Vuoroin vieraissa

Kun oma hevonen on vielä viikon telakalla, päätin päräyttää valmennustunnille toisella hevosella, jottei tulisi ihan täyttä kahden viikon taukoa. Mummohevosen selässä olen käynyt joskus puolitoista vuotta sitten, jolloin olin aivan ihastunut. Nyt alkoi taas tuo surkuhupaista vieraan hevosen syndrooma, olin alkuun aivan täysin hukassa, että miten tämä hevonen muka toimii?!?

Tamma venkoili aluksi, ei kulkenut suoraan vaan tarjosi avoa ja väistöä ja muuta vaihtoehtoista etenemismuotoa. Suustaan hän on melko herkkä, joten kovin napakasti en uskaltanut aloittaa, ja kun on vanhemmasta hevosesta kyse, ei sitä tarvitsekaan heti alkuunsa alkaa painostaa. Ravissakin nauratti ensin, että jo nyt on, kun tuolla venäläisellä tykillä on luonnostaan niin pieni askel, jota en kyllä rehellisyyden nimissä saanut ennen loppuraveja venymään yhtään.

 Tehtiin vähän takaosakäännöksiä, jotka ovat Fifin kanssa olleet melko vaikeita. Nyt taas sujui vallan mallikkaasti. Minulla on ollut kovasti vaikeuksia hahmottaa sujuuko käännökset hyvin, polkeeko oikeat jalat, saanko tosiaan etu- ja takaosan liikkumaan halutessani.
Tämä oli hyvä harjoituskerta, kun tammalle tuo oli niin vaivatonta, että senkus tehtiin.

Tehtiin molempiin suuntiin parit väistöt, jotka eivät olleet kovin kehuttavia. Hevonen kyllä väisti, mutta itse "asetin" aivan liikaa sisälle ja monta kertaa tultiin kaula mutkalla. Onnistumiset tulikin, kun annoin sisäohjaa reilummin, ja ratsastin tosissaan jalalla. Sain noottia, että minun pitäisi unohtaa ranteeni olemassaolo, sen täytyy pysyä suorana ja jämäkkänä, jousto tulee kyynerpäästä.

Tämähän ei ole mikään uusi juttu, teen pidätteet ranteella, teen oikeastaan kaiken ranteella, ja käsivarsi on liki halvaantunut. Aloin tosin saada ideasta kiinni, hetkittäin. Halvauta ranne, uusi mantra!

Tehtiin vielä laukkavoltteja ja siitä suoraan käyntisiirtymisiä. Helppoa kuin heinänteko, kun tammalla on luonnostaan se pieni askel, jota sai helposti vielä koottua ja naps - käyntiin. Tämäkin on Fifin kanssa ollut hankala juttu, nyt sain parit onnistumisen tunteet.
Tehtävän lopuksi oli pakko ottaa kierros kevyessä istunnassa eteen, kun se töpöttäminen alkoi riittää minullekin vauhtisokealle (vaiko hidassokealle?), ja tulihan sieltä sellaista normaalitempoista laukkaa. Edes pätkä.

Oli todella opettavainen ja kamala kokemus taas kerran. Omaa hevostaan arvostaa taas enemmän.
Loppuraveissa alkoi tuntua siltä, että hevonen oli vertynyt ja toimi kuten halusin. Onhan sekin enemmän kuin ei mitään, mutta voi apuva miten hukassa sitä voikaan toisen hevosen kanssa olla. Sitä mukaan kun oman kanssa kehittyy, sitä kuvittelee itse olevansa jotenkin parempi, mutta vieraat hevoset kyllä vievät tehokkaasti luulot pois :D