Tämän olen todennut ennenkin, mutta nyt se taas konkretisoituu. Ja oikein kunnolla.
Viimeiset viisi viikkoa ovat olleet niin avartavat, suuria muutoksia pienin askelin. Olen toistuvasti ymmälläni ja pienessä päässä raksuttaa niin kovaan ääneen, että mannut raikaa. Mutta kun keskittyy ja kokeilee, huomaa, onnistuu ja oppii.
Ratsastuksenopettajia on niin joka lähtöön. Meidän heiaheia-yhteisössä porukka kirjoittaa pitkät pätkät ratsastustunneistaan ja toistuvasti nouseekin esille, että yhden opettajan tyyli ja vaatimukset ovat ihan eri maailmaa, kuin toisen. Kun teet yhden tavalla, toinen huutaa pää punaisena, että ei noin.
Eikä kumpikaan tyyli liene huonompi kuin toinen, molemmat voi perustella, molemmissa on puolensa.
Itse olen juuri nyt niin onnellinen tästä tilanteesta, että käyn kahden viikon välein tunneilla. Joka kerta olen yhtä kysymysmerkkiä, mutta parin viikon väli antaa hyvin aikaa miettiä ja testeilla omatoimisesti. Seuraavaan tuntiin mennessä asia on ehkä iskostunut ainakin päähän, jos ei kroppaan asti, ja voidaankin jatkaa seuraavaan asiaan.
Syysilman kipakoittama hevonen helpottaa asiaa kummasti, mutta oma apujen käyttö on keventynyt huomattavasti. Siinä missä vielä neljä viikkoa sitten "potkin mopoa käyntiin", eli pusersin pohkeella pienen ikuisuuden saadakseni reaktion aikaan, onnistun nyt useimmiten pitämään jalan irti, käyttämään sen nopeasti, tehokkaasti - kerran - ja sitten pitämään pohkeen taas hiljaa. Jokainen ratsastuskerta on koulutuskerta hevoselle. Hevonen on juuri niin herkkä, kuin miksi se ratsastetaan.
Tämän kanssa tuskailin taannoin. Kun käytän jalan ja Firren reaktio jää puolitiehen. En käyttänyt jalkaa uudestaan, vaan jäin puristamaan, kunnes jotain tapahtui. Tällähän hevonen oppii, että siihen ensimäiseen apuun ei tarvitse reagoida. No, nyt reagoi. Samoin onnistun tällä hetkellä tekemään siirtymisiä jo vahingossa, kun lähden valmistelemaan niitä niin tosissani, että lantio pistää hevosen jo liikkeelle, ennen kuin jalka on menossa mukana. Sähellystä toki, mutta suunta on lupaava!
Viimeksi koettiin taas erikoinen oivallus, kun oikea jalkateräni suoristettiin jalustimeen. Yritykseni pitää "jalka kiinni" on johtanut koko koiven vääntymiseen, polvi irti, pohje kiinni ja jalkaterä vinosti jalustimessa. Sain hahmotukseksi jopa pikaiset valokuvat molemmista jalkateristäni, josta itsekin näin, että oikean jalan päkiä pullotti kengän läpi ihan hassusti. No, jalka suoraan ja ajatus nojata koko sääri vähän poispäin hevosesta, jolloin koko istunta tasapainottui.
Hyvä opettaja osaa selittää ja tarvittaessa ihan konkreettisesti asetella ja näyttää. Hyvä opettaja myös kannustaa, ei lyttää kun menee pieleen. Meillä ainakin kehutaan hevosta hurjan paljon, ja minuakin. Erityskiitosta olen saanut siitä, että osaan tehdä pieniä korjauksia, ei liikaa, vaan juuri sopivasti. Vaikka muutos olisi kovin pieni, kyllä se kehu kummasti piristää, tsemppaa ja motivoi, kun tunuu, ettei ole ihan maailman huonoin, vaikka kaukana hyvästä onkin.
Nyt ollaan niin hyvällä tiellä parempaa kohti, että olen ihan innoissani. Hevonen on satulanvaihdon ja puomijumpan myötä ollut superhyvä, taipuisa ja samanlainen molempiin kierroksiin. Hommat toimii ja uskallan haaveilla kisareissuistakin. Vanhan autoni kävinkin tuossa vaihtamassa koukulliseen citymaasturiin, että olsi omasta takaa millä kuskata, jos nyt tähden asennot tämän hyvän kauden jatkumisen sallivat.
Ja kerrottakoon vielä, että meillä oli tiistaina valokuvaussessio. Muutama kuvattava ehti vielä hyvän sään aikaan (ihan siis kirjaimellisesti), mutta meidän kohdalla jäi ne ilta-auringon kultaamat koivut taustana haaveeksi. Pappahevonen oli kuitenkin niin komeana, että aika hyvää matskua saatiin. Oli aika "Hööksin kuvastosta päivää". Odotan kuumeisesti, että saan kuvia jakoon :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti