Vaikeuksien kautta... häviöön?

Vuosi vaihtui. Mielelläni jätän vuoden 2016 taakseni, mutten ole liian innokas ottamaan tulevaa vastaan. Harmaita pilviä ja murheita, sitä surun määrää joka on väistämättä edessä.

Olen päässyt Ukon kanssa siihen pisteeseen, että harkitsen vakavasti olisiko aika luovuttaa. Hevonen sai minun kanssani uuden mahdollisuuden, jatoaikaa yhtäkaikki. Mutta en osaa/pysty enää auttamaan sitä. Ja vaikka hevonen onkin 90% ajasta puhdasta kultaa, se 10% alkaa olla liian rajua.
Ystäväni joka ei tiedä hevosista mitään vertasi tilannetta varovaisesti käytöshäiriöiseen kissaan: jos on ongelma jota monta ihmistä on jo yrittänyt ratkoa, eikä mikään auta, on parasta päästää kissa pois.

Tietenkään hevosta ei voi verrata suoraan muihin lemmikkeihin, se on jotenkin niin paljon enemmän. Samalla se on kalliimpi, poikkeuksetta vaarallisempi. Hevonen vie enemmän aikaa ja jaksamista, mutta se myös antaa niin paljon enemmän.

Eläin ei kärsi siitä, että se lopetetaan. Ihminen siinä kärsii. Ei sitä kuitenkaan kevyesti voi ottaa, päätöstä toisen elämästä. Kävin tänään aloittamassa päiväni lörppähuulen kanssa juoksutuksen merkeissä. Katselin sitä täydessä talvikarvassaankin kiiltävää hevosta, jolle on kehittynyt pyöreä perä, selkä ja kaula, ja mietin miten paljon se onkaan muuttunut siitä sairaalloisen laihasta, tukkoisesta raadosta. Silitin kaunista poikaa ja totesin sille, että enää ei satu kauaa.

Aloitin projektin tietoisena siitä, että helppoa tästä ei tule. Eikä se helppoa ole ollut. Mutta minulla alkaa ehtyä voimat. Eikä tämä ehkä ole se harrastus, jota jatketaan pakon edessä, kun ei ole enää kivaa. Haluan uskoa, ettei se ole häpeä luovuttaa.

Kuviot ovat nyt tosiaan täysin levällään, mutta blogi hiljenee. Kerrottavaa meidän arjesta ei nyt oikein ole, kun mennään päivä kerrallaan.

Hyvää joulua

Aivan ihanaa, rauhallista joulua kaikille lukijoille ja satunnaisille seuraajille.

Äitihahmo viettää joulunsa tiukasti töissä, mutta iltatalli on tiedossa. Saa ruokatarjoilun muodossa toivottaa kaikille heposille hyvää joulua :)

Kuvattiin taas hovikuvaajani kanssa perinteiset joulukuvat. Ongelmaksi tosin meinasi muodostua, ettei Ukolla ollut moisesta pyhästä toimituksesta vielä kokemusta, eikä hän panostanut asiaan. Sen sijaan hän keskittyi kyttäämään pulkkamäessä olleita ihmisiä, joille töräytti myös häntä pystyssä perinteisen lohikäärme-ääneen "PRÖÖÖT!" :'D

Mitäköhän muut meistä ajattelee?

Muuton alla heräsi uusi tuska. Mitäköhän muut meistä ajattelee?

Kun ilmoitin, että vaihdetaan tallia, saatiin aivan ihania kommentteja kaikilta, miten harmi meidän lähtö on. Ollaan oltu hyvin pidettyjä, niin minä kuin hevonenkin. Kaikki tallilaiset kulkivat mukana tämän taipaleen kun Ukko saapui ja mihin nyt on päästy.

Mutta että uudelle tallille mentäessä. Kukaan ei tiedä meistä liiemmin mitään, tullaan ja ollaan, tällaisina. Pyllerö naishenkilö ja laiha, orastavassa talvikarvassaan reppanan näköinen hevonen. Hienosti liikkuva hevonen ja tappijalka keikkumassa kyydissä. Tai kuten todellisuudessa kävi, nihkeästi hiipivä, jännittynyt hevonen ja tuskastunut täti kyydissä pumppaamassa kaakkia eteen.

Kävin yksi päivä ratsastaessani itseni kanssa pienen keskustelun. Vaikka tuo hevonen on nyt mitä on, ja vaikka itse olen ratsastajana mitä olen, me ollaan Ukon kanssa päästy valovuosi eteenpäin siitä, mistä toukokuussa lähdettiin. Saan olla aivan pirun ylpeä, vaikka projekti onkin niin kesken kuin ikinä voi olla.

Vaikka siirryttiinkin isomalle kirkolle, tallille jolla on enemmän porukkaa ja niitä ihan oikeita koulutuuppareita, ei meidän tarvitse hävetä keskeneräisyyttämme. Tai no, eihän se hevonen mitään häpeä. Jätkä mennä posottaa ja on hieno!

Suureksi iloksi olen kohdannut ratsastamaan mennessä todella lämpimiä ihmisiä ja saanut paljon tsemppiä. Aina pari sanaa kohteliaasti jutellessa olen jäänyt suustani välillä pahemminkin kiinni. Muita hevosia jännittävä Ukko ei ole saanut minulta ratsastajana kamalasti apua, kun itseäni alkaa jännittää, että sakko hevonen jonkun slaagin ja lähtee lapasesta. Kun pitäisi olla se tuki ja turva sille hevoselle.

Tätä näyttävää hirvijuoksua ei juurikaan enää esitetä.

Valtavan helpotuksen tilanteeseen tuo kuitenkin joka kerta, kun saa sanottua ääneen, että onpas vaikeaa. Kun toteaa ääneen, että hevosta jännittää ja se menee kuuroksi minulle. Että ei kehtaa peileihin katsoa, kun näyttää niin pahalta. Aina on tullut rohkaisua, että ajan kanssa vaan eteenpäin, kyllä se siitä asettuu ja paranee.

Ja niin sopiikin toivoa. Ukko on tosiaan ollut todella hienosti, mutta käpertyy jännittäessä niin kuoreensa, ettei siihen saa oikein kontaktia. Hevonen ei liiku eteen, vaan hipsuttelee varovaisesti, eikä ota ratsastajaa vastaan. Toki aina on hetkiä kun pääsen herraan käsiksi ja ihan hymyilyttää selässä, muttei enimmäkseen se on tuskaista eteenpäin punkemista. Vaikka harmittaa, joka kerta on kuitenkin ollut yleensä edellistä parempi, että suunta on nousujohteinen, vaikka kivikkoinen!

Muutto, saikku, surku ja stressi

Pahoittelut hiljaiselosta. Elämä on ollut aikamoista hullunmyllyä hevosen muutettua uuteen kotiinsa.
Tallimatkat lyhenivät ihanasti, olen niin tyytyväinen kun selviän niin nopeasti ja vähillä bensoilla (tankkasin edellisviikon lauantaina, tankki ei vieläkään ole tyhjä!) hurauttamaan edestakaisin.

Ukon elämä lähti aika kivasti käyntiin. Ukko ihmetteli ja katseli, muttei hölmöillyt sen enempää. Hän asettui karsinaan ja tarhaan, ratsastaessa jännittää vähän enemmän. Mutta sitten tulikin mysteeriontuma, ilmeisesti liukastumisen johdosta. Pari kävelypäivää se vaati, sitten jatkettiin jäykästi, mutta puhtaasti eteenpäin.

Toivuttuani henkisestä vahingosta jonka hevosen fyysiset ongelmat aiheuttavat, pääsin viikon tauon jälkeen taas ratsaille. Maneesin peilit ovat ihanat, mutta niin kamalat, me näytetään ihan karsealle. Jos hallissa on muita hevosia, on 50/60 mahdollisuudet, että Ukko rentoutuu ja kuuntelee. Tai sitten se hipsuttaa pää pystyssä, enkä saa hevoseen mitään kontaktia. Onneksi apua löytyi jo, kävin juttelemassa itselleni uuden opettajan, kun edellinen ei näin pitkää matkaa valitettavasti siirry mukana :(

Oman jaksamisen kanssa on vaan ollut hieman tekemistä, olen tehnyt järjettömän paljon ylitöitä viime viikkoina ja väsymys on sen mukainen. Mutta ylimääräiselle rahalle tosiaan olisi käyttöä, kun autokin vaati uuden akun hyydyttyään pakkaseen ja rakas karvainen ystäväni vaikuttaa nyt taas siltä, että vatsa vaivaa.

Ukkohan sai omepratsolia muuton yli, joka varmaan auttoi sikäli, ettei saatu ähkyä tai muuta akuuttia. Mutta hevosen käytös vähän vihjaa taas, että mahaan sattuu, eli eiköhän muuttostressi kuitenkin tehnyt tehtävänsä vatsan syövyttämisessä. Ei vaan kun soittelemaan lääkäriin taas.

Vaikka stressiä taas riittää, puolin ja toisin, kengittäjä on hakusessa ja motivaatio vähän alhaalla, niin eiköhän tämä taas tästä. Nyt odotellaan vaan ihania lumikinoksia, jotta  pääsisi vähän maastoilemaan ja saataisiin valoa. Loputon peilijää, niin pihassa kuin pellonreunalla, on sekin omiaan lannistamaan. Mutta kai tämä taas tästä, jollain konstilla.

Muuttoaikeita

Kuten tuossa aikaisemmin mainitsin, oma elämä on heittänyt pientä häränpyllyä. Tuli uusi työ, uudet aikataulut, yksi pikku avoero ja muutto erilleen. Uusi osoite ei ole kovin kaukana edellisestä, mutta tallimatkaan tulikin sitten jo pätkä lisää. 60km suuntaansa alkaa olla aika brutaali matka, saatika huonojen kelien tultua, kun vauhti hiljenee entisestään. Parhaimmillaan ajoin tallille 1h20min tuossa taannoin...

Niinpä piti ottaa järki käteen ja alkaa katsella tallipaikkaa vähän lähempää. Ja tulihan tuossa soiteltua ja katseltua, kunnes päädyin tekemään muuttopäätöksen. Paikka on minulle entuudestaan tuttu ja paluu rakkaisiin maisemiin tuntuu haikealta ja mukavalta :)  Voin vain toivoa, että hevoseläin olisi kanssani paikan viihtyvyydestä samaa mieltä.

Karsinapaikka olisi reunimmainen, vain yksi naapuri siinä vieressä. Tallirakennuksessa ei kaikkiaan ole kovin montaa hevosta, että rauhallista toivottavasti olisi. Heinät jaetaan neljästi päivässä ja ruokavalioon saadaan nyt myös se kuiva heinä, josta hänen vatsansa varmasti kiittää. Tallilla on myös valmiina heinäanalyysit, niin pääsen tekemään todenmukaiset laskelmat.
Tarhaus talvella onnistuu 8-16, jolloin ei haittaa, vaikka pakastaa ja ulkona ei ole vettä. Kesällä saa olla pidempäänkin ulkona, myös laitumella. Puitteet ovat muutenkin hyvät ja olen toiveikas, että hevoseläin saadaan totutettua uuteen paikkaan kivasti.

Toisaalta tietekin stressaa, että miten hevosen maha kestää jännityksen maisemanvaihdosta. Ruokaan alettiin jo hyvissä ajoin lisäämään Gastro-lisäravinnetta, jota syödään sitten muuton yli. Tein vielä ruokintamuutoksen Eggersmanin myslistä Selectediin ajoissa ennen muuttoa, että siellä ei sitten tarvitse kikkailla mitään ja Ukolla olisi todella matalatärkkelyksinen väkirehu käytössä.

Lisäksi googletin ja kyselin facebookissa ja sain ehdotuksen syöttää omepratsolia pienemmällä annoksella jokusen päivän, mahahaavan ennaltaehkäisyyn. Tässä hätää päädyin tuohon suoraan suuhun annettavaan tahnaan, kun syksyllä ruokaan lisättiin kapseleita. Gastrogardin edullisempi pikkusisko Peptizole järjestyi lääkäriltä kauniisti pyydettäessä.

Hevonen pyritään liikuttamaan normaalisti, juottamaan parhaamme mukaan ja ruokkimaan kuten ennen, joten eiköhän tuosta muutosta selvitä ilman ähkyä! Sormet ristiin, sunnuntaina mennään!

Satulalla on väliä

Otsikko lienee kaikille itsestäänselvyys. Mutta itse olen pyrkinyt aina lähtemään siitä, että etsitään hevoselle hyvä satula, kunhan se on hänelle hyvä niin itse vaan mukautuu. Ja kyllähän sitä mukautuu, mutta lopputulos on sitten mitä on. Eikä siis välttämättä ollenkaan hyvä.

Wintecin koulusatula oli kooltaan 17,5" mutta siinä on varsin syvä, kuppimallinen, istuin. Ja tämä muotoilu vie aika paljon tilaa pyllyltä, eikä oikein jätä sitä liikkumavaraa ratsastajalle. Tavallaan hyvässä koulusatulassa ei ehkä liikkumavaraa pidä ollakaan, satulassahan kuuluu istua hiljaa. Mutta jos sinne ei oikein pääse asettumaan ja satula vääntää ratsastajaa huonoon asentoon, niin mitä voi odottaa?

Meillä pyörähti taas satulashow käyntiin ja sovittelin muutamat penkit. Lähdin hakemaan ensisijaisesti yleissatulaa, jossa olisi ehkä vähän enemmän tukea ison hevosen liikkeissä, mahdollisuus lyhyempään jalustimeen, joka liittyy vahvasti edellämainittuun, ja sillä voisi sitten vähän hypätäkin.

18" satulan ongelma: ratsastusloimen satulantila jää vajaaksi :'D

Kuinkas ollakaan silmiini osui satula.comin maahantuoma uusi Presence. Tämä on käsittääkseni sama satula, mikä kulki aikaisemmin nimellä Ideal. Eli tuollainen varsin edullinen, mutta muotoilultaan moderni peruspenkki. Modernilla muotoilulla tarkoitan hyvää säkätilaa ja leveää selkärangantilaa, jotka ovat meillä se kompastuskivi satuloiden kanssa. Lisäksi tässä sattuu olemaan vielä suora runko, joka passaa meille. Yleissatulaa löytyy erikokoisilla istuimilla ja 18" pääsi meille kokeiluun ja jatkoon. Koska epäilys kytee mielessä kaiken suhteen, otin satulan ensin vuokralle, kun se mahdollisuus kerta oli.

Havainnot satulasta ovat hyvät. Se istuu hevoselle, ja minä mahdun sinne. Ero laukassa on huikea, kun pystyn istumaan suorassa ja hiljaa, kun saan itseni oikeaan asentoon ja pystyn tarvittaessa liikkumaan. Oma ratsastus on parantunt huomattavasti, kun kykenen olemaan.
Pieninä miinuksina täytyy todeta, että istuin on melko kova. Hätä ei ole suuri kun en juurikaan harjoitusravissa istu, mutta istuimen geelipehmuste lähti vuokraajan toimesta hankintaan :D  Lisäksi satula hieman natisee ja uudenkarheat vastinhihnat ovat todella jäykät. Mutta eiköhän nuo käytössä pehmene!

Nyt on satulaongelmat taas hetkellisesti selätetty, mutta kuinkas ollakaan haaveilen myös siitä hyvästä koulupenkistä. Tuo yleisversio kun ei liikaa auta istumaan harjoitusravissa ja kai sitäkin pitäisi hiljalleen alkaa työstää: eihän sitä tekemättä opi! Ongelma on kaksipiippuinen, hevonen on alkanut nyt liikkua niin hyvin ja entistä isommin, ettei siellä tällainen amatööri tosiaan istu. Mutta toisaalta on hienointa ikinä, että hevonen vertyneenä kuten se ravaa. Ihan uskomaton muutos!

Winter wonderland

Lunta tupaan, eikä ihan vähää! Etelässä alkoi pyryttää ja pakastaa, sitten lunta tuli vielä lisää. Ja sitten vielä enemmän. Talvi ei yllättänyt autoilijaa, mutta hevosharrastajan kyllä. Tilsakumit? (Viljarshopissa olisi muuten pinkkejä) Hokit? Kuka mitä missä hä?

Onneksi tallista tarhaan on lyhyt matka ja tie tallista maneesiin on tasainen, eikä niinkään jäinen.
Ja kaunista on, niin tavattoman kaunista ja valoisaa. Itse pidän talvesta, kunhan ei tuule (ja ainahan täällä etelässä tulee), mutta pukeutuminen on ikuinen murhe. Sormet ja varpaat palelee ja viimeisimpänä totesin, että joku kypärämyssy tai posket peittävä kauluri taitaa tulla tälle talvelle tarpeeseen.

Niksipirkka: Isoon kottariin sai jopa 4 sankoa ahdattua!

Toinen kurja asia talvessa on vesien jäätyminen tarhoissa. Kokopäivätarhauksessa sitä vettä pitäisi kuitenkin olla, joten nyt saa raahata pihalle kuumaa vettä sankokaupalla, että sulattaa jäätyneen vesiasitan. Ja hiljalleen saavi on umpijäässä eikä sula enää. Ja ennen&jälkeen liikutuksen juotellaan toki myös. Harmittaa, ja pelottaa, sillä en tiedä miten hyvin Ukko tosiaan käyttää vesiautomaattiaan, että juoko se sitten illalla/yöllä miten. Kuivuus ja ummetusähky se tästä vielä puuttuisikin.

Ilmojen viiletessä mietityttää myös tuo loimitus. En halua hevosta mitenkään hullun lailla pakata, mutta jos oletetaan, että tänäkin talvena tulee vielä ne paukkupakkaset, pitäisi tässä shoppailla vielä joku paksumpi talliloimi ja yksi ulkotoppis lisää. Eihän tälle rahanmenolle tosiaan näy loppua... :D
Fb-kirppiksiä selaan hurjaan tahtiin, mutta ikinä kun oikeasti etsii, ei löydä juuri sellaista mitä tarvitaan.

Hokeista sen verran, että sain tietooni mainion niksipirkan! Meilläkin kun oli jemmassa viimevuotisia hokkeja harjakassin sivutaskussa, ruosteisia pampuloita. Ei muuta kun öljyyn likoamaan ja ruoste irtoaa kepeästi!

Taattua kännykkäkameralaatua, mutta näkee tuosta nyt sen verran, että oranssin ruosteisia olivat alkuun ja tummia jälkeen. Olisihan nuo varmasti saanut ihan uudenkarheaan loistoon, jos olisi jaksanut hankata ja kiillottaa, mutta suurta intoa ei projektiin ollut. Muutenkin vihaan hokkeja: niiden kiinnittäminen on ainakin itselleni hikinen ja tuskainen homma, sitten niitä tippuu, tulee naarmuja ja irtikään niitä ei keväällä saa ilman hermoromahdusta ja väkivaltaa :D

Mutta talvikausi on pistetty nyt tosissaan käyntiin. Hankikahluu odottaa!

Miksi sitä kypärää käytetään...

Noniin. KAKKUA!

Laittakaamme kalenteriin ylös se päivä, kun Eva-täti laskeutui ensimmäistä kertaa tahtomattaan uuden hevosensa selästä. Tai en nyt tiedä miten tämä luokitellaan, kun en ollut varsinaisesti päässyt edes sinne selkään asti.

Typerin tilanne ikinä: olin juuri nousemassa selkään, kun Ukko lähtikin jo kävelemään. Horjahdin eteen, josta hevonen hämmentyi ja väisti sivulle. Siinä liikkeessä kun yritin jatkaa kytiin kampeamista jäin kaulalle roikkumaan, oikea jalkani missä olikaan, jota hevonen väisti jo vähän reippaammin ja läts. Naama edellä maneesin hiekkaan. Jäljistä päätellen emme olleet liikkuneet edes hallin puoliväliin asti, eli alle 20metriä, mutta viimeiset pari väistöliikettä laukka-askelin saivat sen verran vauhtia tapahtumaan, että putosin melko holtittomasti.

Nuorempana tipahtelin hevosen selästä aika tiuhaan tahtiin, mutta siinäpä opin putoamaan jotenkin kivasti. Sattunut ei ole kuin sen yhden kerran ollessani 18-vuotias, kun solisluu murtui ja selkä käytännössä repesi. Ja jos nyt ei lasketa niitä päähän kohdistuneita tällejä, joista tuon edellämainitun lisäksi olen vain kerran saanut varsinaisen aivotärähdyksen (vain hevosihminen sanoisi saaneensa "vain" kahdesti turhan kovan iskun päähän...). Mutta tosiaan.

Tällä kertaa oma asento, joka ei ollut missään vaiheessa hallinnassa, ei antanut lupaa valmistautua pudotukseen ja lensin naama edellä maahan. Räsähti, sattui. Hetken hengitin maassa, sitten nousin istumaan. Silmälasit lensivät päästä, mutta olivat ehjät. Raajat liikkuu, henki kulkee. "Huh, ei käynyt kuinkaan" toteaa sisukas hevosihminen ja kampeaa pystyyn. Kosketellaan naamaa ja tutkitaan kädet: ei verijälkiä. Pyyhitään hiekat pyllystä ja jatketaan. Noustaan uudestaan kyytiin paremmalla ohjastuntumalla ja aloitetaan hommat.

Kypärääni tunnustelin ja sen säätö oli rikki. Eli käytännössä tein kovin typerästi kun lähdin ratsastamaan löysä potta päässä, mutta traumojen välttämiseksi oli pakko. Vasta ratsastuksen jälkeen jäin tutkimaan, että koko säätömekanisti oli poksahtanut liitoksistaan. Kypärä oli siis tosiaan hajalla ja jouti roskiin. Mutta onneksi oli kypärä, koska muuten ei varmaan olisi enää päätä mitä särkeä.

Naamaan sattui, mutta vammoja ei tullut. Ei mitään jälkeä missään. Hoidin hevosen pois ja ajoin Horzen kautta kotiin, uusi kypärä matkaan. Löysin unelmapottani, josta ei tosin ollut kuin todella isoja tai pieniä kokoja, joten tyydyin kakkosvaihtoehtoon, joka oli hyvä sekin: vähän blingiä!

Kotiin päästessä alkoi päätä ihan oikeasti jomottaa, eikä aiotusta tekemisestä tullut mitään kun sammuin sohvalle. Siitä herättyäni pissatin koiran ja jouduin jo iltaseiskalta sänkyyn, kun ei kyennyt muuhunkaan. Nukuttuani taas pari tuntia heräsin vastenmieliseen päänsärkyyn: mielessä kävi, pitääkö tilata ambulanssi, kun ei voi itse ajaa, että kävikö nyt miten pahasti kuitenkin. Infosin töihin, etten taida aamulla ilmestyä ja sain ihanasti tsemppiä: ehkä pää on tärkeämpi, mene lääkäriin. Nukkuminen meni tosin aika vaikeaksi, kun niska muuttui puuksi ja missään asennossa ei ollut hyvä. Että kyllä se tälli sitten oli kuitenkin aika raju.

Seuraavana päivänä kävin lääkärissä, joka oli hieman järkyttynyt, kun totesin, ettei tosiaan ollut ensimmäinen kerta. Sain työterveyden puolesta parhaimman tarkastuksen koskaan (niskan ja hartioiden palpaation lisäksi tsekattiin raajojen tuntoaisti ja liikkuvuus, kordinaatio, tasapaino ja näkökenttä) ja kävin vielä röntgenissäkin kaularankavamman varalta. Hieman pisti itkettämään, että jos kaularangassa on oikeasti murtuma, niin loppuu hauskanpito aika äkkiä, mutta selvittiin ilman!

Tässä päästään taas siihen, että hevosten kanssa voi sattua ties miten ihmeellisiä, typeriä sattumia, joihin ei voi oikein varautua. En väitä, ettenkö itsekin olisi hevosen selässä ilman kypärää ollut, ja saatan olla joskus hamassa tulevaisuudessakin, mutta nämä ovat ehdottomia poikkeustapauksia, ja aina hyvin harkittuja sellaisia. Huonoja selityksiä yhtäkaikki, mutta Ukon kaltaisen hevosen selkään ei kyllä aiakaan ole ilman pottaa mitään asiaa muutenkaan. Että muistetaan taas: kypärä päähän!

Älä riitele hevosen kanssa

Talvi tekee tuloaan. Pakkanen paukahtelee öisin, talvikarva alkaa kasvaa ja hevoset pörhistyä.

Jännitysmomentteja riittää. Etenkin kun tuo oma hevoseläin on tuollainen hitsin pölhö.
Kisaviikonloppuna hän oli kolauttanut päänsä johonkin (?) ja toisen silmän yltä kuoriutui karvat, mutta iho oli ehjä, jälki siistiä. Ok. Maanantaina tuli aamulla viestiä ja puhelua, että Ukolla on silmä turvoksissa. Olin töissä, en päässyt itse arvioimaan tilannetta, joten eihän siinä kun soittelemaan eläinlääkäriä paikalle, että tuota mitäs tehdään.

Vähän turvottaa.

Kolhuja nyt tulee, mutta silmien kanssa ei ole leikkiminen. Olin edelleen töissä, koko pitkän päivän, ja odotin raporttia tallillta. Helpotuksen huokaus: silmä on ehjä, ei tarvita tippoja tai lääkkeitä, ellei nyt tule muuta tuon turvotuksen lisäksi. Ja turvotus lähti onneksi hyvin laskemaan, eikä siinä enää näy mitään. Olkaamme onnellisia onnekkuudestamme. En olisi tässä pyörityksessä yllättynyt, jos silmä olisi vaurioitunut pahemminkin, huono tuuri tuntuu jotenkin seuraavan minua hevosharrastukseni parissa :(

Viime päivinä äijä on ollut todella pörheä ja levoton. Tai en edes tiedä onko hän levoton, mutta itse olen painanut 12h yövuoroja, ollut aivan loppu, pinna kireällä, ja hevonen taitaa imeä tätä fiilistä minusta. Yksi päivä meinasin vaan käppäillä metsikössä ja ottaa vähän ravia kentällä: ei stressiä, ei töitä, kunhan liikutaan. Noh, hevonen ei halunnut tallin pihapiiristä pöpelikön suuntaan ollenkaan. Siellä on peuroja ja hirviä, joten vähän 50/60 että liikkuuko siellä joku, eikä oikeasti kannata mennä, vai yrittääkö hevonen vain jallittaa minua. Niinpä pakotin hänet vähän matkaa haluamaani suuntaan, että minä päätän minne mennään, ja käännyttiin sitten takaisin. Kentällä hevonen ravasi suunnilleen paikoillaan, kuin puolihalvaantunut kanttura, enkä sitten enää tiennyt, että mistä kiikastaa. Itse olin tosiaan niin väsynyt, etten jaksanut/pystynyt ihmeitä tekemään. joten käyntijumpattiin rauhakseen. Mieleen tuli sellainenkin, voisiko psyllium-kuuri saada hiekkaa liikkeelle ja aiheuttaa vatsakipuja? Sehän selittäisi myös. Plus viileät ilmat. Plus kireä ihminen. Ja tietysti tähtien asento.

Hyi, ei pussailla!

Tästä pari päivää eteenpäin pörheä tunnelma on jatkunut, mutta yhteiselo on ollut paljon seesteisempää. Kyllä tuo eläin opettaa minut olemaan rauhakseen. Yksi ajatus, joka on noussut tässä esiin, kun niin simppeli toteamus kuin "Älä riitele sen hevosen kanssa"
Onhan se tässä huomattu jo moneen otteeseen, että Ukko on äärimmäisen herkkä hevonen. Siinä on myös sitä laadukkaan hevosen reaktiivisuutta, vaikka se pohjimmiltaan hyvin kiltti onkin. Sille jos karjaisee, se lähtee karkuun. Sitä jos läppäisee, se kiipeää seinille. Sellainen jämäkkä kerrasta poikki -toiminta, joka monelle hevoselle sopii järjestyksenpitoon, ei toimi hänen kanssaan. Tätä hevosta pitää ohjata ja kannustaa, sille ei voi sanoa, että nyt loppu ja käyttäydy. Juuri sitä leikittelyä ja paremman toimintamallin tarjoamista, josta toisinaan saa jonkun gurun kertomana lukea.

Itse koen olevani jämäkkä, mutta kiltti hevosten kanssa. Sanon kerran voimasanan ja sitten jatketaan kuin mitään ei olisi ollutkaan. Ukon kanssa tämä johtaa siihen, että hän "loukkaantuu". Ja se mielenpahoitus ei menekään ihan heti ohi, jos näin inhimillistäen asian esittää. Tuolle hevoselle jos selässä ollessaan murisee, se nostaa pään pilviin ja silmät muljuu, ja sen rauhoitteluun meneekin hetki. Ei siis kannata tosiaan.

Oppia ikä kaikki, jatkamme harjoituksia. Kunhan tästä saa omat asiansa uuden työn, eron ja muuttamisen kanssa järjestykseen, alkaa se unikin ehkä maistua paremmin ja oma pinna taas venymään vähän pidemmälle ;)

Kisadebyytti

Käytin 16.10 Ponikoulla ihka ensimmäisissä kisoissa Ukon kanssa.

Luokkia oli tarjolla raviohjelmasta eteenpäin, mutta Ukon tämänhetkisen tilanteen perusteella luokkavalinta oli Helppo C. Puntaroin omaa osallistumistani pitkään ja hartaasti, mutta totesin sitten, että kun sen harjoitusravissa pysty nätisti istumaan, olisi radan ratsastus minulle ja hevosen selälle melko tuskaa, joten jätän väliin. Ukon vuokraajan kannustin kuitenkin starttaamaan, hän kun on minua näppärämpi ja istuu kauniin eleettömästi tuollakin jättiravissa.

Päätös oli ehkä ihan hyväkin. Pelotti niin kamalasti, että mitä koko reissusta tulee, että suunilleen hyperventiloin, jalat tutisi ja sammutin auton monta kertaa lähtiessä ja saapuessa :D
Ukko pisti kuitenkin parastaan ja käyttäytyi hienosti. Verryttelyyn mentäessä hevonen oli pinkeä, mutta mitään ylimääräisiä liikesarjoja hän ei esittänyt. Verkka jännitti minua eritoten, kun Ukko ei tosiaan niistä liian lähelle tulevista muista ratsukoista pidä, mutta kuinkas ollakaan sekin sujui ilman ensimmäistäkään säpsyä tai spurttia.

Radalle mentäessä hevosta ja kuskia jännitti molempia todella paljon, mutta lopputulos oli aika siisti. Jännittynyt hevonen ei esiintynyt liian edukseen, askel oli vähän lyhyttä ja rikkoja tuli useampi, mutta kokonaisuus oli tasainen ja oikein kiva. Ne jotka eivät ole Ukkoa kotioloissa nähneet esiintymässä, eivät olisi enempää voineet odottaa, ja me tiimiläiset olimme kovin tyytyväisiä, kun reissusta selvittiin ilman ylimääräistä hässäkkää, hevonen ei poistunut radalta, eikä mitään muutakaan!

Prosentteja tuli 57 ja rapiat, mutta eipä niistä tällä ensikertalaisreissulla oltukaan kiinnostuneita. Tärkein oli kokemus, uskallus edes lähteä kotitallillta minnekään. Ensimmäistä kertaa kun käytiin siis yhtikäs missään, olihan siinä jännää kerrakseen. Ukko on onneksi ihan 10+ lastattava ja matkustaja, joten porkkanaa vaan naamaan ja kehuja päälle. Hieno poika!

Ennen kisoja kävin satulapajasta noukkimassa Krafftin Gastro-lisäravinteen, jota mainostettiin juuri stressitilanteisiin hyväksi, kuten kuljetus ja olosuhteen muutokset. Ukko soi jauhetta mössöjensä seassa 3 päivää ennen kisoja, kisa-aamuna ja vielä seuraavana päivänä, joista kahtena hän sai sallitun tupla-annoksen (ekstra kovaan stressiin). Paha tietenkään arvioida mitä hevosen maha olisi sanonut ilman kyseistä tuotetta, mutta omaa mieltä se ainakin vähän rauhoitti, ja uusia vatsaoireita emme ainakaan saanut, joten voisihan tuota syöttää toistekin, jos jännitä tilanteita on tiedossa.

Kaikki kuvat otti Henna Meriläinen, lämmin kiitos!