaakaan tervettä elinvuotta. Hevosestahan se toki riippuu, miten tämä näyttää jos sattuu, toiset kun nöyrinä juoksevat menemään minkä käsketään, vaikka mikä olisi. Tässäkin valossa sopii miettiä, että jos hevosta on tarkoitus liikuttaa päivittäin, tulisi sen kantaman taakan olla alakanttiin siitä, mitä se pystyy kantamaan. Jos siis tavoitteena on tulevaisuus, eikä lyhytaikoinen käyttö hevosta hajottaen.
Prosentteja auki laskien alkaa järkevä painoraja normaalikokoiselle (n.500kg) hevoselle olla 90kg. Ja toki todella isokokoinen ja vankkarakenteinen hevonen kantaa enemmänkin. Ja muutenkin painavampikin ratsastaja voi hevosen selkään mennä, mutta liikutusta tulisi alkaa miettiä sen mukaan. Ja kaikkiaan: mitä vähempi painoa selässä, sitä parempi, tietenkin. Vaikka Firre painaakin varmasti enemmän kuin 500kg, on osa sen painosta kyllä ylipainoa, joka ei sekään tee hyvää. Vankkarakenteinen se on myös, mutta koen tuon 90kg olevan sittenkin ihan yläraja tälle hevoselle.
Toisekseen tullaan ratsastajan kuntoon. Jos ratsastuksessa pyritään kivan harrastelun sijaan siirtymään urheiluun, tulee ihmisen ylläpitää omaa kuntoaan ja kestävyyttään. Vatsalihaksia tarvitaan, etenkin niitä syviä. Selkä vaatii voimaa, jalkoja pitää kyetä hallitsemaan, jotta avut olisivat mahdollisimman pienet, mutta tehokkaat. Ja kyllähän ihan tavan harrastelijan sopii yhtälailla huoltaa itseään, kun tarkoitus olisi sittenkin liikuttaa hevosta mahdollisimman hyvin ja turhaan kuluttamatta.
Yksi hyvä pointti, joka kävi tuossa hevosta huollettaessa ilmi oli se, että moni hierottaa kyllä hevostaan, muttei itseään. Ja vino ratsastaja voi hyvin tehdä vinon hevosen, eikä se hevosen käsittely pidemmän päälle auta, jos ratsastajassa ei muutu mikään. Tässäpä oiva juttu itseäni ajatellen, että ehkäpä olisi aika itsekin käydä jossain, josko lantion vinouteen, jalkojen eripituisuuteen, notkoselkään ja tiettyihin kiputiloihin saisi apua, jolloin oma ratsastus voisi parantuakin. Ja sekös olisi hevoselle vasta hyväksi.
Menemättä nyt enempää lihansyöntiin, tehotuotantoon ja tuotantoeläimien hyvinvointiin, on eläinten pito lemmikkinä ihan yhtälailla asia, jota voi jäädä pohtimaan. Hevonen kun toimii suurimmalla osalla hevosihmisiä harrastekaverina ja/tai lemmikkinä. Oli hevonen sitten rakas perheenjäsen (omassa tapauksessani suurin karvaisista lapsistani) tai vaan harrasteväline, olisi sen hyvinvoinnista pidettävä tunnollisesti huolta.
Moni satsaakin hevosen elinoloihin ja ruokintaan, sekä monipuoliseen liikuntaan. Moni myös laadukkaisiin ja täysin sopiviin varusteisiin ja hoitotuotteisiin. Innokkaimmat myös hoidattavat hevosiaan, käyttävät solariumia, hierontaa ja mitä erilaisimpia hoitoja.
Olennainen osa hevosen hyvinvointia, ellei nyt sitten se kaikista olennaisin, on nimenomaan liikunta. Ja suurin osa hevosen liikunnasta tapahtuu ihmisen kanssa, raviurheilu sivuutettuna, ihminen siellä hevosen selässä. Niinpä ratsastaja itsessään on hyvin iso osa hevosen hyvinvointia.
Silmään pistääkin ensimmäisenä hevosen ja ratsastajan yhteensopivuus koon puolesta. Iso ratsastaja ei kuulu pienen ponin selkään. Vaikka pitkä ihminen ei välttämättä ole ratsulleen liian painava, haittaa liian pieni ratsu pidemmän päälle istuntaa. Toki pienet poniolennot kaipaavat joskus aikuisen ihmisen ojennusta tai läpiratsastusta, mutta tämän tuleekin olla sitä joskus tapahtuvaa, josta nyt ei ole hevoselle mitään haittaa.
Ison hevosen selkään sopii kookkaammankin ratsastajan kiivetä, mutta painoasiat ovat puhututtaneet viime aikoina. Itsekin olen tietysti miettinyt asiaa, minähän en ole mikään hoikka tikkukoipi, en ole koskaan ollutkaan. Monesti kuulee sanottavan, että hyvän kehonhallinnan omaava ratsastaja ei rasita hevosta lihavanakaan samalla tavalla kuin hölskyvä perunasäkki, vaikka olisikin kiloiltaan kevyt. Epäilemättä totta tämäkin, kyllähän kevyemmän taakan ryske on ryskettä kuitenkin, missä hallittu painavampi taakka kulkee mukavammin mukana. Tämän ei kuitenkaan tulisi tarkoittaa, että satakiloinen ihminen voi hypätä siron, pienen hevosen kyytiin huoletta.
Tutkimuksia (esim. tämä) hevosen kantokyvystä on tehty maailmalla, mutta miten niihin suhtautuu onkin asia erikseen. Tutkimukset ovat kuitenkin toteutettu melko suppealla otannalla, eikä niitä ole vertailtavaksi asti. Jotkut toteavat, että ratsastajan paino voi hyvin olla 20% hevosen painosta, toisten numero on 15-18%, ja vasta päälle 25% paino alkaa todella rasittaa hevosta. Rasittumiseen vaikutti myös hevosen rakenne, selän leveys ja jalkojen rakenne, vankka malli kestää enemmän kuin siro.
Itse mietin, että jos hevonen rasittuu yhdestä liikutuskerrasta niin huomattavasti, että se näyttää epämukavuutta, ei tällainen toiminta antaisi hevoselle aktiivikäytössä montaakaan tervettä elinvuotta. Hevosestahan se toki riippuu, miten tämä näyttää jos sattuu, toiset kun nöyrinä juoksevat menemään minkä käsketään, vaikka mikä olisi. Tässäkin valossa sopii miettiä, että jos hevosta on tarkoitus liikuttaa päivittäin, tulisi sen kantaman taakan olla alakanttiin siitä, mitä se pystyy kantamaan. Jos siis tavoitteena on tulevaisuus, eikä lyhytaikoinen käyttö hevosta hajottaen.
Prosentteja auki laskien alkaa järkevä painoraja normaalikokoiselle (n.500kg) hevoselle olla 90kg. Ja toki todella isokokoinen ja vankkarakenteinen hevonen kantaa enemmänkin. Ja muutenkin painavampikin ratsastaja voi hevosen selkään mennä, mutta liikutusta tulisi alkaa miettiä sen mukaan. Ja kaikkiaan: mitä vähempi painoa selässä, sitä parempi, tietenkin. Vaikka Firre painaakin varmasti enemmän kuin 500kg, on osa sen painosta kyllä ylipainoa, joka ei sekään tee hyvää. Vankkarakenteinen se on myös, mutta koen tuon 90kg olevan sittenkin ihan yläraja tälle hevoselle.
Toisekseen tullaan ratsastajan kuntoon. Jos ratsastuksessa pyritään kivan harrastelun sijaan siirtymään urheiluun, tulee ihmisen ylläpitää omaa kuntoaan ja kestävyyttään. Vatsalihaksia tarvitaan, etenkin niitä syviä. Selkä vaatii voimaa, jalkoja pitää kyetä hallitsemaan, jotta avut olisivat mahdollisimman pienet, mutta tehokkaat. Ja kyllähän ihan tavan harrastelijan sopii yhtälailla huoltaa itseään, kun tarkoitus olisi sittenkin liikuttaa hevosta mahdollisimman hyvin ja turhaan kuluttamatta.
Yksi hyvä pointti, joka kävi tuossa hevosta huollettaessa ilmi oli se, että moni hierottaa kyllä hevostaan, muttei itseään. Ja vino ratsastaja voi hyvin tehdä vinon hevosen, eikä se hevosen käsittely pidemmän päälle auta, jos ratsastajassa ei muutu mikään. Tässäpä oiva juttu itseäni ajatellen, että ehkäpä olisi aika itsekin käydä jossain, josko lantion vinouteen, jalkojen eripituisuuteen, notkoselkään ja tiettyihin kiputiloihin saisi apua, jolloin oma ratsastus voisi parantuakin. Ja sekös olisi hevoselle vasta hyväksi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)