Tämähän tästä vielä puuttui...

Viime viikko oli yksi iso katastrofi. Koira on ollut sairaana ja Viikin pieneläinsairaalan odotushuoneen lattialta on siivottu pissaa ja oksennusta ihan urakalla. Äitihenkilö on aika loppu.

Sunnuntaina päätin olla uhkarohkea ja jättää koiran ensi kertaa koko viikkoon yksin kotiin, koska "äiti ratsastaa nyt". Pari tuntia omaa aikaa, pään tuuletusta, ihana hevonen, kauniit maastot.
Ja paskanmarjat.

Sairastarha tuli tutuksi.

Pistin hevosen kuntoon, hyppäsin selkään ja heti ensimmäisellä askeleella... Fifi ontuu.
Siinä kohtaa tuli tippa linssiin, hyppäsin alas, riisuin satulan, pidättelin suurempaa parkua ja tutkin tilannetta. Toinen etunen oli ihan pois pelistä.

Tässä kohtaa olin valmis jättämään hevosen seisomaan keskelle pihaa oman onnensa nojaan: mä en jaksa näitä elukoita. Onneksi tallin omistajat tulivat hätiin, että katsotaanpas mikä on hätänä. Itse onnettomana lamaantuneena seisoin tumput suorana vieressä täysin toimettomana. Tässä kohtaa taas huomataan se ulkopuolisen avun ihanuus: toinen ei tunteile eikä mene kipsiin, vaan ottaa asiat asioina.

Näyttää siis siltä, että Fifi on saanut joltain kaverilta kaviosta. Jalka on päällisin puolin ehkä, ei edes turvonnut tai lämmin. Painellessa siis löytyi pientä arkuutta ihan jalan yläosasta, jossa on mukavasti lihasta suojaamassa, joten mitään ei pitäisi olla rikki. Lihasruhje vaan.

Illalla käydessäni uudemman kerran kylmäämässä ja arnikoimassa, hevonen ontui edelleen, mutta käveli jo isoin, reippain askelin. Seuraavana aamuna kävely oli jo nopeasti katsottuna normaalia.

Illalla uskalsin jo käydä lyhellä kävelyllä ennen kylmäystä ja arnikamarinointia. Jäykkähän se on, mutta ei varsinaisesti könkkää. Huomisella voisikin katsoa liinan päässä pätkän ravia, että liikkuuko ja miten.

Toivottavasti ja ilmeisesti selvittiin siis ihan vaan säikähdyksellä, mutta kyllä tässä on taas kestämistä. Ehdin jo vannoa, että näiden kolmen kakkiaisen jälkeen minulle ei enää minkäänlaista elukkaa tule, mutta enpä nyt tiedä osaisiko sitä oikeasti elää ilmankaan. Kauhulla vaan odotellaan, että mitäs kissa sitten osaltaan keksii, koska kyllähän me tiedämme: ei kahta ilman kolmatta.