Oodi valmentajalle

Kukaan tuskin pärjää hevosmaailmassa ilman ulkopuolista apua, tarkkaa silmäparia ja elävää infopistettä, joka tarjoaa ratkaisuja ja ideoita kaikenmoisiin pulmiin.

"Sä et voi vaan istua siellä ja rukoilla, että onnistuu."

Itse ratsastajan enimmäkseen itsekseni, joka on valitettavan nähtävissä menostani. Sitä onnellisemmaksi minut tekeekin hyvin sujunut valmennus. Viimeiset puoli vuotta olen käynyt melko säännöllisesti kerta viikkoon Mia Kainulaisen kouluvalmennuksissa Ponikoululla.

"Haastakaa itsenne."

Mia on kultaakin arvokkaampi, superkannustava ja taitava. Koen saaneeni häneltä ihan mielettömän paljon apua istuntaani ja ehkä vielä enemmän päänsisäiseen toimintaan. Usein jään jumiin nimenomaan siihen ajatukseen, etten osaa jotain, jonka takia sitä ei kannata edes kokeilla. Ja tämä osaamattomuuden tunne on aika valtava este kehitykselle. Miten jotain uutta voisi muka oppia, jollei sitä koskaan tee? Miten pääsee eteenpäin, ellei harjoittele, yritä, epäonnistu ja opi siitä, kunnes lopulta onnistuu? Ei mitenkään.

Hyvän opettajan avulla uskaltautuu pois  sieltä omalta mukavuusalueelta, saa uskoa omaan osaamiseen ja lakkaa jännittämästä turhia. Kun opettaja käskee, niin sitten tehdään. Ja kas kummaa, se saattaakin onnistua varsin hienosti! Hyvä opettaja ei nimittäin teetä sellaista tehtävää, joka on ratsukolle mahdoton.

"Mikä on pahinta mitä voi tapahtua? Se menee pieleen. So what, sitten kokeilette uudestaan."

Mian tarkka silmä on löytänyt useita epäkohtia ratsastuksestani. Ne eivät ole olleet uutisia minulle. Mutta se, miten näitä on lähdetty korjaamaan onkin ollut silmiäavaavaa. Jos opettaja vaan kommentoi mikä on pielessä, sillä ei pääse kovin pitkälle. Miten tehdä kyseinen asia toisin tai paremmin, siinä on avain menestykseen.

"Sä et tarvitse kantapäätä mihinkään. Ratsastat lantiolla."

Ihaninta on ollut kuitekin se, että Mia on niin helposti lähestyttävä, että jos jokin asia vaivaa, sen voi ottaa puheeksi ja sitä sitten myös viilataan. Viimeksi eilen jäin miettimään mitä teen väärin, kun Zeta siirtymisissä nakkelee päätään niin voimakkaasti. Ulospäin tuo ei kuulemma näyttänyt niin pahalta, kuin miltä se selkään tuntui, joten tästä otettiin videopätkä. Ihan pyytämättä.

Koska Zeta on minusta huolimatta vähän epävakaa kädelle, yritimme liioitella asetusta, jolla sen ehkä saisi pysymään tuntumalla siirtymisissäkin. Homma lähtikin siitä kivasti rullaamaan.

Itse saatan olla joskus liiankin kriittinen itseäni kohtaan. Jos hevonen on vino, en ota asiaa sellaisenaan, vaan paheksun itseäni, kun en vaan ole riittävän hyvä suoristamaan hevosta. Jos hevonen pakoilee tuntumaa, uskon sen johtuvan yksinomaan omasta, epävakaasta kädestäni. Mutta ainahan syy ei ole pelkästään ratsastajassa. Asioita korjataan samalla tavalla oli syy sitten missä tahansa, mutta lannistumaan ei tarvitse mennä, voi sitä "vikaa" olla joskus siellä satulan allakin.

Oppia ikä kaikki, mutta hyvässä opetuksessa tämä tapahtuu nopeammin, paremmin ja hyvillä mielin!

Edistysaskelia

Vellottuani pari päivää totaalisen surkuttelun aallokossa, lienee aika ottaa itseään niskasta kiinni ja piristyä vähän. Vaikka olen kieltäytynyt kaksi päivää lähtemästä tallille, koska hevoset ovat typerä harrastus, on siellä edelleen Zeta, joka odottelee minua lässyttämään ja tarjoilemaan namia.

Ja onhan meillä mennyt viime aikoina aina vaan paremmin!

Olen hiljalleen päässyt siihen pisteeseen, että saan Zetan ratsastettua pyöreäksi ja rennoksi joka ratsastuksella. Vaikka kyseessä olisikin viimeiset viisitoista minuuttia, sekin on jo enemmän, kuin täysi ratsastuskerta pää pystyssä teputtaen, sinkoillen ja säpsyen.

Parhaimmillaan huomaan hevosen rentoutuvan heti alkuverkassa, jolloin hommat lähtevät rullaamaan hyvin heti alkuunsa. Onhan ratsastus kuitenkin enimmäkseen mentaalilaji, oma asenne ja mielentila on se avain onnistumiseen. Vaikka hevonen ei olisikaan hyvä, pitäisi sitä kuitenkin ratsastaa hyvin ja yrittää saada purettua se "huonous" mitä se milloinkin on.

Se mistä on tullut meidän uusin kehityskohta on Zetan takajalat. Ukko kun jää mieluusti töpsöttämään pienellä askeleella pohkeen taakse, ja luistaa siinä töistä tyystin. Ja huonosti keskittyvä kuski tyytyy tähän onnellisena, kun hevonen ei kiihdyttele eikä juokse alta. Noh, yhtä huonoja vaihtoehtoja molemmat.

Näitä uusimpia ratsastuskuviani katsellessa olin lievästi järkyttynyt itsestäni, mutta ilahtuin silti Zetan takajaloista. Toki työntöä takaa saisi olla lisää ja liike voisi olla aktiivisempaa yleisestikin, mutta on tässä jo parannusta nähtävissä.

Tosin en voi usko miten kehtaan nojata noinkin voimakkaasti eteen ja kuvitella silti istuvani suorassa. Hyi minä! Lisäksi käsien kantaminen voisi olla aika kova sana, eikö? Tämän tosin tunnistan siellä hevosen selässäkin, ja jopa korjailen käsiä monesti ratsastuksen aikana. Kai ne kädet sieltä jossain vaiheessa löytävät paikkansa, kun kyynärpääkin on hiljalleen alkanut pysyä taaempana.

Jiiiihaaa!

Jalkani asentoa en viitsi nyt edes tarkemmin kommentoida, koska se nyt vaan ei voi olla hyvä, jos lantio on mutkalla ja selkä notkolla. Notkoselkäni on asia, jolle valmennuksissa ollaan saatu tehtyä paljon ja ihan yhtälailla yksin ratsastaessa saan sen kyllä pyöristettyä paremmaksi, mutta oi ja voi, kun sitä näköjään lösähtää aina vaan... Tämäkin on onneksi tiedostamieni asioiden listalla, joten kehitystä voi toivoa puolen vuoden sisään.
Tosin olen toiveikas, että mun saan selän pyöreäksi, saan samalla lantion eteen ja sitä mukaan jalan alas. Ja eiköhän sitten ala näyttää jo luontevammalta tuo istuminen.

Näillä mennään, ja täytyy olla tyytyväinen jo tapahtuneisiin muutoksiin.

Unelmat todeksi - ja sirpaleiksi

Jokaisen heppatytön unelma lienee se ikioma hevonen. Ja minä päätin, että jos joskus aion sen toteuttaa, sen on oltava nyt.

Selasin ilmoituksia, soittelin ja viestittelin, ja lähdin koeratsastamaan. Hevosia tuli katseltua jos jonkinmoisia, kunnes suoritin pienen Suomi-turneen, Pohjanmaan kautta Keski-Suomeen. Ja sieltä löytyi Floyd.

Minä ihastuin vanhempaan hollantilaiseen herrasmiesruunaan, jolla olisi ikää ja kokemusta, mutta myös aikaa opettaa minulle hyvän ratsastuksen saloja. Ja niinpä Flopsis saapui Siuntioon.

 Pojan saatua levätä ensimmäisen yönsä pistin tallinomistajan ratsastamaan, jotta hänkin tietäisi mikä kopukka talliin on saapunut. Kauaa ei ehditty kenttää kiertää, kun Terhi totesi hevosen olevan epäpuhtaan tuntuinen. Liike ei ollut räikeän ontuvaa, mutta kierroksen vaihtuessa epäsymmetrisyys kyllä oli kyllä huomattavissa. Voi p*ska...

Tarkkailtiin, mietittiin, tutkiskeltiin... Mutta varmuuttahan ei ilman eläinlääkäriä saada, joten Flopsi pääsi eilen Vermoon katselemaan ravureita ja nauttimaan hieman rauhoittavaa. Ja saamaan surullisen tuomion, ettei hänestä tule minun hevostani.

Menemättä sen tarkemmin löydösten yksityiskohtiin voin sanoa, että aktiiviseen käyttöön hänestä ei ole. Joten Floyd lähtee tällä viikolla takaisin ja unelmani hevosenomistajuudesta oli siinä.

Olo on niin pettynyt ja surullinen. Talvikarvainen nalle-hevonen olisi ollut kesän tullen maailman kaunein, parempaan lihakseen ratsastettu ja pyöreyteen syötetty, kiiltävä liitokavio, jolla oltaisiin haettu takuuvarma ruusuke jostain He C-luokasta pikkutyttöjen nenän edestä. Se siitä.

Jos voisi edes sanoa, että "it was fun while it lasted"... Mutta viimeinen viikko on ollut vastenmielinen, epätietoisuutta ja surua täynnä. Hankin hevosen, jolla en päässyt edes kertaakaan ratsastamaan. Hevosen, jota olen yrittänyt parhaani mukaan hoitaa, mutta olla kiintymättä siihen liikaa. Hevosen, joka lähtee pois, tehtyään minut päivän ajaksi maailman onnellisimmaksi.

Onneaan koetellen...

Olin perjantaina väsynyt ja tepsutellessani tallin käytävällä minut valtasi tuska, etten jaksa vaihtaa töppökenkiäni kunnon ratsastusjalkineisiin. Mitä tekee laiska ihminen tässä kohtaa?
No, voisi juoksuttaa. Oikein laiskana irtojuoksuttaa. Mutta kun Zetalla oli jo eilen vapaa ja itse en ollut pojan selässä käynyt pariin päivään, niin pitihän sinne selkään kiivetä. Mutta ne kengät...

Ainahan voi mennä ilman satulaa! Niin, Zetallakin, jos välttämättä haluaa teloa itsensä, ajattelin.
Kerran kesällä kysyin omistajaltaan Terhiltä, että mitenkäs Zeta suhtautuu satulattomuuteen. Suositus oli, että ei, herra kun jännittää muutenkin niin kovasti ja tekee niitä säpsyjään, että hauskaa se ei ainakaan olisi, vaikka hengissä selvittäisiin.

Mutta päätin kuitenkin koetella onneani, kentällä oli kuitenkin aika pehmoinen lumipatja, että pehmeähkö pudotus oli tiedossa. Viritin satulahuovan loimivyöllä liukuesteeksi ja suuntasin kentälle.
Ja voihan jehna!

Zeta oli ehkä kierroksen verran vähän hämillään, että mitäköhän tämä nyt on olevinaan. Sitten mentiin kuin vanhat tekijät. Itse hain vähän tasapainoani, kohta uskalsin väistättää ja tehdä hienovaraisesti avoja. Oli upea tuntea hevosen liike siinä persuksien alla selkeästi, vastaus omiin apuihin välittömästi. Ja Zeta rentoutui, ja tehtiin mahdollisesti kaunein raviympyrä koskaan, tasaisessa tahdissa ja hyvällä tiellä, itse pystyssä ja keskellä hevosta istuen.

Sydän oli pakahtua! Ihana Zeta, rohkea minä! Hyvä me!
Muutama kuukausi takaperin tästä ei olisi tullut mitään, nyt hevonen ravasi rentona ja pyöreänä. Me oltiin ratsukko, yhdessä, iloisesti, kivasti.

Näiden fiilisten takia tätä tehdään!

Onneksi oli suojat...

Harmi uudehkoista tarhasuojista, mutta ainakin ovat täyttäneet tehtävänsä kunnialla.