Edistystä tapahtuu

Meillä alkaa olla takana puoli vuotta yhteiseloa Ukon kanssa.

Sain pitkästä aikaa valokuvia ratsastuksestani ja yllätys oli kerrankin iloinen. Alkuverkkasin hevosen, vuokraaja jatkoi siitä. Eli käytännössä vaan hölkättiin, en tehnyt mitään, käänsin vähän ympyröitä. Ja sittenkin hevonen näyttää niinkin kivalta, kuin mitä kuvat kertovat.

Olen aina ollut tietoinen siitä, etten ole kovin kummoinen ratsastaja. Nyt alkaa kuitenkin tuntua siltä, etten olen oppinut jotain uutta, päässyt jonkin pykälän eteenpäin. Vaikka Ukko on hitsin hankala tapaus, se on ratsastettavuudeltaan kuitenkin aika mutkaton: jos teet oikein, se kulkee oikein. (Tämä vaan vaatii sen, että olet tosiaan hiljaa suunnattoman isossa liikkeessä) Hienosäätö on asia erikseen, siihen ei minulla rahkeet riitä vielä pitkään aikaan, mutta peruspalikat alkavat olla kasassa.

Tunneilla olen käynyt vähemmän kuin pitäisi, mutta hyvän opettajan kanssa saan kuitenkin joka kerta sellaiset eväät mukaan, että pystyn niiden avulla työstämään meitä ratsukkona itsenäisesti. Joka kerta saan tunnilla kehuja, että näyttää paremmalta kuin viimeksi.

Laukka on meille vaikeinta (jos nyt jätetään se harjoitusravissa istuminen pois luvuista), mutta olen iloinen, että hevonen ylipäänsä laukkaa. Epäsopivat satulat ja vaivaava kinnerpatti johtivat siihen, että alkukesästä hevonen ei laukannut ollenkaan, hetken päästä laukkasi vasempaan, muttei oikeaan kierrokseen. Nyt sentään laukataan, haluamassani tahdissa. Oli muoto sitten mikä, en välitä, sitä ehtii hioa ja kehittää. Ja ollaan me maistettu sitä kuuluisaa mansikkahilloakin, kun tunnilla tehtiin laukannostoja pelkällä istunnalla (juma mikä fiilis!) ja laukattiin tasaisessa muodossa, kootumpaa, laadukasta laukkaa, jossa oli sitä ponnua.

Oli miten oli, tiestä hyvään ja tasapainoiseen ratsastukseen tulee pitkä ja kivinen, mutta ollaan noustu jo askel jos toinen ylöspäin. Harjoitusravin kanssa tulen olemaan pulassa vielä monta kertaa, mutta mikäs kiire tässä olisi, kisoihin sitä ensisijaisesti tarvittaisiin ja sinne nyt ei ole hoppu. Ehkä ei kisata koskaan, aika näyttää. Ukko ja vuokraajansa starttasivat muuten tässä ensimmäiset harjoituskisat, mutta kerrotakoon siitä ihan erikseen!

Kaunis syyspäivä

Eläinlääkärikäynnin jälkimainingeissa Ukko sai kaksi vapaapäivää ja kolmas päivä oli omien menojen jälkimaininkien takia pelkkä juoksutus, kun olo oli hieman heikko. Niinpä virtaa kertyi pieneen hevoseläimeen kuin suurempaankin kylään ja kaksi päivää painettiin tukka putkella pitkin maita ja mantuja.

Pari kuukautta takaperin olisin ehkä lyönyt hanskat tiskiin ja todennut, että pelottaa liikaa. Nyt tilanne on onneksi sellainen, että tuskan hien virratessa pidin nyrkit tiukasti kiinni ja pistin ponityttöpohkeet paukkaamaan. Pakko oli saada hevonen ruotuun, vaikka vaikeaa olikin. Kolmantena päivänä höyryt olivat jo laskeneet ja raippa olisi voinut olla mukana.

Loppuviikosta voitiinkin taas pitää yksi löysempi päivä. Käytiin alkuun kävelemässä syysmaisemissa ja juoksutin reippaasti maneesissa. On ihana nähdä, miten hevonen löytää hiljalleen ilon liikkumiseen. Ja rentouden.

Juoksuttaessakin Ukko voi jo relata, sen ei tarvitse juosta hirvenä pää pystyssä, vaan se voi rauhoittua kulkemaan matalana, venyttää alas ja hetkittäin jopa  kantaa itsensä niin komeana, että melkein herkistyn.

Tämä on kyllä sellainen aika ihana projekti. Kesällä kävi mielessä, että teinkö kamalan virheen kun tämän hevosen otin, mutta nyt ei voi kuin hymyillä. Hevosen ilme on muuttunut täysin, sen silmissä ei paista enää ahdistus ja epäluulo vaan rauha. Se on seurallinen ja tulee luokse, eikä pakene jokaista nopeaa tai hitaampaakaan liikettä. Hän seisoo paikoillaan, antaa käsitellä itseään ja ilmaisee monesti tyytyväisyyttään. Valkun mukaan Ukko näyttää onnelliselta :)

Väsynyt vastoinkäymisiin

Voi kirahvipoikaa. Hevonen voi hyvin, äitihenkilö vähemmän.

Satulanmetsästys alkaa tuntua melkoisen toivottomalta. Miksi niissä penkeissä pitää olla kaikissa taaksepäin kapeneva selkärangantila?! Ollaan tässä nyt köpötelty ilman satulaa ja liinan päässä viikon verran ja alkaa olla jo hieman tylsää tämä.

Minua stressaa, vaihteeksi.

Lisäksi olen hieman kahden vaiheilla, menikö meidän uuden kotitallin valinta sittenkin metsään. Vihdoin tänne eteläänkin saapunut syksy vesisateineen on saanut kentän muuttamaan muotoaan siitä, mitä se oli kun talliin tutustuin. Osa kentästä on sateiden jäljiltä huomattavan kova, ja jos se nyt sellaisena pysyy, ei se Firren jaloille sitten sovi.

Voisin hakata päätä seinään.

Turha huolehtiminen piti jäädä taakse, mutta tämä ei nyt ole ihan turhaa. En kuitenkaan halua tietoisena jalkavaivoista rikkoa hevosta lopullisesti. Eikä liikutus oikein onnistu niinkään, että käyttää 2/3 kentästä kierrellen huonoja kohtia.

Luppasilmä <3

 Niin. Sellaista tällä kertaa. Ei paljoa naurata. Miksi ihmisen pitää haalia itselleen tällaisia huolia?
Tuo hevonen olisi niin elementissään kutistettuna omalla terassilla koristeena...