Aurinko paistoi niin ihanasti, että mieli oli korkealla, kunnes huomasin olevani taas aivan oudon avaruusaluksen ohjaimissa: vieras hevonen alla.
Riina on melkoisen iso tamma, jonka liike on vähän eri kaliiberia kuin Firrellä. Muistan hyvin kun koeratsastuksessa kauhistelin Firren isoa laukkaa, jossa oli niin vaikea istua. Niihin aikoihin olin tottunut Zetan pienempään liikkeeseen. Nyt sain todeta, että Firren liike ei todellakaan ole kovin iso, ainakaan kun verrataan vaikkapa juuri Riinaan.
Tein pitkään käynnissä töitä saadakseni hevosen asettumaan rehellisesti, mamma kun tarjosi ensin leuka vinossa kulkemista. Ravissa edelleen asettelin ja taivuttelin. Oli kammottavan vaikeaa, kun ne avut joihin olen nyt rutinoitunut, eivät toimineetkaan toisella hevosella. Piti kovasti keskittyä omaan asentoon ja apuihin, jotta sai hevoselta jotain vastakaikua. Hiljalleen touhu kuitenkin parani.
Ensimmäinen laukannosto tosin tarjosi taas sirkushuveja, kun Riina pomppasi laukkaan ja viiletti ympäri kenttää harppovin askelin. Itse irtosin satulasta, seisoin jalustimilla ja nauroin ääneen. En päässyt istumaan kunnolla alas, iso liike sai minut hienosti irti ja siinähän sitten pidätät pelkällä kädellä, joka ei hevosta kiinnostanut. Vauhti myös tuntui paljon hurjemmalta kuin mitä todennäköisesti oli. Iso askel kuitenkin vie eteenpäin nopeammin, vaikka hevonen ei edes kiihdyttelisi.
Oli mielenkiintoista huomata, miten helposti jäinkään kädellä kiinni. Firren kanssa kun ollaan saavutettu sellainen piste, jossa käytän kättä hyvin vähän ja saan istunnalla ja jalalla tehtyä enimmät. Nyt kun istuminen oli vaikeaa, jäinkin käyttämään epätoivoisesti kättä. Tämä ei tosiaan tehonnut ja sain jumppailla urakalla löytääkseni yhteisen sävelen. Hyvä herätys, sillä vaikka yhden hevosen kanssa osaisinkin käyttää siistejä apuja, se ei selvästi ole tuolla selkärangassa asti.
Raviväistöt, jotka ovat Riinalle helppoja, sujuivat sentään oikein hienosti ja muutamat temponlisäyksetkin tehtiin tyylikkäästi. Kivaa oli, vaikka jouduinkin taas nöyrtymään oman osaamattomuuteni äärellä.
Sunnuntainakin oli edessä vieraan hevosen selkään kipuaminen. Kaveri tuli katsomaan Firreä ja sai liikuttaa tämän ja itse jumppasin Risto-ruunan kanssa. Siinähän taas oltiin. Käynnissä fiilis oli melko kiva, löydettiin tuntuma ja ajoittainen pyöreys. Ravissa oltiinkin taas pulassa. Ristolla on ns. heittoistuinravi, mutta koska olen oppinut viimeisen vuoden aikana näköjään jotain, annoin hevosen liikkua eteen ja kevensin jämäkästi mukana, istuen pystyssä jalka pitkänä. Nimittäin viimeksi kun tämän hevosen selässä kävin jäi valmennustunti kesken, kun vauhti kiihtyi ja roikuin suussa saamatta hevoseen mitään otetta. En halunnut kiusata itseäni enkä hevosesta sellaisella kohelluksella, mutta nyt ei tuntunut ollenkaan pahalta.
Ongelmaksi muodostui kääntäminen, ulkoavut ja asetus. Hevosen tasapaino ei ole paras ja epätasapainossa oleva ratsastaja ei tietenkään helpota asiaa. Otettiin aika monta pääty-ympyrää, jotta saatiin tahti säilymään ja haluttu tie ratsastettua. Laukassa taas kaarteissa vauhti kiihtyi tai tippui raville. Taas nousi omia heikkouksia esille, tosin ihan eri tavalla kuin edellispäivänä tai Firren kanssa. Minä kallistun herkästi, enkä istu keskellä suorassa. Ja joka hevonen ei tätä keikkumista kompensoi.
Lisäksi onnistuin pätkittäin pitämään kyynärpään oikeasti kiinni kyljessä ja käden hiljaa, josta sain kiitoksena pyöreänä kulkevan hevosen. Heti kun käsi pelasi jotain ja istunta rakoili, mentiin taas vaunuhevostyylillä enemmän ylös kuin eteen. Mutta sentään koettiin niitä onnistumisen pilkahduksia, pieniä maistiaisia siitä miten homma toimii.
Viikonloppu oli rankka rykäisy, mutta kyllä taas niin opettavainen, että oksat pois! Toivottavasti pääsen jatkossakin ajoittain vieraiden hevosten kyytiin vähän harjoittelemaan :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti