Nauti, jos vain voit

Elä hetkessä. Nauti kun voit. Ota ilo irti. Älä murehdi huomista.

Mutta minä en osaa. Minä murehdin.
Ja tässä alkaa tuntua siltä, että koko hevosharrastuksesta häviää kaikki ilo. Ja sekös vasta surullista onkin. Fiipan toistuva sairastelu on tehnyt minusta varmaan liiankin varovaisen, ja nyt kunnollinen vauhtiin pääseminen ei oikein onnistu.

Kotiinpaluun jälkeen tuli pakkaset ja kivikova kenttä, en uskaltanut kuin kävellä. Sitten tulikin lumi ja paukkupakkaset, joita Fiippa ei kestä yskimättä, eli taas hissuteltiin. Kohta kaksi kuukautta on hissuteltu. Ja kun on hissuteltu, ei voi tehdä liikaa liian nopeasti, joten hissuttelu jatkuu. Tavallaan voisin olla tyytyväinen siihen, että lyhyissä pätkissä on tehty hyvää työtä, mutta hiljalleen tekemiseen tarvittaisiin lisää energiaa, kestoa ja tekemisen meininkiä. Eikä kukaan potki persuksille tai patista tsemppaamaan.

Eikä meillä ole tässä mitään hätää. Hevonen voi hyvin, liikkuu puhtaasti, syö ja paskoo. Itse olen vino kuin korkkiruuvi (huomasin taannoin istuvani samalla tavalla autossa kuin hevosen selässä, vasen kylki lysyssä) ja istuntaongelmieni kanssa hukassa, mutta mikään ei estä treenaamasta.
Mutta minä murehdin ja suren valmiiksi sitä hetkeä, kun hommat taas sortuu, enkä enää jaksa.

Samalla työ- ja koulustressi painaa päälle ja tämä hevosenmuotoinen henkireikä ei olekaan niin rentouttava kuin aina ennen. Jotenkin tuntuu, että haluaisin palata siihen vuosien takaiseen hoitajan rooliin, ihan vaan harjailla ja taputella hevosta, hinkata varusteita ja viihtyä tallilla, jättäen se huolien kantaminen jollekin muulle.

Pääsen huomenna vihdoinkin tunnille. Vuorotyö osaa tehdä elämästä kyllä niin hankalaa, sillä olen useasti tiistai-iltaisin joko a) töissä tai b) nukkumassa, koska herätyskello soi 01.45. Siinä ei hirmuisesti iltatunneilla käydä. Eläin toivossa, että saisin huomenna jonkun tsemppikipinän tähän kaamosmasennukseeni.