"Sehän näyttää hyvältä"

Tervehdys sairastuvalta.
En tiedä minkä hinkuvintian hyppykupan onnistuin itselleni haalimaan, mutta teen pientä kuolemaa sohvan pohjalla. Kuume sentään laski tälle päivälle, mutta olo ei parane. Huomenna pitäisi jo pakon äärellä hilautua tallille, kai sen hevosen saa juoksutettua vaikka vähän huippaa?!

Palataksemme iloisempiin aiheisiin suunnatkaamme viime tiistaille. Menin tosiaan valmennustunnille. Plussakelit olivat tehneet kentästä sohjoa, mutta ihan käyttökelpoista sellaista: ei liukasta, eikä tilsoja. Noh, siinä verkkailtiin ravissa ja fiilis oli vähän täi tervessa -osastoa, mutta kuulemma tahti oli hyvä ja tasainen. Eli taas oma mieli haki liikaa, oltiin siinä jo ihan hyvin.

Tehtiin ympyröitä, vähän väistättäen, oikeastaan koko ajan vähän väistättäen, yhtään ei saanut huristella menemään suoralla hevosella. Siihen syssyyn lisättiin siirtymisiä: nopeita käyntiosioita ja kohta laukkaa. Tehtiin hyviä siirtymisiä paljonkin ja saatiin kehuja. Firre oli aika pahasti kiinni vasemmalle, ja oma käsivarsi sai kyllä tehdä äärirajoilla töitä asetuksen ylläpitämiseen, kunnes meno pehmeni, mutta tuo sivuttaisliike oli kyllä tehokas, koska koko ajan piti olla itse ratsastamassa, ei voinut jäädä matkustamaan. Ja Firre on sellainen hevonen, joka tykkää ja syttyy kun on tekemisen meininki. Eli molemmille sopivaa hommaa!

Opettaja totesi, että ollaan ilmeisen hyvin päästy tekemään hommia, kun näytti niin kivalle. Hämmennyin. Kysyipä hän myös miltä kisakalenteri näyttää. Ja hämmennyin uudestaan, sillä en ole kehdannut edes ajatella kisoja, kun oma ratsastus on ollut niin huonoa.
Mutta kuinkas ollakaan, tuolla tunnilla osui taas feng shuit ja muut kohdilleen: hevonen toimi, oma tekeminen toimi ja sain korjattua huomautuksien mukaan omaa kehoa hyvin. Istuin jopa pitkiä pätkiä alas harjoitusraviin, jota en uudessa satulassa ole voinut oikein tehdä, kun koko vasen kylki/lonkka/reisi kramppaa niin pahasti.

Onnistumisen tunne oli aikamoinen. Jalalla takertumiseenkin puututtiin ajatuksella, että hevosen tulee kulkea, vaikka minulla ei polvesta alaspäin jalkaa olisikaan... Niinpä ajatellaan jalkoja irti jatkossa ihan liioitellen, niin eiköhän se hevoseläin ala herkistyä ja oma keho tottua ajatukseen pitää se pohje irti, ellei sitä käytä. Ja se käyttökin saisi olla sen yhden kerran, ei jäädä päälle ;)

Oli aika kiva huomata, että kesällä saavutettu edistys ei ollutkaan hävinnyt mihinkään, vaikka se onkin päässyt tässä hieman unohtumaan. Ja onhan se jotenkin ylentävää, että hevonen näytti paljon paremmalta, kuin miten valkku sen muisti. Noniin.

Nyt sitten vaan toivotaan, että luontoäiti osaisi päättä onko vielä talvi vai kevät ja saataisiin kenttä pian taas asialliseen kuntoon.