Hopiloikkaa

Kesän bucket-listillä oli hypätä omalla estehevosellani. Noh, kuten viime postauksessa jo mainitsin, kesä tuli ja meni. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan pätee taas kerran!

Ukolla kun hypättiin ensi kertaa sen saavuttua, pisti hevonen vitosvaihteen silmään. Vähän huippasi kentän laidalla pelkästään katsojaa, kun hevonen esteestä yli päästyään lähti vaan juoksemaan tuhatta ja sataa. Ukon ongelmanratkaisu monessa jännässä paikassa on lisätä vauhtia, toimii. Itseltäni se ei ole tähän mennessä kohtaan lähtenyt lapasesta, mutta kyllä se tarjoaa sitä pää ylös ja täysiä -vaihtoehtoa aina kun menee vaikeaksi.

Sikäli hyppääminen jännitti jo ajatuksen tasolla, mutta koska olen jääräpäinen ja hieman kyllästynyt tuuppaamaan itsekseni keskinkertaisesti koulua, päätin kokeilla jotain muuta.
Yksi pieni ristikko, maneesin ovi kiinni ja menoksi.

Wintecin koulusatula nyt ei tosiaan ole sopiva moiseen pelleilyyn, mutta vaihtoehtojen puutteessa mentiin näin. Ei ollut kovempaa kuolainta eikä martingaaleja, senkus vaan mentiin. Ensin ravissa ja sitten laukassa. Hii!

Hevonen loikki korvat tötteröllä ja itse pidätin hengitystä, kuten vain tätiratsastaja jännän paikan tullen voi :D  Mutta mikäpä siinä, otettiin pari hyppyä suuntaansa ja oltiin tyytyväisiä. Samalla puraisi taas sellainen pieni hyppykärpänen, että aloin katsoa yleissatuloita, josko sitä uskaltaisi ottaa pikkuhypyt ihan arkiohjelmaan.

Isoja tuolla hevosella ei mennä, enkä minä mene muutenkaan, millään hevosella, mutta ihan jumppana pikkuesteet tekisivät varmaan molempien korvienvälille hyvää. Joten kyllä tässä haetaan nyt yleissatulaa uuden koulupenkin ohella. Ihanan kallista, sanoisi joku. Onneksi on vielä opintolainaa nostamatta, mitenkäs muutenkaan.

Ollaan sittemmin yritetty jumppailla korotettuja puomeja hierojan ohjeiden mukaisesti. Ukko ei jaksaisi käynnissä kiinnostua sitten niin ollenkaan, raahustaa ja kolistelee vaan. Ravissa sitten taas herää esteratsu henkiin, askel pitenee ja kevenee, ja puomien jälkeen jatketaan omatoimisesti laukassa. Nauroin ääneen selässä, kun toinen piti hauskaa. Eihän siinä kehuttavaa ole, kun hevonen päättää itse mitä ja miten tehdään, mutta en voi olla iloitsemasta, kun hän herää hiljalleen henkiin. Ukko on ollut koko ajan kyllä kuuliainen, mutta tullessaan niin sulkeutunut, että oksat pois. Ilo liikkua ihan omalla moottorilla on ollut vähän hukassa, vaikka käskettynä on kyllä pinkonut. Nyt alkaa mieli muuttua, näemmä.