Postaushaaste: Pahin tippumiseni

Jalustin.net pisti huhtikuun kunniaksi postaushaasteen tiskiin: pahin tippuminen.

Tästähän minulta irtoaa iloisesti juttua :D
Pienenä ponityttönä harjoittelin jo reippaasti jalkautumista. Pienet shettikset ovat mm. pommittaneet minut maneesin seinää päin, sekä livahtaneet kentän aidan ali puskaan, jolloin pieni ihminen jäi vaan roikkumaan aitaan. Olenpa myös tippunut litimärkään kurakenttään, jonka jälkeen ollaan pikkareita myöten märkänä.

Pysyin jopa kyydissä :D  Kuvan otti Aliisa Mäkinen.

Vähän vanhempana tippumisia on tullut vähemmän. Viimeiseen vuoteen en ole Firren kanssa joutunut maan kamaralle kertaakaan. Ikävä muisto on 16-vuotiskesältä, kun hevosen äkkijarrutus sai minut heilahtamaan eteenpäin, samalla kun hevosen kiskaisi päänsä ylös ja humautti minua naamaan. Putoaminen itsessään ei sattunut, mutta niskan kolahdus lärviin sai hampaat lävistämään alahuuleni. Hetken syljeskelin verta hiekkaan, mutten onneksi ollut yksin ja sain jättää hevosen kentälle ja lähteä sisälle pesemään naamani. Pelonsekaisin tuntein uskalsin lopulta katsoa peiliin ja todeta verenvuodon lähteen. Haava oli lopulta melko pieni, eikä sille lääkärissä haluttu mitään tehdä. Kylmää ja puhtaana pitoa, sillähän se paranikin. Pieni arpi jää juuri sopivasti alahuulen alle piiloon, eikä kosmeettinen haitta häiritse.

Kaikista pahin tapaus sattui kun olin 18-vuotias. Olin silloisella vuokrahevosellani kentällä, kun juoksutettavana ollut hevonen esitti pierupukki-shown ja oma ratsuni innostui tästä. En ehtinyt tajuta mitä tapahtui, lensin pienen rodeopätkän jälkeen kaaressa selästä. Maassa kesti hetken keräillä itseäni. Sattui. Hevosta juoksuttanut henkilö tuli auttamaan minut ylös ja lähdin kävelemään talliin. Pääni löin ilmeisesti aika lujasti, en nimittäin nähnyt hetkeen kuin valopilkkuja, mutta löysin kuitenkin sisälle asti.

Eipä ollut ajatustakaan lähteä hevosen kanssa uudestaan kentälle. Sain omat tavarani paikoilleen ja pyysin jotakuta hoitamaan hevosen pois. Sain kyydin kotiin ja toivoin, että jos vaan käyn hetkeksi pitkälleni, niin olo kyllä helpottaa. Maattuani hetken sängyssä alkoi shokki laantua ja kipu yltyä, tajusin, että nyt oikeasti sattuu.

Yötöissä ollut äitini oli nukkumassa, ja kun en päässyt itse sängystä ylös aloin vaan epätoivoisesti huutaa äitiä hereille, että nyt tarvitaan vähän apua. Unenpöppöröinen äiti sai tietysti slaagin, että mitä on käynyt ja mitä tehdään, kun makasin itkien hiekkaisissa vaateissa sängyssä pääsemättä pystyyn. Lähdettiin sitten kiireen vilkkaa päivystykseen, jossa sain odotella ensin lääkäriä ja sitten röntgeniä todella kauan. Jossain vaiheessa paha olo muuttui aika hurjaksi ja tuntui, että kohta lähtee taju. Kiukkuinen äiti tuli tässä hyödyksi, sain nimittäin mukavat särkylääkkeet ja petipaikan odotteluun.
Röntgenissä sitten lopulta selvisi, että solisluuni oli murtunut ihan tuolta olkapään kiinnityskohdasta. Töölön sairaalassa oli joku solisluiden leikkauskokeilu menossa, ja kuvat lähetettiin tälle lääkärille, josko hän kokisi olkapään olevan skalpellia vaille. Ohjeeksi mennä kotiin ja olla syömättä, aamusta sitten suoraan Töölöön.

No, sinnehän mentiin. Vasta Töölössä lääkäri tutki minua muuten, tsekkasi esim niskan ja kysyi löinkö päätäni. Miksi päivystyksessä ei tehty tätä onkin hyvä kysymys, jota olen jälkikäteen jäänyt ihmettelemään. Aivotärähdyshän siinä oli tullut kaupanpäällisinä. Selkäkin revähti kauttaaltaan ja olikin kipeä aivan törkeän pitkään. Solisluuta ei lopulta leikattu, koska paraneminen olisi kuulemma ollut yhtä hyvä kuin ilmankin leikkausta. Jälkikäteen tämäkin vähän harmittaa, sillä vaikka murtuma parantui ihan kivasti ja olkapää toimii, jäi luu (tai jokin rustottuma?) törröttämään reilusti olkapäästä ulos. Luun liittymän allakin on iso möykky.

Olkapäätä ei koskaan kuvattu uudestaan, eikä kontrollissa käyminen kesäaikaan tuottanut mitään iloa, kun terveyskeskuksessa hommissa ollut lääkäriopiskelija sanoi ihan suoraan, ettei hän tiedä mitä hänen pitäisi tehdä.

Juuh. Ainoat rajut tällit olen hevosten kanssa saanut, muussa elämässä olen murtumilta ja pahoilta mustelmilta säästynyt. Mutta miten se onkaan, että silti ei haittaa. Pieni trauma tapahtumasta jäi, edelleenkään en mielelläni ratsasta samassa tilassa jossa hevosia juoksutetaan, mutta onneksi näitä tilanteita ei nykyään tule juurikaan vastaan.