Huolia, murheita, harmeja

Sain kun sainkin koko eläintarhani hoidot järjestymään ja pääsin pariksi päiväksi hevoseni synnynmaille Latviaan. Kovista yrityksistä huolimatta matkakumppani ei innostunut ajatuksesta lähteä paikalliselle tallille katselemaan hevosia sillä silmällä, joten reissu jäi ihan kaupunkilomaksi. Hyvä näinkin, en valita.

Innostuin etenkin kuvan koiran takia.

Pääsin ehjänä kotiin ja intoa puhkuen tallille, saadakseni kuulla, että hevoseni oli ollut oikea sika. Firre oli kuulemma kieltäytynyt tulemasta laitumelta talliin! Antoi kyllä kiinni, eikä keksinyt mitään temppuja, mutta seisoi pellonreunassa paikoillaan suolapatsaan lailla, eikä liikkunut eteen millään.
Vaivoja hänellä ei sentään ollut ja liike oli puhdasta, eli kyse oli tosiaan ihan vaan possutempusta.

Tavallaan en laisinkaan ihmettele, viimeiset kolme viikkoa hevonen on haettu laitumelta talliin lääkittäväksi. Ei ole kivaa se, eikä varmaan hirmusti huvita. Ja kuinkas ollakaan, kun narun päässä on joku pehmompi kuin mamma, Firre näki tilaisuutensa tulleen ehdottaa, että jos kuitenkaan ei.
Mielenkiinnolla lähdin itse hakemaan lehmääni laitumelta ja tuttuun hitaseen tapaansa se löntysti perässä talliin. Sentään omalle ihmiselleen ei kehdannut olla hävytön :D

Firrellä on tosiaan vielä viikon verran lääkitys päällä, niinpä järkytykseni oli melko suuri, kun hevoen alkoi yskiä ratsastaessa heti raviin siirryttyä. Köhä ei ollut vaan alkuverryttelyn aikaista, vaan jatkui yksittäisinä köhäyksinä ratsastuksen läpi. Ahdistus hiipi rinnan alle, että tässäkö sitä nyt ollaan, lääkkeistä huolimatta...

Seuraavana päivänä köhiminen oli jo maltillisempaa, etten oikeasti osaa sanoa mistä nyt kiikastaa. Papan hengitysyrtti-lisäravinne on ollut jokusen päivän loppu, lieneekö sillä sitten oikeasti noin selkeä vaikutus. Kuitenkin yskä oli tipotiessään muutamaa päivää aikaisemmin, kun viimoiset kerrat ennen reissuani ratsastin.

Ehdin siis hetkellisesti jo vajota epätoivoon, henkisesti jo kuoppaamaan tuon hevosen. Itku kurkussa ja mieli maassa, että tätäkö tämä nyt on. Hevonen on kuitenkin ollut minulla vasta neljä kuukautta, eikä ilon hetkiä ole liikaa mahtunut joukkoon. Toisaalta Fifi on ollut todella pirteä ja hyväntuulinen, hengitys ei ole ollut poikkeavaa ja liikkuessa on löytynyt intoa reilusti. Ei sillä ainakaan ole paha olla, jos nyt osaan omaan arviooni luottaa.

Epätietoisuudessa siis jatketaan, päivä kerrallaan, pihattoon muuton lähestyessä. Voihan kyseessä olla se eläinlääkärin ehdottelema allergiapohjainen puhkuri, jota siis siitepölyt kannustavat, ja joka rauhoittuu syksyllä. Tiedä sitten. Murhetta ja päänvaivaa tässä tosiaan riittää, mutta niin kauan, kun hevonen tuntuu voivan hyvin köhästään huolimatta, täytyy jaksaa yrittää.

Hevosenkäsittelyn jalo taito

Kuva: Pq Photography

 Minähän en ole mikään hevosalan ammattilainen, ja jos rehellisiä ollaan, olen melkoisen laiskasti lukenutkin teoriaa hevosista. Mutta kaikki ne vuodet, jotka vietin ratsastuskoulun tuntien sijaan hevosia harjatessa, kisoihin laittaessa, maastossa taluttaessa ja yleisesti vaan hengaillessa opettivat korvaamattoman paljon.

Olen tässä viimeaikoina joutunut kohtaamaan sellaista hevosmiestaitoa, josta se taito puuttuu pahemman kerran. Kuka se minä olen paheksumaan toisten tekemisiä, jokainen taplaa tyylillään, mutta välillä kyllä pistää sieluun, kun toiminta menee hevosen kannalta vähän epäreilun puolelle, kun sen kohtelu on joko naurettavan pelokasta, epäjohdonmukaista tai hermostunutta kireää sähläämistä.

Kuvat: Nelli Paakkanen

 Minulle hevonen on aina ollut ystävä, talli sellainen rauhan tyyssija. Hevosten kanssa ollessa on vaan hyvä olla. Hevoset eivät ole teinivuosien jälkeen olleet enää harrastus, vaan elämäntapa. Olennaisempaa kuin se ratsastaminen, oppiminen ja kisoihin tähtääminen, on se suhde jonka saa tuon valtavan eläimen kanssa luotua. Hevosen kanssa pitää olla mukavaa, mieluiten hauskaa. Kyky lukea hevosta on tässä kohtaa melko oleellinen seikka. En tiedä onko se minulla verissä, vai onko pienestä pitäen kotona pyörineet koirat edesauttaneet tätä, että olen melko luonnostaan oppinut aistimaan fiiliksiä eläinten kanssa. Olen kai ihmisenä muutenkin melko herkkä, havaitsen ihmisten mielialoja pienestä ja sama pätee hevosissa.

Tietysti vieraan hevosen kanssa on aina syytä olla vähän varovainen. Liika itseluottamus kostautuu helposti, kuten itsekin olen saanut viimeisen vuoden aikana oppia, saadessani ensimmäiset kerrat koskaan kaviosta. Läski tummuu ja mieli nöyrtyy, se on hevosten kanssa melkoinen vakio.
Silti hevosta ei pitäisi pelätä, ei silloin voi olla rento ja rauhallinen. Ja jos ei voi olla rauhallinen, ei koko touhusta tule kummankaan puolelta oikein mitään.

Vaikka usein sattuukin kaikenlaista, minusta hevoselle ei pidä raivota. Hevoselle on turha huutaa, sitä ei lyödä eikä läimitä. Jatkuva nalkuttaminen, "ei, ei, ei" -toistelu ja hevosen hermostuttaminen omalla pinkeydellä on niin turhaa. Hevonen on eläin, ei patsas. Se liikkuu, minun mielestäni se saakin liikkua. Se saaa tuoda julki jos siihen sattuu tai se kokee epämukavuutta, miksi ei saisi?
En tarkoita, että hevosen on ok potkia jos sitä ei huvita, tai purra ihmistä veren vuodatukseen asti, jos satulavyö kiristyy. Mutta jos hevonen toimii näin, on ehkä hyvä hetki pysähtyä miettimään, mitä itse voisi tehdä toisin. Hevonen on kuitenkin hyvin, hyvin, hyvin harvoin lähtökohtaisesti agressiivinen.

Eri asia on se, jos tuo yli puolen tonnin lihaskimppu tulee päälle, kyllähän siinä kohtaa sopii kirota ja korottaa ääntään, ei hevosystävällisyyden nimissä kannata henkeään menettää, saatika opettaa hevosta huonoille tavoille. Mutta nämä äärimmäiset tilanteet, joissa hevoselle pitää selvästi ilmoittaa, että nyt loppu, eivät onneksi ole yleisiä. Yleisempää on se, että ihminen on huolimaton ja purkaa suuttumustaan hevoseen, vaikka tapahtuma olsi hyvin voitu välttää omilla toimilla.

Kuva: Nelli Paakkanen

 Korvissa kuitenkin soi, kun taannoin kuuntelin toisesta karsinasta kantautuvaa kitinää ja naputusta, kun hevonen "käyttäytyi huonosti" ja oli "ihan mahdoton". Onneksi kyseessä ei ollut omani, koska olisin mahdollisesti joutunut siinä kohtaa puuttumaan asiaan vähemmän kaunopuheisesti, koska omalleni ei kukaan huuda, ei nimittäin ole tarvetta.

Ihmettelen vaan toistuvasti sitä, onko se ymmärtämättömyyttä vai pelkoa, kun hevosen pitäisi suolapatsaan lailla seisoa paikoillaan, ja jos se kehtaa vaihtaa painoa jalalta toiselle, se ansaitsee välittömästi läppäyksen ja huudot, että nyt ollaan aloillaan. Ei pysty ymmärtämään.

Hyvin pidetty hevonen uskoo usein puhetta, elekieltä ja äänenpainoja. Hevosta voi komentaa ja sen käytöstä korjata ihan asiallisestikin. Siinä on aika valtava ero mennäänkö sinne kukkahattutäti-puolelle, jossa hevosen tekemisiin ei puututa mitenkään, vai raivotaanko sille kaikesta, mikä ei satu ihmistä miellyttämään ja mätkitään päälle.

Äiti 70-luvulla Sveitsissä.

 Faktahan on, että hevosten kanssa ei koskaan ole valmis. Aina oppii lisää, aina tulee uusia tilanteita ja ongelmia ratkottavaksi, kaikkialla on mahdollisuus kehittyä, puhuttiin sitten ratsastuksesta tai käsittelystä. Itse olen kuitenkin tyytyväinen siihen, että vaikken ratsastajana ole kaksinen, maasta käsin pärjään vähän kilipäistenkin hevosten kanssa. Liekö hevosmiestaidot periytyneet. Olin aika otettu saadessani käsiin nämä vanhat kuvat, suvussa tämä rakkaus kulkee.

Isän äiti, johon en valitettavasti ehtinyt tutustua.

Takaisin ratsaille

Papan sairasloma loppui ja tästä lähdetään taas hissukseen liikkeelle. Jee!

Tiistaina ratsastin huimat 15min, ja koska tiesin etukäteen, etten tule oikeastaan tekemään mitään, päädyin ratsastamaan ihan vaan riimulla. Keskiviikkona sama laiskiaislinja jatkui, vaikka keikuin Firren kyydissä puolisen tuntia, sittenkin mitään muuta tekemättä, kun vähän hölkkäilyä eteenpäin.

Pappamobiili on selvästi vähän väsy, hikikin meinasi tulla, vaikka ulkona tosin olikin melko lämmin. Kunto lienee siis taas nollassa, että rauhassa saadaan mennä, ennen kuin kehtaa taas olla tekevinään "oikeasti töitä".

Minulle tämä riimuratsastelu on varsin hauskaa touhua, kun ei tarvitse välittää ohjista ja tuntumasta, eikä käsien asennosta, senkus pistetään menemään. Tulee melkein semmonen länkkärifiilis, että voisi laukata iloisesti auringonlaskuun ;)  Hauskaa tuossa on myös se, että Firre toimii ihan kivasti ilman ohjaustehosteita. Hyvää vaihtelua molemmille jatkossakin, uskoisin.

 Oli kyllä melkoisen juhlallista päästä parin viikon tauon jälkeen takaisin oman sotaratsun kyytiin. Pappa on vaan niin ihana, sen kanssa voi hömpätä menemään tälleen, siinä missä joku toinen hevonen olisi parin viikon laidunloman jäljiltä ihan viripää. Rakastuin uudelleen.

Muutenkin oli varsin fantsu päivä, kun sain luottogroomini mukaan kuvaamaan, ja olihan tuo loppuperhekin menossa mukana, vaikkei niitä pahemmin heppahommat kiinostakaan (tai koiraa kyllä kiinnostaa hevosenpaska, että sikäli hän on mielellään mukana...).

Hevosvapaa vuorokausi

Perjantaina oli tiedossa varsin harvinaista herkkua, päästiin nimittäin opiskelukavereiden kanssa lähtemään viikonlopuksi mökille. Tai no, muut viettivät metsässä koko viikonlopun, itse elukoiden takia olin paikalla vaan yhden yön. Mutta voin kyllä sanoa, että yksikin hevoseton vuorokausi oli aikamoista luksusta, kun sai vaan olla ja nauttia hyvässä seurassa, ja hetkeksi unohtaa kaiken tämän kuran, jota tässä on ollut.

Koiralla oli kamala nälkä koko ajan.

Puusauna lämpesi, grilli tirisi ja pääsin heittämään talviturkin vihdoinkin. Järvivesi oli hieman vilpoista, ja illalla sujahdin melko aikaisin makuupussiin lämmittämään jäisiä varpaitani. Tämä johti pian nukahtamiseen, ja kaverit ihailivat unenlahjojani, kun olivat kekkuloineet ja melunneet siinä ympärillä yön pikkutunneille saakka ja minä vaan nukuin. Tuli kai tarpeeseen.

Eikö huonolaatuinen puhelinkuva järvimaisemasta ole se juttu ?

Aamulla olisin mieluusti nukkunut pitkään, mutta rakas koirani oli asiasta eri mieltä. Hän venkuloi ja tepasteli kunnes mamma heräsi, kellohan oli kahdeksan. No, ei kai siinä. Koira aamu-uinnille ja onneksi pojat alkoivat heräillä samoihin aikoihin, pistivät kahvit tulemaan ja löhöttiin mukavat pari tuntia jutellen, kun muut vielä nukkuivat autuaasti.

Mökkimaisemat olivat aivan superihanat, mustikkavarpuja oli koko pihamaa ja ranta täynnä. Vielähän ei ole mikään mustikan aika, mutta jonkun verran oli kypsääkin marjaa, jotenka samoilin sitten muutaman tunnin pihalla mustikassa. Litran verran sain kerättyä, ja marjat päätyivät äsken hilloksi, tuli hyvää!

 Koira oli aivan onnessaan, ja niin olin kyllä minäkin. Tuntui illalla tosi kurjalta lähteä ajamaan kotiin, kun kaverit jäivät lämmittämään saunaa. Mutta sunnuntaina piti olla taas aamusta Fifin astmapiipun varressa, ei auta itkut markkinoilla.

Mielenkiintoista kyllä, sain tietää, että minulla on toinenkin reissu tuloillaan tälle kesälle. Kissan ja koiran hoito on tosin se suurempi ongelma, kuin itse hevosen, mutta näinkin extempore sain hommat järjestykseen ja pääsen toden totta tutustumaan Firbulan synnyinmaahan loppukuusta :)

Muuttoaikeita

Hevosen vointia on tässä pähkäilty nyt puolelta jos toiselta. Lopputulema on se, että pappaheppa pitäisi siirtää ennen laidunkauden loppumista pihattoon, jotta sillä on realistinen mahdollisuus pysyä oireettomana ja lopulta siis jäädä henkiin.

Viimeviikkoisen klinikkareissun jälkeen olin niin lannistunut, että olisin voinut jättää hevosen suoraan sinne, menkööt kun on mennäkseen, mutta jokusen yön yli nukuttuani jaksan taas olla toiveikkaampi. Fifillä on kuitenkin ikäisekseen kaikki muu kunnossa, ja ukko voisi elellä iloisesti vielä vuosikausia, jos keuhkot pysyvät jokseenkin kunnossa. Niinpä täytyy yrittää.

Hylkäsin hevoseni keskelle kenttää, hän ei uskaltanut liikkua :D

Olen taas kerran viettänyt aikaa googlen seurassa ja etsinyt pihattopaikkoja tarjoavia talleja kohtuullisen matkan päästä. Useampia varteenotettavia vaihtoehtoja olenkin jo bongannut, joten seuraava askel olisi ryhtyä miettimään ja järjestelemään käytännön asioita. Hevosen muuttaminen ei tapahdu ihan kädenkäänteessä.

Lisäksi tämä muutos tulee vaatimaan meiltä aikamoista elämäntapamuutosta. Tai no, Firbula on varmaan onnellinen saadessaan möllöttää pihalla hevosseurassa ja nautiskella vapaata heinää, mutta itse olenkin uuden äärellä. Talvikarvaa, märkää, hien kuivattelua, loimien kanssa pelaamista... Eipä tuo nyt mikään ongelma ole, mutta ulkona asuvan hevosen kanssa pitänee talvella hieman miettiä asioita, joita ei lämpimässä tallissa tarvitse pohtia.

Samalla tietysti surettaa jo etukäteen, että taakse jää talli, joka on kuin toinen koti ja se superhyvä talliporukka, jossa on viihtynyt niin älyttömän hyvin. Toivottavaa tietysti on, että uudeltakin tallillta löytyy hyviä tyyppejä ja hyvä henki, mutta eiväthän nekään vanhoja tuttavuuksia korvaa.
Lisäksi havahduin siihen, että joudun hankkimaan roppakaupalla erinäistä tavaraa, joka on ollut meidän tallilla yleisessä käytössä: ensiapukaapin sisältö, shampoota, rehuja, heijastimia, loimia, kuppia, kauhaa ja ties mitä hilavitkutinta. Periaatteessa hykertelen ajatukselle, että joudun taas vähän shoppailemaan, mutta kukkaro ei yllättäen kamalasti kiitä.

Katsotaan mitä seuraavat viikot tuovat tullessaan.

Vuoroin vieraissa

Kun oma hevonen on vielä viikon telakalla, päätin päräyttää valmennustunnille toisella hevosella, jottei tulisi ihan täyttä kahden viikon taukoa. Mummohevosen selässä olen käynyt joskus puolitoista vuotta sitten, jolloin olin aivan ihastunut. Nyt alkoi taas tuo surkuhupaista vieraan hevosen syndrooma, olin alkuun aivan täysin hukassa, että miten tämä hevonen muka toimii?!?

Tamma venkoili aluksi, ei kulkenut suoraan vaan tarjosi avoa ja väistöä ja muuta vaihtoehtoista etenemismuotoa. Suustaan hän on melko herkkä, joten kovin napakasti en uskaltanut aloittaa, ja kun on vanhemmasta hevosesta kyse, ei sitä tarvitsekaan heti alkuunsa alkaa painostaa. Ravissakin nauratti ensin, että jo nyt on, kun tuolla venäläisellä tykillä on luonnostaan niin pieni askel, jota en kyllä rehellisyyden nimissä saanut ennen loppuraveja venymään yhtään.

 Tehtiin vähän takaosakäännöksiä, jotka ovat Fifin kanssa olleet melko vaikeita. Nyt taas sujui vallan mallikkaasti. Minulla on ollut kovasti vaikeuksia hahmottaa sujuuko käännökset hyvin, polkeeko oikeat jalat, saanko tosiaan etu- ja takaosan liikkumaan halutessani.
Tämä oli hyvä harjoituskerta, kun tammalle tuo oli niin vaivatonta, että senkus tehtiin.

Tehtiin molempiin suuntiin parit väistöt, jotka eivät olleet kovin kehuttavia. Hevonen kyllä väisti, mutta itse "asetin" aivan liikaa sisälle ja monta kertaa tultiin kaula mutkalla. Onnistumiset tulikin, kun annoin sisäohjaa reilummin, ja ratsastin tosissaan jalalla. Sain noottia, että minun pitäisi unohtaa ranteeni olemassaolo, sen täytyy pysyä suorana ja jämäkkänä, jousto tulee kyynerpäästä.

Tämähän ei ole mikään uusi juttu, teen pidätteet ranteella, teen oikeastaan kaiken ranteella, ja käsivarsi on liki halvaantunut. Aloin tosin saada ideasta kiinni, hetkittäin. Halvauta ranne, uusi mantra!

Tehtiin vielä laukkavoltteja ja siitä suoraan käyntisiirtymisiä. Helppoa kuin heinänteko, kun tammalla on luonnostaan se pieni askel, jota sai helposti vielä koottua ja naps - käyntiin. Tämäkin on Fifin kanssa ollut hankala juttu, nyt sain parit onnistumisen tunteet.
Tehtävän lopuksi oli pakko ottaa kierros kevyessä istunnassa eteen, kun se töpöttäminen alkoi riittää minullekin vauhtisokealle (vaiko hidassokealle?), ja tulihan sieltä sellaista normaalitempoista laukkaa. Edes pätkä.

Oli todella opettavainen ja kamala kokemus taas kerran. Omaa hevostaan arvostaa taas enemmän.
Loppuraveissa alkoi tuntua siltä, että hevonen oli vertynyt ja toimi kuten halusin. Onhan sekin enemmän kuin ei mitään, mutta voi apuva miten hukassa sitä voikaan toisen hevosen kanssa olla. Sitä mukaan kun oman kanssa kehittyy, sitä kuvittelee itse olevansa jotenkin parempi, mutta vieraat hevoset kyllä vievät tehokkaasti luulot pois :D

Varusteurheilua parhaimmillaan

Fifi tuntuu nauttivan laidunlomastaan täysin siemauksin. Pojan on saanut hilata perässään talliin aamulääkkeille ja innokkaasti taas takaisin laitumelle. Astmapumpun aiheuttama alkujärkytys on laantunut ja molemmat lääkkeet saa annettua ihan yksin, pappa on tyytynyt kohtaloonsa.

Koska muuta kerrottavaa ei tähän hätään ole, ilakoitakoon tavaroilla. Kävin nimittäin pari viikkoa sitten työhaastattelussa ja jo pelkkä mahdollisuus uudesta työpaikasta pakotti minut hieman tuhlailemaan. Tähän mennessä on sentään jo varmistunut, että työpaikka on minun, mutta hommat alkavat kuitenkin vasta syksymmällä. Fiksua ei siis moinen tuhlailu taas ollut, mutta meni jo.

Koko shoppaus oli sikäli aivan järjetön, että mitään hankkimastani ei varsinaisesti tarvittu. Mutta kun Hööksillä oli ale ja osa jutuista oli niin edullisia ja kun seliseli ;)

Ensimmäinen pakko-ostos olivat nämä pinkit bootsit. Tulin tuossa todenneeksi, että sotaratsuni jalat ovat niin jykevät, että normi L/Full-kokoinen bootsi riittää etujalan ympäri tarran ottaen millin verran kiinni, takajalkoissa ei sitäkään. Niinpä XL-kokoisena tarjolla olevat pinkit oli pakko saada. Pakko nimenomaan siksi, että tuo hevonen ei mitenkään erityisemmin tarvitse bootseja.

 

 

 

Laaduntarkastaja-kissa hyväksyy.

 Yhtälailla aletuotteena houkutteli tämä kammottava/ihana (vaiko kammottavan ihana) pinkki plyysiriimu sydänkuvioilla. Onhan meillä riimuja, pinkkinäkin hoitoriimua ja tarhariimua, mutta tämän nähdessäni ja sitä ollessa fullina tarjolla, en vaan kyennyt vastustamaan. Yleensähän vastaavia tuotteita on vaan ponikoossa ja saan lapsekkaasti polkea jalkaa. Nyt ei tarvinnut. Hihii!

Koska olen ilmeisesti käyttäytynyt viimeaikoina oikein hyvin, teki eräs mieshenkilö minut tovi sitten hyvin onnelliseksi. Kysyin häneltä kerran, että tahtooko hän olla ihana ja viedä minut heppakauppaan ostoksille, ja mies suostui. Matkaan lähti sillä reissulla beigen värinen setti, koska ajattelin, että Suomion valmennusviikonloppuun olisi kiva olla vähän siistimpää päällepantavaa (niillä varusteillahan siellä ratsastetaan...).

No, valmennukset jäivät käymättä, mutta setti on ihana, ja nyt siihen löytyi aletuotteista yhteensopiva korvahuppu. Ja koska vääränväristä huppua ei voi käyttää, koska sittenhän hevonen ei kulje ja ratsastaja menee kipsiin, niin piti saada matchaava huppu. Joo-o.

Laadunvalvoja kissa hyväksyi tämänkin, ja tahtoi poseerata mukana.

Pinkki perversioni on pitkään piipittänyt takaraivossani oikeanväristen housujen perään. Tavallaan kaikki kovin kirkkaanväriset housut ovat riski leveäperäiselle ratsastajalle, siinä mennään helposti vähän mauttoman puolelle. Mutta eivätköhän pinkit pöksyt ole kaikille yli 15-vuotiailla vähän mauttomat, joten nyt sai luvan mennä. Nämä ovat ihanan kepeät polvipaikkaiset housut, joten ovat kesäkäyttöön varsin passelit, ei tarvitse olla hanuri hiessä helteellä, ihan aina.

Nämähän tuli valikoitua Hööksin nettikaupassa, mutta tilasin tuotteet myymälästä noudettavaksi, säästääkseni postikulut. Se oli virhe. Astellessani nimittäin liikkeeseen noutamaan pakettiani, en millään voinut olla tekemättä pientä kierrosta hyllyjen välissä. Ja siellä odottivat nämä kaunokaiset pisteenä ii:n päällä. Metalabin PINKIT KANNUKSET!

Nämä ovat jotain uutta non slip-matskua. Mitälie silikonipinnoitusta tuo pinkki osa lienee, ovat tosiaan hieman nihkeät ja pysyvät varmasti paikoillaan kenkää vasten. Musta osa, eli itse kannus, on ilmeisesti muovia, joten näiden kestävyys on toinen asia, mutta eipä olleet hinnalla pilatut, joten kokeillaan ja nautitaan minkä kestävät. Ainakin tulen olemaan ihanan mauton, kun kiinnitän nämä pinkkeihin glitter-remmeihin ja pistän menemään.

Ja olihan paketissa mukana vielä synteettiset chapsit, muistaakseni ovat ihan samat jotka minulla on tälläkin hetkellä käytössä. Uudet ja siistit ovat sitten kelvolliset kisa- ja edustuskäyttöön, jos nyt toiveikkaana kehtaan unelmoida, että joskus jonnekin muiden silmien eteen vielä päädytään.

Terkkuja klinikalta

Keskiviikkona oli tuo pelätty klinikka-aika ja puhkurituomio sieltä rapsahti.

Valmiina lähtöön. Firre ei arvostanut.

Hyvää tässä keikassa oli se, että hengitysäänet olivat normaalit ja hyvät, veriarvoissa ei mitään poikkeavaa, eikä tähystyksessä näkynyt mitään erikoista, keuhkot siistit ja limattomat. Tosin tämä tekee yskimisestä entistä surullisempaa, kun siellä hengitysteissä ei näennäisesti ole mitään mikä yskittäisi.

Niinpä pappamobiili saa nyt viettää kaksi viikkoa laidunlomaa, jonka jälkeen palataan hiljalleen liikeelle. Lääkekuuri kestää kepeät neljä viikkoa, ja astmapiippu laulaa ihan aamuin illoin.

Avaava lääke saattaa jäädä käyttöön tämänkin jälkeen, kortisonilla pyritään saamaan tuo reaktio hengitysteissä nollattua, jotta tilanne voi rauhoittua.

Huumeet alkaa vaikuttaa, rento olotila.

Nyt siis toivotaan parasta ja pelätään pahinta. Sen päätöksen jo tein, että jos lääkkeiden sivuvaikutukset menevät pahaksi, eli jos Fifille paukahtaa ärhäkkä kaviokuume, hän lähtee vihreimmille laitumille samantien. Sitä kiputilaa, jossa Emppu hevosen näin kärvistelevän, en halua hänen kärsivän, enkä kokea itsekään uudestaan.

Onhan tässä itketty ja kiroiltu, mutta pitää nyt katsoa miten tilanne kehittyy ja mitä sitten tehdään. Ärsyttää suunnattomasti mennä tallille, hilata hevonen laitumelta ja kiusata sitä astmapumpulla, ja sitten vaan palauttaa se takaisin peltoon. Missä on se minun harrastamiseni?
Ajan 30km suuntaansa ainakin kerran päivässä bensaa poltellen, suihkiakseni pirun kalliita lääkkeitä hevosen nokkaan, ilman mitään takuita, että tästä koko touhusta on mitään apua.

Onni onnettomuudessa, löydettiin apteekista pienten lasten piippu, johon molemmat lääkket sopii.

Toisaalta teen kaikkeni, mielelläni, jotta tuo ihana papparainen saataisiin taas käyttökuntoon. Jos hänestä nyt ei kisatykkiä tule, niin ei sitten, kunhan olisi liikutettavissa ja voisi hyvin. Vaikka oirelevakin puhkurihevonen voisi elää pihan perällä ihan kelvollista elämää, koskaan hengästymättä ja siten ihan tyytyväisenä, ei se ole meille kuitenkaan vaihtoehto. Itse ajattelen, että jos hevonen on niin vaivainen, että se ei pysty normaalisti, tai edes jotenkin kevyesti liikkumaan, se pitää päästää pois.

Naurettavan kaunis kaakki.
Ps. Onko hän mielestänne kovin lihava?

Otettakoon loppuun vielä huumoriosuus. Fifi oli klinikalle päästyään hyvin pettynyt, että hänet on taas raahattu jonnekin vieraaseen paikkaan. Siinä se seistä möllötti, silmät mulkoillen ja korvat mutkalla. Hyvin huolestuneena, hieman sisäänpäin käpertyneenä ja epäluuloisena.
Terhi katseli Firreä aikansa ja totesi, että nyt hän tietää kenestä tuo hevonen muistuttaa: MARTTI ALANEN.

MTV:n sketsisarja Kingin hahmo, Martti, joka mulkoili maailmaa ujosti ja hieman kömpelösti kommentoi lyhyin virkkein menoa. Tässä meille seisoi Fifi Alanen, seitsemäntoista, koputtelee kahdeksaatoista. Tahtoisin pois, maitokaapin taakse piiloon, siellä on viileä olla. Ystäväni Helmi siellä odottaa.

"Fifi Alanen, seitsemäntoista"

Eläinlääkäri piti meitä varmaan vähän kahjoina, kun vedet silmissä puhuttiin "Fifin äänellä" ja nauraa kotkotettiin, kun heppa seisoi jalat supussa, otsatukka marttimaisen suorassa paikoillen jähmettyneenä.