Istuntaa, istuntaa, istuntaa...

Minulla kävi tuossa aikamoinen munkki, sain nimittäin stunttipaikan Anne Porevirran istuntatunnille.
Tietämättä mitä meillä olisi edessä, suuntasin tunnille odottavin mielin: eipä tässä olla Firbulan kanssa pahemmin opettajan silmän alle päästy.

Annen tyyli opettaa oli aika hands on. Ei lähdetty vaan sohimaan, vaan mietittiin mitä tehdään, miksi tehdään ja miten tehdään. Saatiin kanssaratsastajan kanssa alkuun pieni kysymystulva, joihin oli siis ihan tarkoitus vastata. Mitä teet kun pysäytät hevosen? Miksi teet niin? Mitä pitäisi tehdä ja miksi?

Tunnilla ei loppujen lopuksi tehty paljon mitään, mutta jouduin henkisesti ja fyysisesti todella kovasti hommiin. Tavallaan virkistävää, ettei vaan pintaraapaista jotain teemaa ja sitten pakonomaisesti viipoteta menemään, koska niin tunnilla kuuluu tehdä. Vaan toistettiin niitä tehtäviä rauhassa, ajatuksella ja huolellisesti, kunnes homma oli selkeä meille niin ajatuksen kuin fysiikan tasolla. Omalla kohdallani en väitä vielä suurien onnistumisien osuneen kohdalle, mutta sinne päin päästiin.

Käytännössä teimme siis pysähdyksiä, peruutuksia ja liikkeellelähtöjä. Koko ajan piti valmistella, olla tietoinen mitä on tekemässä ja millä avuilla, ja sitten toteuttaa siististi.
Käytiin myös x-määrä istunnan peruspalikoita läpi. Oma käsi on ikuinen murheenkryyni, mutta "hyvää rutiinia" on kuulemma alla, joten se saadaan kuntoon. Jalka minulla taas on kuulemma "aika hyvä" josta ilahduin niin kovin! Oikean lonkan jäykkyys, jonka kanssa olen tässä paininut, näkyy kuulemma selvästi, kun vasen jalka asettu niin luonnollisesti ja nätisti, mutta ei se oikeakaan paha ole.

Käynti on hankala askellaji, kun sen ratsastamista ei oikein opeteta. Firren käynti on passahtava ja pahenee vaan, jos pusken sitä liikaa eteen. Taas korostui tämä, että energia ei aina ole vauhtia. Jos tuntuu löysältä, ei ratkaisu aina olekaan se eteen-eteen-eteen (jota ratsastuskouluissa aina jankataan). Itse kun taivun aina hoputtamaan Firreä, jolloin käynnin laatu kuulemma kärsii. Hitaampi tempo ja puolipidätteet istunnalla tuovat takaosaa alle ja heti paranee. Puolipidäte istunnalla onkin se mystinen käsite, jota on paha hahmottaa, jos kukaan ei osaa sitä sinulle oivaltavasti selittää. Anne asetti kätensä alaselkääni ja kehotti ikään kuin työntämään hänen kättään vasten. Ei siis kipata lantiota minnekään, ei vedetä vaan vatsaa sisään, vaan aktivoidaan niitä syviä vatsalihaksia. Sain jujusta kiinni ja tsädäm!

Pysähdykset meillä töksähtää usein, kun en saa niitä valmisteltua kunnolla. Jos otan kädellä yhtään, hevonen ottaa heti seis - töks. Jos jännitän vatsaa, hevonen on jo seis - töks. Puolipidäte syvemmältä valmistelee ja jo tuli lempeämpiä pysähdyksiä. Peruutuksia tehtiin samalla ajatuksella, että istunta ja keskivartalo hakee hevosen takaosaa alle, lisää, kunnes ajatus on taaksepäin. Ja sehän toimi, tyystin ilman kättä.

Tähän asti sain kivoja oivalluksia ja onnistumisia. Oli aika siistiä saada taas ihan uutta ajateltavaa, ihan uusia fiiliksiä siellä hevosen selässä ja yhtälailla uusia tuntemuksia oman kropan kanssa. Mutta sitten päästiinkin pahimpaan: siirtymiset ylöspäin. Olen kuvitellut, että tehdään ihan siivoja siirtymisiä ylös, hankalia ovat ne alaspäin siirtymiset. Ja mitä vielä!
Meillä etujalat siirtyvät ensin raviin ja takaosa raahustaa perässä. Vaikka hevonen astuukin isoine liikkeineen hyvin alleen, se ei kanna takaa tarpeeksi. Se kantovoima ei ole siellä takaosalla, kuten pitäisi. No, ei mitään uutta, mutta mitenkäs ne takajalat käynnistetään ensin?

Heittäydyin vähän epätoivoiseksi, kun en saanut hommaa toimimaan. Patistaessani hevosta se taas venytti käyntiä huonoksi ja starttasi siitä raviin, mitä ei saanut tapahtua. Hyvästä, ryhdikkäästä käynnistä raviin... Noin teoriassa ainakin. Niinpä Anne tuli auttamaan: Tein siirtymisiä taluttajan kanssa :D  Anne siis käveli vieressä, piti sisäohjasta yhdellä sormella (joka huolehti asetuksesta ja teki selväksi, paljonko minulla on tuntumassa tyhjää...) ja sitten siirryttiin. Firre sietää paineistusta aika hyvin, mutta vähän sekin hämmentyi tästä operaatiosta, kun yritin kovasti kasata hevoseen energiaa ravia varten nopeuttamatta tempoa yhtään.

Tuskien taival, mutta kyllähän se tuntui mahtavan erilaiselta, kun siirtyminen tuli todellakin takaa. Nyt ainakin tiedän sen tunteen jota tavoitella, vaikkei se itsekseen niin vaan onnistukaan.

Alaspäin siirtymisissä olennaista oli valmistella siirtyminen muutaman askeleen verran kokoamalla, jotta hevosen on mahdollista suorittaa siirtyminen rojahtamatta eteen. Tässäkin koin Firren herkkyyden, kun se onkin jo käynnissä kun itse vasta ajattelen asiaa. Edelliset harjoitukset alkoivat myös syödä omaa kapasiteettiani ajatella ja toteuttaa. Uppouduin tehtäviin niin täysillä, että pää oli ihan täynnä kaikkea, jolloin yksi palikka lisää alkoi olla jo liikaa. Tavallaan hyvä tämäkin, ehkä sieltä jäi jotain kropan muistiin!

Annen ryhmät ovat tällä hetkellä täynnä, joten harmi kyllä ihan vakituista opettajaa hänestä tuskin saan. Vaikka tulevana maanantaina onkin uusintakierros, siitä seuraavaa tuntipaikkaa ei ole tiedossa kuin vasta lokakuussa. Huippuopetus on mahtava asia, ei ihan joka päivä koe yhtä kannustavaa ja ajatuksia herättävää settiä. Minullekin alkaa hiljalleen avautua tämä, jota Kainulaisenkin tunneilla tahkottiin: energia ei tarkoita automaattisesti vauhtia! Tahti pitää olla, vaikka sitten hidas, mutta tasainen. Joten yritän ehkä jatkossa tyytyä Firren hitaaseen käyntiin ja keskittyä vauhdin sijaan niihin takajalkoihin. Ehkä mä opin!

PS. Käykää osallistumassa ARVONTAAN, vielä ehtii :)