Huolia, murheita, harmeja

Sain kun sainkin koko eläintarhani hoidot järjestymään ja pääsin pariksi päiväksi hevoseni synnynmaille Latviaan. Kovista yrityksistä huolimatta matkakumppani ei innostunut ajatuksesta lähteä paikalliselle tallille katselemaan hevosia sillä silmällä, joten reissu jäi ihan kaupunkilomaksi. Hyvä näinkin, en valita.

Innostuin etenkin kuvan koiran takia.

Pääsin ehjänä kotiin ja intoa puhkuen tallille, saadakseni kuulla, että hevoseni oli ollut oikea sika. Firre oli kuulemma kieltäytynyt tulemasta laitumelta talliin! Antoi kyllä kiinni, eikä keksinyt mitään temppuja, mutta seisoi pellonreunassa paikoillaan suolapatsaan lailla, eikä liikkunut eteen millään.
Vaivoja hänellä ei sentään ollut ja liike oli puhdasta, eli kyse oli tosiaan ihan vaan possutempusta.

Tavallaan en laisinkaan ihmettele, viimeiset kolme viikkoa hevonen on haettu laitumelta talliin lääkittäväksi. Ei ole kivaa se, eikä varmaan hirmusti huvita. Ja kuinkas ollakaan, kun narun päässä on joku pehmompi kuin mamma, Firre näki tilaisuutensa tulleen ehdottaa, että jos kuitenkaan ei.
Mielenkiinnolla lähdin itse hakemaan lehmääni laitumelta ja tuttuun hitaseen tapaansa se löntysti perässä talliin. Sentään omalle ihmiselleen ei kehdannut olla hävytön :D

Firrellä on tosiaan vielä viikon verran lääkitys päällä, niinpä järkytykseni oli melko suuri, kun hevoen alkoi yskiä ratsastaessa heti raviin siirryttyä. Köhä ei ollut vaan alkuverryttelyn aikaista, vaan jatkui yksittäisinä köhäyksinä ratsastuksen läpi. Ahdistus hiipi rinnan alle, että tässäkö sitä nyt ollaan, lääkkeistä huolimatta...

Seuraavana päivänä köhiminen oli jo maltillisempaa, etten oikeasti osaa sanoa mistä nyt kiikastaa. Papan hengitysyrtti-lisäravinne on ollut jokusen päivän loppu, lieneekö sillä sitten oikeasti noin selkeä vaikutus. Kuitenkin yskä oli tipotiessään muutamaa päivää aikaisemmin, kun viimoiset kerrat ennen reissuani ratsastin.

Ehdin siis hetkellisesti jo vajota epätoivoon, henkisesti jo kuoppaamaan tuon hevosen. Itku kurkussa ja mieli maassa, että tätäkö tämä nyt on. Hevonen on kuitenkin ollut minulla vasta neljä kuukautta, eikä ilon hetkiä ole liikaa mahtunut joukkoon. Toisaalta Fifi on ollut todella pirteä ja hyväntuulinen, hengitys ei ole ollut poikkeavaa ja liikkuessa on löytynyt intoa reilusti. Ei sillä ainakaan ole paha olla, jos nyt osaan omaan arviooni luottaa.

Epätietoisuudessa siis jatketaan, päivä kerrallaan, pihattoon muuton lähestyessä. Voihan kyseessä olla se eläinlääkärin ehdottelema allergiapohjainen puhkuri, jota siis siitepölyt kannustavat, ja joka rauhoittuu syksyllä. Tiedä sitten. Murhetta ja päänvaivaa tässä tosiaan riittää, mutta niin kauan, kun hevonen tuntuu voivan hyvin köhästään huolimatta, täytyy jaksaa yrittää.

Terkkuja klinikalta

Keskiviikkona oli tuo pelätty klinikka-aika ja puhkurituomio sieltä rapsahti.

Valmiina lähtöön. Firre ei arvostanut.

Hyvää tässä keikassa oli se, että hengitysäänet olivat normaalit ja hyvät, veriarvoissa ei mitään poikkeavaa, eikä tähystyksessä näkynyt mitään erikoista, keuhkot siistit ja limattomat. Tosin tämä tekee yskimisestä entistä surullisempaa, kun siellä hengitysteissä ei näennäisesti ole mitään mikä yskittäisi.

Niinpä pappamobiili saa nyt viettää kaksi viikkoa laidunlomaa, jonka jälkeen palataan hiljalleen liikeelle. Lääkekuuri kestää kepeät neljä viikkoa, ja astmapiippu laulaa ihan aamuin illoin.

Avaava lääke saattaa jäädä käyttöön tämänkin jälkeen, kortisonilla pyritään saamaan tuo reaktio hengitysteissä nollattua, jotta tilanne voi rauhoittua.

Huumeet alkaa vaikuttaa, rento olotila.

Nyt siis toivotaan parasta ja pelätään pahinta. Sen päätöksen jo tein, että jos lääkkeiden sivuvaikutukset menevät pahaksi, eli jos Fifille paukahtaa ärhäkkä kaviokuume, hän lähtee vihreimmille laitumille samantien. Sitä kiputilaa, jossa Emppu hevosen näin kärvistelevän, en halua hänen kärsivän, enkä kokea itsekään uudestaan.

Onhan tässä itketty ja kiroiltu, mutta pitää nyt katsoa miten tilanne kehittyy ja mitä sitten tehdään. Ärsyttää suunnattomasti mennä tallille, hilata hevonen laitumelta ja kiusata sitä astmapumpulla, ja sitten vaan palauttaa se takaisin peltoon. Missä on se minun harrastamiseni?
Ajan 30km suuntaansa ainakin kerran päivässä bensaa poltellen, suihkiakseni pirun kalliita lääkkeitä hevosen nokkaan, ilman mitään takuita, että tästä koko touhusta on mitään apua.

Onni onnettomuudessa, löydettiin apteekista pienten lasten piippu, johon molemmat lääkket sopii.

Toisaalta teen kaikkeni, mielelläni, jotta tuo ihana papparainen saataisiin taas käyttökuntoon. Jos hänestä nyt ei kisatykkiä tule, niin ei sitten, kunhan olisi liikutettavissa ja voisi hyvin. Vaikka oirelevakin puhkurihevonen voisi elää pihan perällä ihan kelvollista elämää, koskaan hengästymättä ja siten ihan tyytyväisenä, ei se ole meille kuitenkaan vaihtoehto. Itse ajattelen, että jos hevonen on niin vaivainen, että se ei pysty normaalisti, tai edes jotenkin kevyesti liikkumaan, se pitää päästää pois.

Naurettavan kaunis kaakki.
Ps. Onko hän mielestänne kovin lihava?

Otettakoon loppuun vielä huumoriosuus. Fifi oli klinikalle päästyään hyvin pettynyt, että hänet on taas raahattu jonnekin vieraaseen paikkaan. Siinä se seistä möllötti, silmät mulkoillen ja korvat mutkalla. Hyvin huolestuneena, hieman sisäänpäin käpertyneenä ja epäluuloisena.
Terhi katseli Firreä aikansa ja totesi, että nyt hän tietää kenestä tuo hevonen muistuttaa: MARTTI ALANEN.

MTV:n sketsisarja Kingin hahmo, Martti, joka mulkoili maailmaa ujosti ja hieman kömpelösti kommentoi lyhyin virkkein menoa. Tässä meille seisoi Fifi Alanen, seitsemäntoista, koputtelee kahdeksaatoista. Tahtoisin pois, maitokaapin taakse piiloon, siellä on viileä olla. Ystäväni Helmi siellä odottaa.

"Fifi Alanen, seitsemäntoista"

Eläinlääkäri piti meitä varmaan vähän kahjoina, kun vedet silmissä puhuttiin "Fifin äänellä" ja nauraa kotkotettiin, kun heppa seisoi jalat supussa, otsatukka marttimaisen suorassa paikoillen jähmettyneenä.