Turhautumista...

Meidän toinen päivä uudessa kodissa ja sain kameramiehen mukaan. Jippikajee, kunnes katsoin kuvia, enkä ollut uskoa silmiäni. Joo, hevosta vähän jänskätti uusi paikka ja itseäkin kyllä. Joo, hevonen oli aika väsynyt ja löysä, enkä halunnut patistella sitä määräänsä enempää.

Mutta siis ihan oikeasti, ei saisi näyttää näin kamalalta meidän meno.

Ryhti, kädet, jalat... Ei näin.

Tieto on tuskaa. Kuten olen ehkä aiemminkin todennut, tiedän ratsastuksesta paljon enemmän kuin osaan. Niinpä kuvia katsellessa silmille pomppaavat virheet ensimmäisenä. Olen nähnyt niin paljon hyvää ratsastusta, että minulla on aika napakka käsitys siitä, miltä homman kuuluu näyttää, silloinkin kun ollaan ihan vaan harrastetasolla. Siistiä ja miellyttävää voi olla silloinkin, kun osaamistaso ei ole järin korkea, kuten itselläni.

Kanna se nyrkki, pystyasennossa kiitos.

Katselin tämän kerran kuvia ja tuskailin, että on se nyt piru. Tiedostan omat heikkouteni, joten mikä siinä on muka niin vaikeaa keskittyä niihin? Käsi kuuluu kantaa, joten miksi se roikkuu tuolla sään päällä melkein kiinni? Nyrkit pystyyn, ei siellä hevosen selässä ajeta mopoa. Ja varpaat eteen, hyvä ihminen, se nyt on itsestäänselvää.

Ohjat käteen, niin ei tarvitsisi vatkata kättä. Ja pohjetta käyttäessä, nimenomaan pohjetta, ei tarvitse nostaa koko jalkaa, saatika porata kantapää pilvissä hevosen kylkeä. Ja väistättäessäkään sitä jalkaa ei nyt välttämättä tarvitse siirtää niin taakse kuin nivelet antaa myöten.

Miksi istua pystyssä, kun voi kerran könöttää?!

Kaikki tämä tuska on johdettavissa siihen, että olen päässyt tämän oman hevoseni kanssa käymään peräti neljättä tunnilla sinä aikana, kun se on minulla ollut, ja yhtä lukuuottamatta kaikki ovat olleet yhtä tyhjän kanssa, kun hevonen on yskinyt menemään ja tekeminen on ollut käytännössä mahdotonta.

Ja kun jäin asiaa miettimään, tästä ajasta jonka Firre on minulla ollut, on sairaslomaa ollut liki kuukausi + sitä edeltäneet huonot päivät ja saikkua seuranneet rauhalliset liikunnan pariin palaamiset. Eli varsinaista treeniä meillä on ollut aivan naurettavan vähän.

Tietysti hevosen hyvinvointi tulee tässä ensimmäisenä, hevonen hoidetaan sen mukaan mitä tilanne vaatii, ja sitähän se hevosen omistaminen onkin. Mutta kuitenkin hieman kaihertaa, kun tämä elikko tuli hankittua siksi, että pääsen treenaamaan, että pääsen kehittymään, että olisin parempi ja voisin vaikka saada jostain pikkukisoista lasten nenun edestä jonkin ruusukkeen. Mutta kun ei, niin ei.

Sitten kun jää katkerana miettimään, paljonko koko projektiin on uponnut rahaa, ja paljonko siitä on saanut "jotain irti", versus paljonko mielipahaa, ahdistusta ja surua on tarjoiltu, niin koko touhu alkaa tuntua aika vähä-älyiseltä.

Vielä kun haluaa pahoittaa mieltään lisää, voi miettiä, montako tehokurssia ja valmennustuntia toisten hevosilla olisi tällä rahalla saanut. Mikä täydellinen hevoskesä tämä olisikaan voinut olla. Miten paljon olisinkaan saattanut päästä omassa ratsastuksessani eteenpäin, sen sijaan, että olen kevennellyt pitkin ohjin ja pelannut lääkkeiden kanssa.

Asia hiersi henkistä hanuriani muutaman päivän, jonka jälkeen olen a) ottanut itseäni niskasta kiinni ja ratsastanut paremmin. Kerta kun tiedän enemmän kuin osaan, voin käyttää tietoani parhaan mukaan ja ainakin yrittää ratkoa juttuja ratsailla, kokeilla ja jopa onnistua. Lisäksi olen b) pistänyt rattaat pyörimään, että pääsen säännöllisesti opettajan silmän alle jatkossa, koska se on enemmän kuin tarpeen, ja vaikka paikka on uusi, voi uusi opettajakin tuoda uusia, raikkaita tuulia.

Mainittakoon vielä, että olen c) yrittänyt suorittaa (taas) pientä asenneremonttia, koska hevosen omistaminen on tunnetusti hullun hommaa, joka ei sinällään ollut minulle mikään yllätys, joten nyt se soppa on syötävä, kun sen on itselleen keittänyt.

Ja ei, en kadu Firren hankintaa, koska hän on upein mies jota maa päällään kantaa. Välillä vaan harmitus ja huoli voittaa, olisihan elämä ilman kaikkea tämä aika reilusti helpompaa.