Rohkea rokan syö

Vaihtelun vuoksi piti pistää taas estettä kentälle ja posottaa menemään. Viimeinen saikkutauko on taasen pudottanut hevosen kuntoa, joka ei ole koko kesänä ehtinyt nousta kovinkaan paljoa. Huoh.
Niinpä yritetään taas pistää ylämäkiä laukkaillen ja tikkuja pomppien, sileätyön lisäksi, joskos sitä saataisiin sinne persuksiin sitä lihasmassaa vähän runsaammin.

Tällä kertaa ei valitettavasti ollut kameramiestä tarjolla. Mutta kuvailin hevostani ihan itse senkin edestä. Saatiin sopivasti täydennystä meiden estelookkiin pinkeistä poniohjista :---D
En kestä, taidan olla oikeasti aika nolo täti, mutta yhdellä tallin junnulla oli nämä ohjat tyhjänpanttina satulahuoneessa ja kun asia tuli puheeksi, sain ne pientä korvausta vastaan itselleni. En siis myönnä "ostaneeni" meille pinkkejä ohjia... Krhm. Juu.

En kestä tätä eläintä. Kiinnostus poseerata noin 0/5

 Asiaan. Tykkään noista muovipalikoista, joista saa niin kivasti pikkuesteitä yhdellä puomilla. Pistin siis taas yhden pikkupystyn palikat vaakatasossa, toisen jopa palikat pystyssä, jolloin korkeus lienee lähempänä 60cm. Lisäksi pistin vielä riskiä peliin ja kyhäsin meille yhden korkeamman pystyn. Tätä en etukäteen mitannut, mutta jälkikäteen oli pakko tsekata, kun en ole Firren kanssa noin isoa pomppua aikaisemmin ylittänyt. 70cm se oli. Pikkueste, mutta rimakammoinen vellihousu (minä, vaiko hevonen sittenkin) saa olla ihan tyytyväinen.

Verkkailin suuntaansa ja otin ravilähestymisiä pikkuesteelle. Pappamobiili lönkötti yli oikein rennosti, joka oli mukava ylläri, ettei noita pienimpiä pomppuja enää tarvitse liioitella kuten meillä alussa aina kävi. Sitten laukassa pari ylitystä ja suunnattiin jo isommalle pystylle. Sekin sujui aika mallikkaasti. Vaikka aina ei saatu sitä tasaisen pyöreää hyppyä, mentiin reippaasti ja epäröimättä yli.

Uskalsin lopulta ohjata olemattomalla laukalla isoimmalle esteelle ja stoppi tuli. Ei yllättänyt, pelotti minuakin. Uudestaan liikkeelle, pienempi este alle ja uusi yritys: yli mentiin. Ei tyylillä, eikä taidolla, mutta silti. Otettiin toisenkin kerran tuo "jättiläiseste" ja hyvin meni. Positiivista on oma rohkeuteni ratsastaa hevosta eteen, viedä se sinne esteelle asti, eikä jättää ratsua yksin roikkuen vaan harjassa kiinni. Ja sata sydäntä hevoselle, joka luottaa minuun ja menee kun pyydän, toisin kuin keväällä stoppaillessaan pikkuesteille.

Nyt sain sen verran rohkeutta kerättyä, että voisin oikeasti käydä Firren kanssa estetunnilla tässä joskus, kun kenttä vielä pelittää. Olen osittain ihan ääneen mumisten laskenut askelia ja katsonut ponnistuspaikkoja, yrittäen saada jotain tolkkua tuohon touhuun. Onhan se kuitenkin esteratsastusta, eikä -matkustelua. Tätä hahmotusta kun en hallitse ollenkaan, eikä sitä varmaan ihan itsekseen kunnolla opikaan.

Juuri tulin harmitelleeksi tallillakin sitä, kun ei nuorena päässyt hyppäämään. Silloin, kun olin vielä rämäpäinen enkä osannut jännittää oikein mitään. Nuorena saatu rutiini on kuitenkin aika iso helpotus moneen asiaan. Taisin ratsastaa ensimmäisen pikkuruisen esteratani ollessani 24v. Siihen mennessä olin jo ehtinyt putoilla ja loukata itseäni, olin oppinut jo pelkäämään "poikkeavia" juttuja hevosten kanssa ja minimoimaan riskit. Henkinen solmuhan tuo hyppääminen on, mutta ilmeisesti se alkaa hiljalleen aueta.